Merkki ja muita novelleja

Merkki ja muita novelleja koostuu arkisista kertomuksista, joiden minäkertojille Tuuve Aro on antanut erottuvat äänet.

Tuuve Aron (s. 1973) neljäs teos ja kolmas novellikokoelma Merkki kertoo tarinoita ihmisten arjesta. Sellaisia tarinoita ei ehkä haluaisi kuulla mutta niitä voi tapahtua. Aron aiemmat novellikokoelmat Harmia lämpöpatterista (Gummerus 1999) ja Sinikka Tammisen outo tyhjiö (Gummerus 2001) olivat absurdeja ja kummallisuudessaan hauskoja. Merkki ei enimmäkseen ole hauska eikä absurdi, vaikka novellien tapahtumat voivatkin tuntua epätodellisilta. Näiden lisäksi Arolta on ilmestynyt romaani Karmiina (WSOY 2004).

Merkin kaikissa novelleissa on minä-kertoja. On hämmästyttävää, kuinka erilaisen äänen Aro on pystynyt eri kertojille antamaan. Kaikki kuulostavat aidoilta, niin lastentarhanopettaja, mummo, koulutyttö kuin juoppo isä. Lukijan ei tarvitse sivutolkulla pohdiskella, millainen ihminen kulloinkin tarinaa kertoo. Novellit ovat kaikki myös hyvin erilaisia juoneltaan; niitä yhdistää lähinnä vain synkkä ja ahdistava tunnelma. Joskus tunnelma on suoran ahdistava, joskus salaperäisen painostava. Yhdistävänä tekijänä novelleissa voi nähdä ihmisten jämähtämisen surkeisiin elämäntilanteisiin sekä teeskentelyn muiden ja jopa itsensä edessä. Kulissit halutaan pitää pystyssä eikä pystytä pyytämään tai vastaanottamaan apua, vaikka siten asiat muuttuisivat ehkä paremmiksi. Ollaan liian ylpeitä tai vaatimattomia, syystä tai toisesta.

Pienten hätä

Tuuve Aro kertoo usein pienillä tarinoilla taustalla häilyvän suuremman tarinan. Onneksi hän ei kerro suoraan, mitä hän haluaa sanoa, vaan antaa nähdä perimmäisen asian kerrotun takaa. Esimerkiksi novellissa ”Eetu” peruskertomus on tarina siitä, kuinka pieni Eetu juuttuu päästään kiipeilytelineeseen juuri suurena pulkkamäkipäivänä. Taustalla on kuitenkin paljon suurempi kertomus pienestä pojasta, joka vetäytyy yksinäisyyteen, jolle muut lapset huutavat kakkahousua, joka ei uskalla luottaa aikuisiin tai katsoa silmiin. Tätä kaikkea Aro ei kuitenkaan heitä suoraan lukijan silmille; Eetu on huomaamaton, ei tee itsestään numeroa.

Samanlaista koko perheen oirehtimista kuvaa ­”Rumat, likaiset ja ilkeät”. Novellin loputtua voin vain ihmetellä, mikä voi suistaa viiden lapsen äidin raiteiltaan ja miksi lapset viimeiseen asti puolustavat äitiään ja suojelevat perhettä, vaikka pienimmät haluaisivatkin jäädä tarhaan yöksi, kun siellä on lämmin ja ruokaa aina. Aro palaa taas koko kokoelmaa lävistävään teemaan: On vaikea tunnustaa, ettei pärjää, ottaa apua vastaan. Ihmiset ovat Aron novelleissa hyvin yksinäisiä, varsinkin lapset.

Ei pelkkää surkeutta

Novellien vakavuusaste vaihtelee, samoin realistisuus. ”Grannarna” on suorastaan hauska ja ”Pullon” loppu absurdi maailmanlopun tunnelmassaan. Ei kukaan jaksaisikaan lukea yhtätoista novellia, joiden jokaisen jälkeen olisi sydän pakahtua. On hyvä, että välissä on ”Munarullan” tai ”Käden luonnollisen jatkeen” kaltaisia tarinoita, joista jää vähän parempi mieli kuin esimerkiksi lähes inhorealistisesta ”Rumat, likaiset ja ilkeät”.

Aron huumori on mielestäni osuvaa; se on absurdia ja usein vähän ilkeää tai kieroa. Suomenruotsalaisten naapureiden snapsilauluun liittyvät maneerit ovat hilpeitä, kun niitä katsoo junttinaapurin ymmärtämättömin silmin. Usein tarina on niin traaginen, että tuntuu kuin huvittuminen olisi väärin. Novellissa ”Merkki” on paljon hauskoja kohtia, mutta silti tuntuu, ettei ole oikein soveliasta huvittua yksinkertaisen ihmisen vilpittömistä teoista.

Arolla on taito luoda lyhyissäkin novelleissa todentuntuinen tunnelma. ”Munarullassa” maun mukanaan tuoma muisto saa kertojan sinkoutumaan jo unohtamaansa lapsuuden tilanteeseen ja löytämään itsestään lämmön. Novelli on todella ruumiillinen ja aidon tuntuinen yksinkertaisuudessaan; lukija voi tuntea taukopaikan tuoksut, päiväkodin keittiön höyryt ja Mirjan pehmeyden ja kiharat.

Merkki

Kokoelman viimeisenä on niminovelli, joka on mitaltaan neljäsosa koko kokoelmasta. ”Merkki” kertoo kummallisesta naisesta, jonka elämä on hyvin rutinoitua. Hänellä on kalkinpuute, jonka vuoksi hän kuluttaa paljon maitotaloustuotteita, hän käy töissä säilyketehtaan liukuhihnalla, jonne hän matkustaa bussilla, iltaisin hän katsoo televisiota ja kokoaa dominojunaa muutama palikka kerrallaan. Nainen käy omaa hiljaista taisteluaan häntä kiusaavia vastaan: ”Takaani kuuluu huuto: ’Hullukreisivammanen!’ Tiesin kuka huutaja oli. Tihensin askeleitani, kävelin nopeammin, keskityin pussiin kädessäni, sisätossuihin toisessa kädessä, lumen nirskahteluun ja määränpäähäni. Minä 1, huutaja 0.”

Eräänä päivänä nainen löytää roskisten välistä jotakin, jota pitää merkkinä. Ei käy ilmi, mistä merkin pitäisi olla merkki, mutta sen ansiosta naisen elämä muuttuu. Hänen rutiininsa murtuvat, hän alkaa puhua toisten kanssa, ja ihmiset ovat hänelle aiempaa ystävällisempiä. Säilyketehtaan vuotuisena virkistyspäivänä kaikki muuttuu lopullisesti naisen elämässä.

On selvää, että ”Merkin” päähenkilö on jollain lailla häiriintynyt. Sen sijaan ei ole selvää, pitäisikö hänestä pitää vai ei. Novellin päättyessä olo on hämmentynyt. Toivonko naiselle menestystä matkallaan vai toivonko, että joku keskeyttäisi kaiken ja toisi taas maailmaan lain ja järjestyksen? Ehkä tavallaan huokaisen helpotuksesta, vähän samalla tavalla kuin katsoessani Kevin Spaceyn poistumista poliisilaitokselta Epäillyt-elokuvan lopussa. Viimeinkin viimeisessä novellissa joku ikään kuin pelastuu yksinäisyydestään, ainakin hetkellisesti ja toki kyseenalaisin keinoin.

”Merkki” on mainio jatke Aron tuotannolle, se on kypsempi ja vakavampi kuin edeltäjänsä, mutta silti siitä on tunnistettavissa tuttu tyyli. Kirjailijalla on taito kehittyä, eikä hän jää toistamaan samaa kaavaa. Kaikki yksitoista novellia ovat keskenään erilaisia niin kieleltään kuin juoneltaan. Aro on onnistunut luomaan oman kirjallisen maailmansa, jossa saaret voivat vajota mereen ja ihmiset puristua väkipyörien väliin ilman, että kaikki tämä tuntuu liian epätodelliselta. Merkin todellisuus on hyvin samanlainen kuin meidän todellisuutemme, mutta ihan vähäsen vinksallaan.