Kolme pienoisromaania

Miltä kuulostaa kirjailija Thomas Bernhardin henkilökohtainen suosikkiteksti tämän omasta tuotannostaan? Synkältä, lohduttomalta ja peripateettiselta, kuten on helppo arvata. Teksti on nimeltään Amras, joka eroaa kuitenkin raameiltaan tekijänsä muusta tuotannosta. Se muistuttaa lähestulkoon perinteisen romaanin rakennetta, mutta on jopa Bernhardin mittakaavassa ankaran raskasmielistä luettavaa.

”Olimme olleet itsevarmoja oman kuolemamme suhteen… emmekä saaneet kuolla…” (s. 29)

Amras kertoo kahdesta eristäytyneestä veljeksestä. He ovat pelastuneet koko perheen yhteiseltä päätökseltä tehdä itsemurha. Tässä tapauksessa pelastuminen on kuitenkin väärä sanavalinta. Elämä Amrasin kaupungissa sijaitsevassa tornissa on veljeksille pimeää vaellusta merkityksettömyyden keskellä.

Provokaattori ja kotimaansa julkea häpäisijä Thomas Bernhard ei jarrutellut uransa alussakaan.

Näistä lähtökohdista avautuu Suomessa vasta postuumisti löydetyn Thomas Bernhardin uusin suomennos. Kolme pienoisromaania kääntää katseen kirjailijan uran alkutaipaleelle.

”Sairauden olemus on yhtä hämärä kuin elämän”

Kuten suomentaja Tarja Roinila jälkisanoissaan mainitsee, Amras ”törrötti päässäni valtavana kysymysmerkkinä”. Roinila ajatteli lähteneensä suomentamaan proosatekstiä, mutta työn edetessä hän huomasi sen muistuttavan enemmän runon kääntämistä. Hän kuvaileekin Amrasia oudoksi, mustaksi helmeksi. Sitä se onkin, ja työtä tekstin eteen on varmasti riittänyt. Lauseen ajatuksesta kiinnisaaminen vaatii jo lukiessa ponnisteluja. Mieleen tuleekin jatkuvasti, miten tälläistä on edes mahdollista suomentaa?

Itävallan kirjallinen provokaattori ja kotimaansa julkea häpäisijä Thomas Bernhard ei jarrutellut uransa alussakaan. Bernhardin ajatuksenjuoksu ja kirjoittaminen on aina noudattanut spiraalimaista, hypnoottista kehää, jossa lause voi sisältää useita näkökulmia ja aikatasoja. Niin myös näissä varhaisissa lyhytromaaneissa. Pesäeroa perinteiseen kaavaan tekee uudessa kokoelmassa kuitenkin sen aloittava Amras.

Tarina kerrotaan nimettömäksi jäävän tieteisiin keskittyneen pojan näkökulmasta. Kertojan epilepsian riivaama veli harrastaa taiteita. Kun kertojan veli kuolee, hänen ainoa yhteytensä elämään katoaa heitä auttaneen enon lisäksi.

”Kaikilta salaa, ajattelin jo varhaislapsuudessa, lähden pois maailmasta… jäin tänne aivan yksin kaikkien heidän jälkeensä.” (s. 67)

Ehdoton yksinäisyys ja eristyneisyys maailmasta, jota esikaupungissa sijaitseva jylhä torni edelleen korostaa, on Amrasin teemana tutumpaa Benrhardia. Yllättävämpää on hänelle harvinainen lukijaystävällisyys kappalejakoineen. Amrasin mottona toimii Saksan varhaisromantiikan runoilija ja filosofi Novaliksen aforismi, ”Sairauden olemus on yhtä hämärä kuin elämän”.

Oli kyse sairaaloista, vankiloista tai luostareista, etenkin taiteilijoiden tulisi viettää niissä säännöllisesti aikaa.

Novaliksen mukaan sairaus kuuluu yksilöllistymiseen. Asteeniset ihmiset olivat heikkoja ja sisäisen elämän hallitsemia, toisin kuin vahvat ja ruumiilliset steenikot. Amrasin veljekset edustavat juuri edellisiä, kontrastinaan steeninen ulkomaailma. Bernhard itse puhui ajatteluvyöhykkeistä. Oli sitten kyse sairaaloista, vankiloista tai luostareista, etenkin taiteilijoiden tulisi viettää niissä säännöllisesti aikaa. Tälläisissä vyöhykkeissä kiteytyy ihmisen perusolemus maailmasta kumpuavan kohinan loitottua.

Jos Amrasia, tai kaikkia kokoelman tarinoita, pitäisi verrata Bernhardin aiempaan tuotantoon, tunnelmaltaan niin ikään murhaavan synkkä Kyllä sekä edellä mainittu Häiriö olisivat lähimmät vertailukohdat. Kyllä -romaani käsitteli itsemurhaa, Häiriössä maailmasta taas puuttui kodin turva. Häiriön sadan sivun monologi on kuitenkin vaihtunut Amrasissa Bernhardille epätyypillisiin fragmentteihin.

Tavanomaista synkempää proosaa alakulon runoilijalta

Eksistentialismi edusti etenkin 1950-luvulta lähtien mannermaisen filosofian puhutuinta suuntausta ja kirjallisuudessakin sen nähtiinkin voimistuvan samalla vuosikymmenellä. Thomas Bernhard otti vaikutteensa ajan eksistentialistikirjailijoilta. Tämä näkyy hänen teostensa kokeilevuudessa sekä toisaalta kuolemaa ja itsemurhaa loputtomasti ruotivissa monologeissaan. Kerronnan pysähtyneisyys ja tapahtumattomuus on myös omaleimaista hänelle – varsinaista juontahan Bernhard ei kirjoissaan lukijan eteen kuljeta.

Kirjoitusvalikoima Kolme pienoisromaania sijoittuu ajallisesti 1960–70-lukujen teksteihin. Tässä vaiheessa ranskalaisessa eksistentialismissa rypeminen ei enää ollut kovimmassa huudossa – mutta Bernhard onkin kulkenut aina vastavirtaan. Kirja esittelee vielä tavanomaistakin synkempää Bernhardia. Nyt teemat liittyvät vahvasti itsemurhaan.

Bernhardin alkupään teoksia on julkaistu aiemminkin. Lurra editionsin Kolme kertomusta laittoi yksiin kansiin Bernhardin 1960-luvulla kirjoitettuja novelleja ja Teoksen julkaisema Häiriö (Verstörung, 1967) taas oli yksi kirjailijan varhaisia romaaneja. Synkeässä tarinassa lääkäri ja hänen poikansa kiertelevät Itävallan maaseudulla, joka sisältää lukuisia lohduttomia kohtaamisia. Kriitikot kuvailivat Häiriötä yhdeksi Bernhardin häiritsevimmistä ja nihilistisimmistä teoksista.

Häiritseviä ovat myös Kolmen pienoisromaanin muut kertomukset.

”Minä en enää pelaa wattenia”

”Herätessäni yleensä ajattelen: miksi elän? Sitten ajattelen: miksi elän tässä parakissa?” Kortinpeluun kertoja elää omissa oloissaan ja kulkee parakista sorakuopalle ja edelleen metsään. Mutta ei missään tapauksessa watten-pöytään.

Päähenkilönä toimiva tohtori, eksentrikon maineessa oleva mies, saa solkenaan kehotuksia lähteä pelaamaan wattenia, korttipeliä, joka kasvaa vastaukseksi ja vertauskuvaksi kaikelle ja kaikkeen.

Kirja esittelee vielä tavanomaistakin synkempää Bernhardia.

”Sanoin lähteväni pelaamaan wattenia, sanon, vain koska ahdistelitte minua, häiritsitte työntekoani, tärvelitte poikkeuksellisen ajatuskulun, en suinkaan siksi, että olisin oikeasti     aikonut taas pelata wattenia.” (s. 127)

Tohtori on menettänyt lääkärinoikeutensa ja lopettanut watten-korttipelin pelaamisen erään hänen potilaansa tehtyä itsemurhan. Kylän ajuri alkaa kertoa tarinaa kauppamatkustajasta, joka on nähnyt paikallisen paperintekijän hirttäytyneen. Taas Bernhardille tyypillinen kehä. Siinä sivussa ajuri inttää loputtomiin, miksi tohtori ei suostu istumaan hänen kanssaan korttipöytään.

Bernhardille ominainen tyyli kirjoittaa monesta näkökulmasta pääsee Kortinpeluussa kimurantilla tavalla lakipisteeseensä. Teematkin ovat tutut. Tässäkin tarinassa kaikki kiertyy itsemurhan ympärille. ”Ihminen on kai rakennettu jotain toista maailmaa varten, kuin omaansa”, pohtii päähenkilö yksinäisyydessään. ”Minä todellakin kuljen metsän keskellä joka suunnalta kohti itseäni matkallani pelaamaan wattenia.” (s. 92)

Kortinpeluusta tulee mieleen Samuel Beckettin teksti kaikessa odotuksessaan, miljöössään ja tekstimassassaan. Myös molemmille kirjailijoille ominainen musta huumori kukkii. Elämän tragikoomisuus kiteytyy viimeistään, kun päähenkilön kaikki watteniin hukatut vuodet ovat todistaneet pelkästään, ettei watteninkaan peluu johda mihinkään.

Yritystä elämiseen keinotekoisessa ajassa

Mikä pitää meidät täällä? Bernhardin kertomuskokoelman päättävän Kävelyn mukaan se voisi olla, että saisimme ajatuksen vietyä loppuun tai käveltyä matkamme loppuun. Mutta siinä missä matka, fyysinen tai maallinen, saa aina ennemmin tai myöhemmin päätöksensä, ajattelu ei koskaan. ”Käveleminen ja ajatteleminen ovat katkeamattomassa luottamussuhteessa toisiinsa”, sanoo eräs tarinassa esiintyvä hahmo.

Kerronnallisesti Bernhard kuuluu avantgardistiseen tyylisuuntaan käyttäen tekstissään pitkiä lauserakenteita ja rikkomalla aika- ja näkökulmarakenteita sekä kronologiaa. Kävelyssä kehä punoutuu ehkä tavallistakin tiheämmäksi rihmastoksi eri näkökulmia ja aikatasoja. Toisin kuin alkupään tarinat, Kävelyssä itsemurha ei määritä henkilöiden kohtaloa, vaan hulluus.

Viimeisillä sivuilla Benrhardin tekstissä näkyy myös pelottavia kaikuja paitsi nykypäivän nationalismista, myös suomalaisittain eräänkin korpifilosofin mielenmaisemasta. Yhden päähenkilöistä kun kerrotaan turhautuneen ”Euroopan luotaantyöntävimpään väestön lisääntymiseen”.

Pimeydessä kaikki näkyy selvästi, runoilisi Bernhard.

Pitäisi olla reilusti nuorempi kestääkseen, pohtii Kävelyn keskushenkilö käytyään viikkokausien jälkeen ihmisten ilmoilla. ”Mutta en osaa selittää tätä keinotekoisuutta”. Paljon muutakin jää selittämättä, mutta havaintoihin on helppo tarttua nykypäivän pinnallistuneessa ihmiskuvassa.

”Tällaista keinotekoisuutta ei ollut vielä ikinä nähty, näin luonnollista keinotekoisuutta, jota varten ei kuitenkaan saisi olla yli neljääkymmentä vuotta vanha.”(s. 240)

Keskustelujen aiheet palaavat toistuvasti kertojan ja tämän ystävän, Oehlerin, yhteiseen tuttuun, Karreriin. Karrer on lopettanut heidän kanssaan yhteiset kävelyretket, mistä kasvaa wattenin peluuseen verrattavaa tajunnanvirtaa.

”Kun minä ennen Karrerin hulluksituloa kävelin Oehlerin kanssa vain keskiviikkoisin, kävelen nyt, Karrerin tultua hulluksi, Oehlerin kanssa myös maanantaisin.” (s. 155)

Karrer on tullut hulluksi, päähenkilöiden mukaan peruuttamattomasti. He olisivat halunneet tehdä kävelystä ja ajattelusta yhden ainoan totaalisen prosessin, mutta toteavat lopulta olevan mahdotonta sekä kävellä että ajatella yhtä keskittyneesti.

Musiikkiin perehtyneen Bernhardin tekstikin soi. Jotta nuoteista saisi kuitenkin selvää, Roinilan jälkisanat auttavat selvittämään Bernhardin kudelmia.

Lopussa maalataan piittaamattomuudesta varsinainen triumfi. Keskittyneisyyttä voi kasvattaa jopa hulluuteen saakka ja lopettaa maailmasta piittaamisen. Täydellistä piittaamattomuuden tilaa Karrer oli kutsunut läpeensä filosofiseksi tilaksi. Pimeydessä kaikki näkyy selvästi, runoilisi Bernhard.