Kylmyys

Kylmyys (Die Kälte) on itävaltalaisen Thomas Bernhardin (1931–1989) omaelämäkerrallisen sarjan neljäs osa. Tyylillisesti omaperäinen omaelämäkerta on luettavissa myös itsenäisinä teoksina, eikä lukijan tarvitse välttämättä tietää päähenkilön varhaisemmista vaiheista: synkeästä lapsuudesta 1930-luvun Salzburgissa, jonka tekopyhän ilmapiirin tekijä tuomitsee. Jo varhain Bernhard kokee jääneensä ulkopuoliseksi ja joutuneensa tekemään epätavallisia valintoja, jättämään koulun ja työskentelemään kauppa-apulaisena.

Kylmyydessä Bernhard kuvaa sodan jälkeistä elämäänsä Grafenhofin keuhkoparantolassa, paikassa jota terveet pyrkivät välttämään. Siellä, muusta maailmasta eristyksissä, keuhkovarjostumasta kärsivä nuori Thomas joutuu taas kerran omaksumaan tarkkailijan roolin elämässään.

Inhorealistinen tarkkailija

Tarkkailijan näkökulmaan eläytyen Bernhard kuvaa parantolan käytävillä huopatossuissa laahustavia luukasoja, huopiin ja viltteihin kääriytyneitä, keuhkosairauden pöhöttämiä hylkiöitä. Inhorealistiselle tyylilleen uskollisena hän kuvaa yksityiskohtaisesti liman erittämisen, syljeskelemisen ja sylkykuppien maailmaa, johon hänet vain vaivoin hyväksytään.

Bernhard kuvaa naturalistisella otteella parantolan arkea ja kuolemaan tuomittujen ihmisten kamppailua. Se ei ole eloonjäämiskamppailua vaan kuolemantaistelua, joka tähtää sairaimman ja pelätyimmän potilaan statuksen saavuttamiseen. Parantolan arvoasteikossa tuberkuloottisten ja keuhkosyöpää sairastavien joukossa keuhkovarjostumasta kärsivä nuori mies on hierarkian alimmalla askelmalla.

Bernhard kuvaa parantolan käytävillä huopatossuissa laahustavia luukasoja.

Thomas Bernhardin Grafenhof on itävaltalainen katolis-kansallissosialistinen hulluus miniatyyrikoossa ja arkiselta puolelta kuvattuna. Absurdissa hulluudessaan Kylmyyden maailma on valovuosien päässä Thomas Mannin Taikavuoren henkevän eeppisestä tunnelmasta.

Grafenhof luo omalta osaltaan ymmärrystä sille, miksi ja miten Thomasista tuli Thomas Bernhard, kriittinen ja suorapuheinen taiteilija, teatterintekijä ja kirjailija. Samalla tuon käsittämättömän synkeän maailman kuvaus tekee ymmärrettäväksi, miksi Bernhardin kirjallinen tyyli muotoutui sellaiseksi kuin muotoutui: hengästyttäväksi kilpajuoksuksi, joka ei ala mistään eikä lopu koskaan.

Oman alkuperän juurilla

Bernhard antaa ymmärtää, että juuri Grafenhofissa hänen mielessään syntyi omaelämäkerrallinen projekti: ”Miten kaikki olikaan tapahtunut, minä kysyin, missä järjestyksessä?” (s. 49). Tuolloin kyse ei vielä ollut teoksen luomisesta ja eletyn elämän systemaattisesta tarkastelusta. Siihen hän ryhtyi vasta 1970-luvun puolivälissä omaelämäkertasarjansa ensimmäistä teosta Syytä (Die Ursache, 1975), kirjoittaessaan.

Grafenhofissa Bernhard alkoi ensi kerran miettiä vakavammin syntyperäänsä ja identiteettiään. Oman vastarannankiisken luontonsa mukaisesti hän kertoo tosin miettineensä sitäkin, ettei halua tietää kuka on. Biologiseen isään liittyvä pohdinta muodostaa kuitenkin Kylmyydessä merkittävän tarinalinjan.

Kaikki on yhtä aikaa totta ja valhetta.

Kaiken kaikkiaan Kylmyys panee miettimään, millaisista olosuhteista ihmiset ponnistavat ja miten karmeiden olosuhteiden päälle he voivat rakentaa olemassaolonsa ja elämäntehtävänsä, kirjoittaa vieläpä sen pohjalta hienon kirjallisen tuotannon.

Bernhardin vastaus ja elämänstrategia on luettavissa hänen teoksistaan, romaaneistaan ja omaelämäkerrallisista teoksistaan, joissa hän pyrkii aina uudestaan kohtaamaan tässä ja nyt oman todellisuutensa tuoreeltaan, ikään kuin ensimmäistä kertaa. Samalla hän pyrkii huolellisesti muotoilemaan elämäntapansa ja estetiikkansa lapsuutensa ja nuoruutensa vuosien täydelliseksi vastakohdaksi. Itävallasta, sen tekohurskaasta ja tekotaiteellisesta ilmapiiristä hän rakentaa yhä uudestaan itselleen vastapelurin, jonka kimppuun hän ei emmi hyökätä yhä uudestaan.

Kellariloukkolaisten ja riivaajien perillinen

Omaelämäkertasarjallaan Thomas Bernhard liittyy 1800-luvun tunnustuksellisten ja omaelämäkerrallisten teosten jatkumoon. Bernhard kirjoittaa kellariloukkoihmisten, nälkätaiteilijoiden, riivaajien ja rappiorunoilijoiden, Baudelairen, Verlainen, Dostojevskin ja Hamsunin kaltaisten tekijöiden jäljillä.

Oman teossarjansa hän vie omaelämäkertalajin naturalistiseen ääripäähän, siihen absurdiin elämiseksi kutsuttuun pisteeseen, jossa kaikki on yhtä aikaa totta ja valhetta, traagisinta totta ja mitä hulluinta mahdollista komediaa ja teatteria.

Olli Sarrivaara pääsee suomennoksissaan aina vain lähemmäksi Thomas Bernhardin tapaa ajatella ja sanoa. Omaelämäkerrallisen sarjan päätösosa on tulossa ensi vuonna.