Futurama

Teemu Manninen (s. 1977) etenee johdonmukaisesti. Hänen ensimmäinen runokirjansa, Turistina täällä (2004), oli vielä verrattain tavanomainen. Sen jälkeen Manninen on kehittänyt ilmaisuaan radikaalimpaan suuntaan.

Toinen kirja, Lohikäärmeen poika (2007), oli todellinen pläjäys. On oikeastaan ihme, ettei tämä runokieltä koetellut ja uudistava teos saanut enempää huomiota. Lohikäärmeen pojassa kirjallisuustutkijaksi ja älyköksi tunnustautunut Manninen käyttää hyväksi esimerkiksi teinilehtiä ja vastaavia tietolähteitä.

Kirja arvosteltiin myös Kiiltomadossa. Taneli Viljanen kiteyttää Mannisen runousopin näin selkeästi: ”Mitä on runous? Lohikäärmeen poika vastaa: internetin sivukujilta varastettua chat-kieltä ja riimiteltyä ylätyyliä, pelkkää ääntä ja täsmällisesti ilmaistua pohdintaa maailmasta, vapaata leikkiä ja poliittista toimintaa. Kaikkea tätä erikseen tai yhdessä, rikkaaksi ja moniaineksiseksi sopaksi hämmennettynä. Runous on myös hämmästyttävän hauskaa ja samalla äärimmäisen vakava ja tärkeä asia.”

Nyt Manniselta on julkaistu kaksi uutta kirjaa. Ne ilmestyivät melkein samanaikaisesti, eri kustantamoilta ja ovat toistensa sisarteoksia. Kirjoista ensimmäinen, Futurama, on Simpsonien tekijöiden 3000-luvulle sijoittuvan animaatiosarjan mukaan nimetty science fiction -runoelma, joka kuvaa dystooppista innovaatio-Suomea.

Säkeitä puolestaan on nykyaikaistettu pastissi Otto Mannisen (1872-1950) ensimmäisistä runokokoelmista Säkeitä I (1905) ja Säkeitä II (1910). Teemu Mannisen molempia kirjoja yhdistää ennen kaikkea se, että ne kokeilevat runollisen ilmaisun rajoja. Tulevaisuuteen ja menneisyyteen ulottuvista aikahaarukoistaan huolimatta molemmat ovat myös nykyhetken kuvia.

On merkillepantavaa, että Mannisen ensimmäiset kaksi kirjaa ilmestyivät Tammelta, mutta Manninen on nyt siirtynyt selkeästi nyrkkipaja-tyyppisiin kustantamoihin. Verkossakin hän on hiljattain antanut marxilaishenkisiä lausuntoja, joissa on vaatinut runoilijoita ottamaan “tuotantovälineet haltuun”. Mannisen toiveena on, että runokirjoja julkaistaisiin nykyistäkin enemmän. Hän ei pelkää, että kova tai runsas julkaisutahti johtaisivat hyvien kirjojen hukkumiseen keskinkertaisten tai huonojen opusten sekaan.

Mannisen mukaan pienten ja keskisuurien kustantamoiden esiinmarssi on osoitus kustannusalan tällä hetkellä kokemasta murroksesta ja runoilijoiden reagoinnista. Tässä Manninen on oikeassa. Kustannusala on toden totta täydellisen murroksen kourissa ja taloudellisesti vähäpätöiset runokirjat kokevat tämän muutoksen ensimmäisten joukossa.

Ampauksia ympäripyörivästä raketista

“Syntyy aihe, keskeneräisyys: / en mä oo kaivo enkä kannel, olen leili, / jonk täyttää vuoroin ilo, vuoroin kärsimys; // oon vuoroin tyhjä, vuoroin täysi arvoitus, / kuin uusi viini, tai vanha peili: / on maku iän täyttymys.”

Näin leppoisissa merkeissä alkaa Teemu Mannisen Futurama. Vanhahtavan aloituksen ei kannata kuitenkaan johtaa harhaan. Kirja on läpikotaisin moderni tyyliä ja sisältöä myöten. Kannessakin on kirjaimista tehty robotti.

Futuramalla on monia innoittajia. Kustantamon verkkosivuilla mainitaan niinkin erilaisia vaikutteita kuin 1960-luvun Väinö Kirstinä, Grant Morrisonin sarjakuvat ja The Illuminatus! -romaanitrilogia. Vaikutteet ovat toisin sanoen hyvin nykyaikaisia, sillä tämän päivän maailmassa olleen innostuneita monesta asiasta yhtä aikaa.

Manninen kiertää tämän sudenkuopan tosin vaivatta, sillä Futurama on tarkoituksellisesti sekava. Se on tekstimassa, nykyrunoudelle tyypillistä valkoista kohinaa. Samanaikaisesti siitä saa kuitenkin otteen. Ja kuka muu Suomessa kirjoittaa tällaisia hykerryttäviä säkeitä: “Sillä mikä erottaa idealistin reaalipoliitikosta? Genitaalilävistys? Tylsähkö jäätelö? Pomppulinna?” Ei ihme, että Manninen saa kriitikon ja lukijan raapimaan päätään.

Futurama on monitahoinen runokirja. Se pyrkii uudistumaan ja yllättämään jokaisella sivulla ja aukeamalla. Tässä onnistutaan, sillä kirjan seuraavaa käännettä on monin paikoin mahdoton arvata. Manninen vetää kaikista naruista. Välillä teksti on kuin suoraan teineille suunnatusta Demi-lehdestä (“millainen show on kyseessä, kun päähenkilöinä on mummo, kondomi & Idols-kilpailija, jonka demokraattinen unelma-ammatti on Orlando Bloom?”), toisinaan taas lähestytään aloitussitaatin kaltaista “vakavaa” runoutta.

Löydetyn materiaalin lisäksi Manninen käyttää kirjaimista koottuja kuvia. Näitä ovat esimerkiksi sivun 28 maapallo ja sivun 30 atomipommin räjähdyksen aiheuttama sienipilvi. Kuvat rytmittävät hyvin tekstiä, joka muuten uhkaisi hukkua omaan sekavuuteensa: “- – miksei hän puhu minulle? milloin tiedonanto muuttui markkinoinniksi? miksi minä olen työtön? minulla on kuitenkin graafisena suunnittelijaksi ihan hieno, musta, nahkainen mieli ja kuiva ylävartalo kuin pekoni joka paloi pohjaan 2000-luvun vilkkaassa Hakaniemessä täytyy hyväksyä loppuelämäni sinkkuna – -“

Tekstimassasta saa paremmin otteen, kun ymmärtää osioiden välisen rytmityksen ja logiikan. Pahitteeksi on tuskin sekään, jos Lohikäärmeen poika -teos on läpikotaisin tuttu.

Monipuolisuus on eräs Futuraman suurimmista ansioista. Vaikka kirjan runot kertovatkin (lähi)tulevaisuudesta, ne käsittelevät pitkälti omaa aikaamme. Niissä ollaan pisteessä, jossa länsimaisen yhteiskunnan täydellinen teknologisoitumien on johtanut vieraantumiseen ja sitä kautta elämän vääristymiseen. Kun kaikki paikat ovat tupaten täynnä informaatiota, rehellistä viestiä ei enää erota epärehellisestä. Toisaalta se voi myös johtaa hienoon runouteen, kuten Futuramassa. Ihmiseltä, niin lukijalta, kirjoittajalta kuin kansalaiseltakin, vaaditaan yhtä kaikki enemmän.

On selvää, että internetin ja tietoyhteiskunnan tarjoamia lähes rajattomia mahdollisuuksia käytetään enimmäkseen väärin. Pintaliitokulttuuri on löytänyt tiensä verkkoon ja kaikkea mitataan kaupallisin keinoin. Manninen ironisoi:

”Supermarkettiin on matkaa 100m. Bussi pääsee 250 metrin päähän hotellista. Torille ei tule kaivoja, vaan kauppa, josta voi ostaa suklaata, vallankumouksen hedelmiä, katu- muotisivustoja, parkkihalleissa hiekka rahisee vasemman jalan alla.”

Manninen kirjoittaa suomalaisesta innovaatioyhteiskunnasta, joka koostuu puhuvista roskiksista, poliittisesta korrektiudesta, nöyristelystä, kohoavista veroista ja sisäsiististä runoudesta. Manninen kirjoittaa kaikkea tätä vastaan.

Futurama toimii pääasiassa huumorinsa kautta. Kirja on vihainen, mutta satiirin ja sarkasmin keinoin. On esimerkiksi vaikea olla hymyilemättä, kun sivulla 98 tulee vastaan lapsen piirtämän näköinen hymyilevä aurinko. Tai sivulla 50, jossa lukee sivun kokoisin kirjaimin: “HEI TYYPIT!” Manninen onkin edelläkävijä nuorten ja teini-ikäisten nykykielen tuomisessa suomalaiseen runouteen.

Kukaan ei kirjoita samalla tavalla kuin Manninen, tai tarkemmin: kukaan ei ammenna samasta lähteestä kuin hän. Tuloksena on vihaista ja riemastuttavaa runoutta. Manninen kirjoittaa uudella kielellä. Tämä kieli on ollut olemassa jo pitkään, mutta vasta nyt se on löytänyt tiensä valtavirran runouteen. Lukijoita Mannisella kuitenkin on. On selvää, että Futurama avaa silmämme ja johdattaa meidät tähän mennessä tuntemattomaksi jääneeseen kielelliseen universumiin. Tähän ei moni muu kirja pysty.

Säekunkku

Kuten sanottu, Teemu Mannisen Säkeitä-kirja esittelee Otto Mannisen Säkeitä-julkaisut uudessa valossa. Uusi kirja ei ole suora pastissi, vaikka paljon samaa onkin mukana.

On hykerryttävää ja hienoa lukea, kuinka vaivattomasti Teemu Manninen yhdistää vanhahtavan kirjoitustavan nykyaikaiseen sanomaan. Ensimmäisessä runossa Ars Poetica esimerkiksi määritellään runouden taide: “Neuvona sulla jos kestävä kunto on taltata värssyjä oikean, kauniin, suurhyvän haudalla huoata ilmahan // hengen paksun piiriä nopsaa, tietäös tää: on vako ahkeran tuntehes multaa, untelot uhmaset juo iki-kaipuu.”

Runo jatkuu, eikä lukija vielä tässä vaiheessa tiedä miten Mannisen kirjaan tulisi suhtautua. Kupletin juoni käy kuitenkin pian yhä selvemmäksi: “Tää hoppu hillitön on aidon kiireen – nopeen älyn, nokkeluuden nautinnon – vastakohta, eikä viisauden viiveen. Täst’ johdan nykyihmisaivoin pulman: on välil’ tyhjän vauhdin, tylsän viihteen vain harvat korvat, jotka, vaiti ollessaan, vois kuulla äänet hiljaisuuden humun, tuon sanattoman, koruttoman lorun, jonk’ ei oo tarvis koko ajan puristaa merkityksii kivistään ja kannoistaan.”

Säkeitä on siis ylistyslaulu vanhoille hyville ajoille. Se kehottaa kiireettömyyteen, asioiden filosofiseen tarkkailuun ja oikeaoppiseen runouteen; sarkastisesti, tietenkin.

Säkeitä iskee asian ytimeen. Se lyttää suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan, siis kuuluisan innovaatio-Suomen, kovin sanoin: “Nää hullut saavat meidät uskomaan, ett’ pelkkä usko kantaa lupausten taa, ja kunhan ”sijoitat sä suomalaiseen” tää valtiomme susta huolta kantaa, ja auvon vanhainkodin rakentaa. Mut menetetty on ja myyty jo se, mikä oli kerran yhteistä: tuo satu menninkäisten kansasta, jok’ sisukkaasti suolla kusta juo. Nyt jäljellä on pelkkä bumtsibum: tahtotila, EVA, BB, Räikkönen; taikasanat, jotka kärsiviä hämää, kun lähiöiden yössä isä lämää haulikolla äidin aivot kodin seinään.”

Tämän selvemmin voi kansallista apatiaamme tuskin kuvailla. Siinä missä tämän arvostelun toinen kirja ottaa kantaa nuorison näkökulmasta, Säkeitä-kirjassa liikutaan yleisimmissä tunnelmissa.

Manninen ottaa kantaa paitsi yhteiskunnallisiin asioihin, niin myös runouden tilaan: “On nykyajassa tää tylsä vika: on laihaks käynyt satiirikon sarka.” Koska nyky-yhteiskunta on itsensä parodiaa, runoudelle jää asioiden ja ilmiöiden kuvaajana vain marginaalinen rooli. Lopputulos on selvä: “Mitä jää? Banaali, hämmentävä toivo, kuin eilispäivän pitsa, jonka raato sua oottaa aamul’ niin kuin kaamee kaato.”

Ja niin eteenpäin, kunnes apatia ottaa lopullisen niskalenkin ihmisestä eikä tämä jaksa enää olla kiinnostunut muusta kuin iltapäivälehdistä ja television suoltamasta viihteestä. Toisin sanoen: hänestä tulee tavanomainen suomalainen.

Mikä siis eteen? Manninen ehdottaa: on otettava kantaa, ajateltava, tehtävä, yritettävä muuttaa asioita. Säkeitä-kirjan puhuja myöntää, että tämä on todennäköisesti hyödytöntä: “Joskus tuntuu siltä, ettei tästä päästä mihinkään. On eletty, opittu vain väärä // määränpää: miten sanoin voidaan aina väittää toisin, kuin voisi tuntee ennenminkä tiesi enteen jälkeen.”

Paikoillaan polkeminen on kuitenkin parempaa kuin kokonaan polkematta jättäminen. Runous on esimerkiksi hyödytöntä, mutta samalla se pitää hengissä ihmisen luovia ja kulttuurillisia pyrkimyksiä, siis pyrkimystä parempaan elämään. Tämä on Säkeiden perimmäinen sanoma.

Taistelu on kuitenkin vaikeaa, sillä apatia ja pateettisuus ovat vahvoilla: “On kaikki hyvin Königsbergissä: Immanuel Kant, kunkku filosofien, // kulkee säännönmukaisesti yli siltojen. Kaupunki on hämähäkki, teiden verkko ansa, johon vangittuna ihminen ja järki käyvät kuolinkamppailuunsa.” Kantin hirtehinen nimittäminen filosofien “kunkuksi” on todennäköisesti paras määritelmä, joka tästä saksalaisesta filosofista on koskaan tehty. Voi vain kuvitella, kuinka valistusfilosofi Kant kääntyy haudassaan.

Säkeitä on loppujen lopuksi aika epätyypillinen Teemu Mannisen kirjaksi. Se ei esimerkiksi sisällä samaa alatyyliä kuin Lohikäärmeen poika tai Futurama. Yhteiskuntakritiikki on lisäksi vähemmän verhottua kuin Mannisen muussa tuotannossa.

Kustantamon verkkosivuilla yritetään kuitenkin johtaa mahdollisia tilaajia harhaan määrittelemällä Mannisen teos seuraavasti: “Mannisen Säkeistä heijastuu menetyksillä maksetun onnen epävakaisuus, korkeimpien elämäntuokioiden hauras kauneus, ihmissielun pyyteetön kaipaus ja tietoisen kulttuurihengen nöyrä alistuminen välttämättömään. On vaadittu mitä herkintä tekotapaa ja hienovaraisinta sointuviritystä, ennenkuin arka ja lämmin tunteen värähtely, myötätunto, on saatu niin puhtaasti siirretyksi sanalliseen muotoon, rikkomatta tai banalisoimatta sen haurasta koskemattomuutta, lankeamatta sentimenttaalisuuteen tai pateettisuuteen.”

Ehkä tämä kaunosanaisuus takaa sen, että muutama pahaa-aavistamaton “virallisen säekulttuurin” ystävä tilaa Mannisen kirjan, lukee sen ja joutuu tarkistamaan näkemyksiään elämästä ja maailmasta. Kahdesta tässä arvostellusta kirjasta Säkeitä on hallitumpi kokonaisuus, mutta vallaton Futurama on silti parempi kirja.

Lopuksi

Mannisen tekstimassoista saa paljon irti. Ei muistu mieleen, milloin joku suomalainen runoilija on julkaissut samanaikaisesti kaksi näin laadukasta kirjaa. Manninen peräänkuuluttaa chileläisen Roberto Bolañon (1956-2003) ajatusta, että kirjallisuusinstituutio on samanaikaisesti sekä äärimmäisen vakava asia että monimutkainen vitsi.

Mannisella tämä filosofia laajenee elämään asti. Hänen uudet runonsa ovat osoitus kustannusalan, runouden ja miksei koko elämänkin uudesta murroksesta.

Lopuksi on vielä syytä palata aiempaan väitökseen. Vaikka Futurama kuvaa tulevaisuutta ja Säkeiden kirjoitustyyli kurottaa menneisyyteen, kumpikin kirja on nykyaikainen ja -hetkinen. Manninen onnistuu vaikeassa tehtävässä ja käyttää maailman tietotulvaa runojensa materiaalina.

Ala- ja korkeatyylejä sekoittamalla syntyy soppa, jossa lukijoilla riittää hämmennettävää pitkäksi aikaa. Futuramalle on luvassa jatkoa, ehkä Säkeillekin. Manninen jatkaa siis itselleen asettamallaan ja johdonmukaisella tiellä. Hän on intohimoinen runoilija, jonka teksteistä kotimainen runouskenttä saa toivottavasti nauttia vielä pitkään.