Lähtö

Heitä on Välimeren yössä pienet, aaltojen armoilla keikkuvat, pimeinä kulkevat, hiljaiset laivat täynnä. Heistä kerrotaan uutisissa, ainakin silloin, kun kaikki epäonnistuu: niin ja niin paljon kuolleita, laittomasti maahan yrittäneitä, nälkiintyneitä, sairaita, ilman henkilöllisyyspapereita. Heillä ei ole mitään tuomisinaan uuteen elämään – epätoivo ei huku matkalla, toivo en synny uudessa maassa.

Marokosta on 15 kilometriä Espanjaan. Matka kestää 30 minuuttia. Välimeren vesi on jääkylmää, joskus vastarannalla odottaa Guardia Civil. Veneet ovat huonokuntoisia ja ihmissalakuljettajien taksat korkeat. Maailmassa on rajoja, jotka erottavat kokonaisia universumeita.

Azz el-Arab, Azel, on tangerilainen ylioppilas ja oikeustieteilijä, työtön nuori mies. Nureddin, kuin veli Azelille, lähtee Espanjaan – aallot tuovat hänet takaisin hukkuneena, haiden raatelemana. Nureddin ja Azel ovat niitä, joka haluavat elämältä muuta kuin elämistä työttöminä, vetelehtimistä kahviloissa, juomista ja hasiksen polttelua.

Azel voisi liittyä fundamentalisteihin, lähteä Pakistaniin tai Afganistaniin ”leirille” ja ilmestyä takaisin parta pitkäksi kasvaneena. Hän voisi lähteä Libyaan, Dubaihin, Abu Dhabiin… Azel kuitenkin rakastaa merkkivaatteita, tyttöjä, rahaa. Hänen lähdöllään on vain yksi suunta, se, johon häntä ei toivota. On tosiasia, että EU myöntää Marokolle miljoonia euroja vuosittain estääkseen afrikkalaisten siirtolaisvirran Gibraltarin salmelle.

Lähdön hinta

”Miguel oli erittäin tyylikäs mies, jonka pukeutumisessa näkyi varma maku ja hienostuneisuus … Hän vietti kesän Tangerissa, lopun vuotta Barcelonassa ja matkusteli ympäri maailmaa järjestelemässä näyttelyjään.”

Miguel on homoseksuaali. Hän etsii rakastajaa, ja siinä on kaunis Azel kuin tarjolla. Azel haluaa pois Marokosta, ja Miguelissa hänellä on mahdollisuus komeaan lähtöön, ei siihen, jonka kokivat Nureddinin ja niin monet muut.

Lähdön tarina on kuin vereksi ja lihaksi muuttunut uutislähetys tai lehtiartikkeli. Marokkolaissyntyinen Tahar Ben Jelloun on asunut Ranskassa jo pitkään. Marokossa ollessaan hänen on ollut helppo huomata, miten maan on vallannut vapauden houkutus, marokkolaisten mieliala on sumentanut, nuoriso on joutunut hysteriaksi yltyvän halun valtaan: pois taivaan kiroamasta Afrikasta, rosvotusta ja alistetusta Afrikasta.

Marokkoon sidottunakin Lähtö kertoo yleismaailmallista tarinaa lähdöistä. Pääsy pois tai pakko lähteä pois isänmaasta ja äidinkielestä, kotimaan ja maanosan historiasta on lähtö pois omasta identiteetistä. Lähtö kertoo myös säikeistä, joita ihminen ei voi katkaista: jokainen lähtö on pieni kuolema.

Romaani rakentuu tarinoiden kavalkadista, kymmenkunnan ihmisen kertomuksista, jotka limittyvät ja täydentävät toisiaan ja muodostavat yhdessä näkymän maailmaan. Tahar Ben Jelloun on myös sosiaalipsykiatriasta väitellyt sosiologi, toimittaja ja mielipidekirjoittaja; kaikki nämä näkökulmat rikastavat Lähtöä.

Romaanin kertojissa on niitä, jotka lähtevät ja palaavat, on niitä, jotka eivät palaa. On niitä, joille lähtö on unelma taivaasta vailla yhtymäkohtaa reaalimaailmaan. Lähtö on unelma Malinkalle, katkaraputehtaan pakkaajalle. Hänen tarinansa iskee maailman mielettömyyden lukijan kasvoille: 14-vuotias Malinka kuorii nälkäpalkalla, vähitellen tunnottomiksi ja nahattomiksi muuttuvilla sormillaan katkarapuja. On hän yö- tai päivävuorossa, ei viiden kilon tavoite täyty.

Tangerin sataman vapaakauppa-alueen hollantilaistehtaalle Thaimaassa kalastetut katkaravut tulevat kylmärekoissa Alankomaista säilymiskäsittelyn jälkeen. Kuorimisen jälkeen katkaravut purkitetaan seuraavassa etapissa, ja sitten ne ovatkin meidän ruokapöydässämme. Tytöt kestävät tehtaassa puolisen vuotta. Sitten useilla on ihottuma käsissä ja kylmän tilan aiheuttama keuhkokuume. Malinka kulkee usein entisen koulunsa ohi, ja unelmia on vain yksi: lähtö! Tarifan valot loistavat vastarannalla kuin taivaan tähdet.

Alistamisen mekanismi

Espanjan ja Marokon väliset tuloerot ovat niin suuret, että laittoman rajanylityksen onnistuminen on marokkolaisille ja Marokon kautta tuleville muille afrikkalaisille pääsy taivaaseen. Viis siitä, että laittomien työläisten palkat ovat huomattavasti maan omien asukkaiden palkkoja alhaisempia tai että kohtelu on huonoa ja syrjivää. Se on taivas – ehkä. Jokaisessa lähdössä on haave paluusta, niin myös Azelilla ja hänen sisarellaan Kenzalla. Takaisin on tultava kullat kilisten, loistoautolla, muunlainen kotiinpaluu tuottaa häpeää.

Marrakesh (”jumalan maa”), Casablanca, Tanger – kiihottavia, eksoottisia nimiä, jotka houkuttelevat eurooppalaisia samoin kuin Euroopan tarjoama parempi elintaso afrikkalaisia. Eurooppalaiset ostavat Marokosta talviasuntoja, koska hinnat ovat ainakin vielä paljon alle vaikkapa Espanjan ja Portugalin hintojen. Riistoa? Halpojen palvelujen käyttämistä, etuoikeuksilla leveilyä, ”sivistyksen” tuomista Afrikkaan? Kaikkea tätä.

Maaseutua vaivaa kuivuus, joka ajaa perhekunnittain ihmisiä kaupunkiin kerjäämään ja etsimään elantoa. Maassa, joka on köyhyyden ja työttömyyden lamaannuttama, on helppo alistua: ”Ne ihmiset haluavat kaikkea, kansanmiehiä ja kansannaisia, hyväkuntoisia nuoria mieluiten maalta, sellaisia jotka eivät osaa lukea ja kirjoittaa, sellaisia jotka palvelevat päivällä ja naivat yöllä.”

Myös Miguelin ja Azelin suhde on alistamista, joka ei voi johtaa kuin tuhoon.

Tahar Ben Jellounin Lähdössä mustavalkoinen asetelma on mustaa ja valkoista tuhansissa eri sävyissä. Kun puhutaan Europasta ja Afrikasta, eri uskonnoista ja ihonväreistä, joudutaan helposti rasismin alueelle. Kirjailija ei päästä helpolla kotimaataankaan: Afrikka on rasismia itsessään:

” … afrikkalaiset menettävät vähitellen sielunsa, me valkoihoiset arabit… me tunnemme olevamme ylempiarvoisia … aikaisemminhan me kohtelimme huonosti vain köyhiä, mutta kun köyhät ovat vielä mustaihoisia afrikkalaisia, me kerta kaikkiaan uskomme, että meillä on lupa katsoa heitä ylhäältä alas, me toimimme kuin eräät eurooppalaiset poliitikot, he katsovat meitäkin ylhäältä alas tai eivät oikeastaan katso ollenkaan.”

Seuraava askel onkin monelle Eurooppa, jossa ”afrikkalaistytöt myyvät itseään muutamasta setelistä ja marokkolaispojat kaupustelevat kuin aivokääpiöt … ja kun jää kiinni, voi syyttää muita rasismista. Perustelujen loppuessa jää aina rasismi”.

Lähtö kertoo ylpeän maan nöyryytyksestä, missä on helppo nähdä maaperä islamismin kasvullekin. Marokko on kauttakulkupaikka niille, jotka onnistuvat pääsemään eteenpäin. Monille se on hautausmaa. Lähtö on myös kertomus eurooppalaisesta omastatunnosta. Tältä kaikelta me suljemme silmämme, vaikka katsomme uutiset ja kuulemme tarinoita.

Eikö meillä pitäisi kuitenkin olla yhteinen maailma ilman gibraltareita, uskontojen, elintason, ihonvärin rajoja? Kuinka kaukana on aika, jolloin voisi lähteä pää pystyssä, odotettuna? Kuinka pian Eurooppa tarvitsee työmarkkinoilleen maahanmuuttajia? Miksi elämä on kovin monille vain erilaisia tapoja hukkua, hukkua aaltoihin tai hukkua oman identiteetin menettämisen nöyryytykseen?

Kirjailijasta

Marokkolainen 62-vuotias Ben Jelloun on asunut Ranskassa vuodesta 1971. Hän on suosittu ja palkittu kirjailija ja runoilija, joka on toiminut myös lehtimiehenä ja osallistuu voimakkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Romaani Pyhä yö (La Nuit Sacrée, 1987) sai Goncourt-palkinnon. Vuonna 1994 Ben Jellounille myönnettiin Pohjois-Afrikan maiden suurin kirjallisuuspalkinto, Maghreb-palkinto. Romaanistaan Sokaiseva pimeys (Cette aveuglante absence de lumière, 2001) hänet palkittiin maailman suurimmalla kirjallisuuspalkinnolla International IMPAC Dublin Literary Awardilla.

Tahar Ben Jellounin aikuisten ja lasten yhteisiin keskusteluhetkiin suunnatut pikku kirjaset Isä, mitä on rasismi? (Le Racisme expliqué à ma fille, 1997) ja Mitä on islam? (L’Islam expliqué aux enfants, 2002) ovat tärkeä osa sitä valistusta ja sillan rakentamista Euroopan ja Afrikan välille, mistä on muodostunut Tahar Ben Jellounin elämäntyö. Lähtö on hänen 11. suomennettu teoksensa.