Ranskalainen suudelma

Tapani Kinnusta (s. 1962) on kutsuttu Turun Charles Bukowskiksi. Määritelmä ei ole kovin tarkka, vaikka Kinnusen runoista löytyykin bukowskilaista rappioromantiikkaa ja tarkkoja huomioita alakulttuurin ilmiöistä. Kinnunen on kuitenkin Bukowskia monipuolisempi.

Kinnunen on niittänyt mainetta etenkin runokeikoillaan.

Kinnunen on julkaissut yhdeksän runokokoelmaa ja kaksi romaania. Ne muistuttavat monella tapaa toisiaan. Ne kertovat hänen omasta elämästään tai ainakin sisältävät runsaasti omaelämäkerrallisia yksityiskohtia. Kinnunen on niittänyt mainetta etenkin runokeikoillaan, joilla hän noussut lavalle muun muassa sukkahousut päässä. Hänellä on maine kovana miehenä, mutta hänessä on myös pehmeämpi puolensa.

Uusi kokoelma Ranskalainen suudelma ei ole parasta Kinnusta. Hän on ollut viime vuosina tuottelias, mutta ei ole saanut itsestään kaikkea irti. Edellinen runokokoelma Haitin runot (2013) sekä romaanit Noustiin kellareista (2014) ja Julkinen eläin (2015) esittelivät seestyneemmän Kinnusen, ja sama pätee nyt ilmestyneeseen teokseen.

Aika tekee tehtävänsä, eikä esimerkiksi Show Timen (1998) kaltaiseen hurjaan revittelyyn ole ymmärrettävästi enää paluuta. Kinnusen tavaramerkiksi tulleen hurjastelun tilalle on tullut menneiden hyvien aikojen muistelu. Kinnunen on edelleen kiinnostava, mutta hänen tekstinsä eivät ole aivan yhtä mieleenpainuvia kuin ennen.

Turkulainen romantikko

Markku Kaskela kirjoittaa Ranskalaisen suudelman lyhyissä alkusanoissa Tapani Kinnusen olevan suuri romantikko. Kaskela jatkaa: ”Vaikka hänellä ei ole partaa eikä ole ollut hiuksiakaan ymmärtääkseni enää miesmuistiin. Kinnunen on suuri aikuinen romantikko. Se näkyy hänen runoissaan. Kinnunen ei vyörytä, hän ei luetteloi, hän ei kirjoita biologian oppikirjaa, hänen ei tarvitse todistella lahjakkuuttaan.” (s. 5)

On selvää, että Kinnunen on asemansa ansainnut. Harva on pystynyt kirjoittamaan Turusta ja siellä vietetystä ajasta yhtä kiinnostavasti kuin hän. Turun Bukowski on ehkä vanhemmiten seestynyt, mutta ikä ei ole tuonut mukanaan myös kyvyn kypsiin kiteytyksiin: ”Muistan / rätinän / kun tuuli / heitti / ruusupuskan / kädestä / pinnojen / väliin / täydessä / vauhdissa.” (s. 13)

Harva on pystynyt kirjoittamaan Turusta ja siellä vietetystä ajasta yhtä kiinnostavasti.

Suureksi runoudeksi Kinnusen säkeistä ei vieläkään ole, mutta suureksi runoilijaksi hän ei selvästi edelleenkään halua. Vaikka hänen tutulla tyylillä kirjoitetuista kirjoista parhaat on todennäköisesti jo tehty, hän kirjoittaa enemmän ja nopeammin kuin koskaan. Ranskalainen suudelma muistuttaa proosallisuudessaan ja tyyliltään Kinnusen romaaneja, joissa niissäkin oli vahvan nostalginen sävy.

Ääni ja vimma

Romantiikka tarkoittaa Tapani Kinnusen kohdalla tietysti myös jalkapalloa kohtaan tunnettua palavaa rakkautta, eikä Ranskalaisesta suudelmastakaan puutu mainintoja hänen suosikkiseurastaan FC Inter Turusta: ”Lähetän / tekstiviestin / Suomeen: / Paljonko / Interin / peli / päättyi?” (s. 19)

Ennen kaikkea Ranskalainen suudelma on hauska. Sitä ei kannata ottaa liian tosissaan, sillä otsaansa liikaa rypistämällä jää paitsi sekä sen ilosta että sisäpiirivitseistä. Kinnunen mainitsee kirjailijakollegoistaan muun muassa Harri Nordellin, jonka syvälliset runot eivät voisi olla kauempana Kinnusen säkeistä, sekä monitoimimies Karri Kokon. Nimet tulevat esiin huvittavissa yhteyksissä: ”Karri Kokon näköinen / sairaanhoitajaharjoittelija / työnsi vuoteeni / leikkaussaliin.” (s. 36)

Kuolleiden ystävien muistelu ja oman kuolevaisuuden pohtiminen ovat keskeisiä teemoja.

Kinnunen kertoo Ranskalaisessa suudelmassa avoimesti muun muassa terveyshuolistaan ja tekemistään matkoista. Entisestä kauhukakarasta on tullut kohtuullinen nautiskelija ja vastuullinen isä. Tai ei tietenkään kokonaan, kuten viittaukset vanhaan hurjaan elämään vihjaavat: ”Keikka rockklubilla / Urho Kekkosen kadulla / sujui odotetusti. / Vastasin täydellä teholla / kännisiin huutoihin. / Kaadan alkoholia lasiin, / olen menestynyt / raskaan sarjan runoilija.” (s. 41)

Kuten Kinnusen esiintymisiä viime vuosina seuranneet tietävät, ääni ja vimma eivät ole kadonneet häneltä mihinkään. Vanheneminen on kuitenkin tuonut mukanaan tunteen ajan käymisestä vähiin. Tämä on tehnyt Kinnusesta nostalgikon, joka ei malta olla katsomatta menneeseen ja pakenemasta kuvitelmiinsa: ”Kuvittelen lasiini / Tenneseen viskiä / ja otan huikan.” (s. 48–49)

Kuolleiden ystävien muistelu ja oman kuolevaisuuden pohtiminen ovat Ranskalaisen suudelman keskeisiä teemoja. Kokoelman tummat sävyt sisältävät myös humoristisemmat ja hulluttelevammat puolensa. Inter Turku ei ehkä enää voita mestaruuksia ja Kinnunen ei ehkä enää kirjoita Show Timen kaltaisia kirjoja, mutta hänellä on vielä selvästi annettavaa turkulaiselle jalkapallokannattamiselle ja suomalaiselle kirjallisuudelle.