Kun katolinen kirkonmies ja maallistunut intellektuelli pannaan Italiassa keskustelemaan uskonnosta, tulokseksi ei saada ainakaan kärkevää polemiikkia. Kardinaali Carlo Maria Martinin ja semiootikko Umberto Econ uskontoaiheinen kirjeenvaihto, joka alun perin käytiin kulttuurilehden sivuilla, on sävyltään aivan silmiinpistävän kohtelias ja kaikkea kärjekkyyttä kaihtava. Olisiko tällä koomisuutta hipovalla hienotunteisuudella jotakin tekemistä paavin läheisyyden kanssa, vallankin kun Martinista povataan seuraavaa? Toisaalta ainakin viisi italialaisintellektuellia kykenee todistettavasti myös tiukemmin analyyttiseen uskontokeskusteluun, mikä käy ilmi kirjan loppuun kootuista kommenttipuheenvuoroista.

Econ ja Martinin kirjeet käsittelevät neljää suurta teemaa: kristillistä toivoa, elämän kunnioitusta, naispappeutta ja etiikkaa. Kolmessa näistä aloitusvastuu on Ecolla, seikka jota hän itsekin kommentoi: Ajattelevatko lehden toimittajat, että maallikon on soveliasta asettaa kysymyksiä, jotta kirkonmies voisi sitten vastata niihin? Tällaisia rooleja kirjeystävykset eivät suostu näyttelemään, mutta asetelmasta seuraa silti tiettyä hampaattomuutta, varsinkin kun haastemies Eco on hanakampi lähestymään keskustelunaiheita teologian kuin ateismin näkökulmasta.

Eräs esimerkki Econ kiltteydestä on tapa, jolla hän pehmustaa naispappeutta koskevan, araksi tietämänsä keskustelunavauksen. Hän aloittaa toteamalla yksiselitteisesti, ettei kirkosta vieraantuneilla ole mitään oikeutta kritisoida kirkon oppeja ja toimintatapoja. Hieman myöhemmin hän jatkaa, etteivät oikeastaan edes uskovaiset, esimerkiksi naiset, jotka haluavat papeiksi, saa kritisoida omaa kirkkoaan. Perusteluna hän tyytyy vetoamaan kirkon auktoriteettiin. Kannanotto on kovin outo ja hatara: Miksi kirkko pitäisi eristää kaiken keskustelun ulkopuolelle, kritiikin koskemattomiin? Tällainen lepsuilu – jonka voi tulkita myös Martinin mielistelyksi – rasittaa kirjeiden argumentointia muuallakin.

Keskustelun jatko on kuitenkin vakuuttavampi, sillä Eco eläytyy teologin rooliin ja ryhtyy tutkimaan, minkä opillisten seikkojen avulla katolinen kirkko saattaa perustella naispappeuden kieltoaan. Pohdinnat eräistä raamatunkohdista ja Tuomas Akvinolaisen argumentoinnista ovat valaisevia ja hauskojakin. Pyhä Tuomas esimerkiksi pohtii, miksi Jumala ollenkaan loi naisen, kun mies kuitenkin on sukupuolista parempi. Hän päätyy lopulta siihen, että kyseessä on jumalallinen suunnitelma, jonka toteuttamiseen tarvittiin kahta sukupuolta. Suunnitelmaan näet kuuluu, että kaikki maailman ihmiset saavat alkunsa miehestä ja naisesta – paitsi kolme merkittävää poikkeusta: Adam, joka syntyi ilman miestä tai naista, Eeva, joka syntyi miehestä ilman naista ja Kristus, joka syntyi naisesta ilman miestä. Osoittaessaan, ettei tästä kirkon sinänsä naisvastaisesta opista löydy yksiselitteistä naispappeuden kieltoa, Eco samalla piirtää havainnollisen pikakuvan katolisesta ajatteluperinteestä.

Vahinko vain, ettei kardinaali Martini vastaa näihin pohdintoihin järin yksityiskohtaisesti – hän pelkää näet karkottavansa teologiaa tuntemattomat lukijat! Econ suoraan kysymykseen naispappeudesta hän vastaa vetoamalla perinteeseen ja kristinuskon mysteeriin: Naispappeuden kiellon perusteena on hänen mukaansa viime kädessä ’kirkon halu säilyttää arvossaan ne pelastukseen liittyvät tapahtumat, jotka tämän käytännön [naispappeuden kiellon] luomiseen vaikuttivat ja jotka eivät ole peräisin ihmisen ajattelusta vaan Jumalan itsensä teoista. […] Näin siis kirkko tunnustaa, ettei se ole vielä saavuttanut niiden mysteerien täyttä ymmärrystä, joita se elää ja ylistää’. Kirkon nöyrä asenne omaan ymmärryskykyynsä kertoo varmasti muustakin kuin vaikeiden asioiden väistelystä, mutta kiusallisen usein tämä mysteeriin vetoaminen vain torpedoi keskustelun. Tässäkin Martini selvästi verhoaa mysteeripuheeseen ne motiivit, joista ei halua puhua. Arkkipiispa emeritus John Vikström panee merkille suomennoksen esipuheessa, että Martini turvautuu samaan argumenttiin keskustelun jokaisessa esiin nousevassa kysymyksessä. Tämä katolisuudelle erityisen tyypillinen piirre ei liene omiaan edistämään vuoropuhelua uskovien ja ei-uskovien välillä.

Onko kristillisellä ja postmodernilla etiikalla mitään eroa?

Kaikkein laajimman käsittelyn teoksessa saa viimeisen keskustelun teema, joksi kardinaali Martini valitsee etiikan. Kiinnostavaa keskustelussa on, että sekä kardinaali että semiootikko etsivät siinä etiikalle ’selkeää’, ’ehdotonta’ ja ’universaalia’ pohjaa ilman pienintäkään viittausta moraalisen relativismin mahdollisuuteen. Se otetaan puheeksi vasta vastineissa. Martini tosin tuntuu ennakoivan Ecolta jotakin postmodernin suuntaista mutta joutuu pettymään.

Martini itse näkee, ettei etiikka voi perustua muulle kuin transsendenteille, absoluuttisille, jumalallisille arvoille, jotka Kristuksen kohtalo konkretisoi. Pitävään eettiseen pohjaan tarvitaan siis sekä Jumala hyvän takaajana että Kristuksen esimerkki. Eco vastaa tähän, ettei uskonnoton etiikka välttämättä ole kovin kaukana kristillisestä, vaikka sen perusteet ovatkin toisenlaiset. Hän pohtii, mitä voisi olla ’universaali semantiikka’, kaikkien ihmisten jakama tulkinta tietyistä peruskäsitteistä, ja päätyy siihen, että ajatus Toisesta loukkaamattomana olentona on sellainen. Toisen kunnioitus pohjautuu Econ mukaan luontaiseen vaistoon, jonka hän väittää olevan yhtä vankka perusta etiikalle kuin transsendentin jumalauskon. Martinikin myöntää, että ajatus Toisesta on helposti sovitettavissa kristilliseen etiikkaan. Eco puolestaan myöntää, että Kristuksen esimerkki voi vaikuttaa myös ei-uskovaisen ihmisen eettisiin valintoihin, joskaan ei jumalallisena totuutena vaan fiktiivisen tarinan tavoin.

Sen sijaan vastineissa moraalinen relativismi saa paljon huomiota. Filosofi Emanuele Severino huomauttaa, että niin ehdottomana kuin kristillinen moraali esiintyykin, sitä on käytännössä kuitenkin aina tulkittu suhteellisesti. Tästä todistaa koko kristinuskon historia. Lehtimies ja poliitikko Claudio Martelli puolestaan päätyy vastustamaan sekä ehdottomien arvojen että vastavuoroisuuden etiikkaa. Hänen mukaansa etiikan paras, joskaan ei täydellinen, perusta on liberaali suvaitsevaisuus, jossa kunkin teon hyvät ja huonot puolet punnitaan erikseen niin, että moraali rakentuu ’yrityksen ja erehdyksen kautta’.

Vastineissa nousee esiin toinenkin tärkeä huomio, joka syventää Econ ja Martinin näkemyksiä: vaikeus vetää uskon ja ei-uskon välille itsestään selvää rajaa. Onko uskova varma uskostaan ja ei-uskova uskon puutteestaan, kirjailija Vittorio Foa kysyy. Rajoja hämärtää esimerkiksi jo uskonnon kulttuurinen vaikutus, joka on niin laajaa, että sitä on vaikea välttää vaikka haluaisikin. Ateisti saattaa tietämättään toistaa uskonnollisia ajatusmalleja. Toisaalta Claudio Martelli, jonka säkenöivä essee on kirjan paras teksti, muistuttaa, että myös maallisessa elämässä on uskottava moniin asioihin – kuten lääketieteeseen, uraan, tuomioistuimeen, poliisiin, vakuutuksiin – jotka ovat ’paljonkin hämärämpiä, järjettömämpiä ja naurettavampia kuin sellaiset, jotka lähtökohtaisesti perustuvat mysteeriin’.

Ilman näitä eriäviä mielipiteitä Econ ja Martinin keskustelusta saattaisi syntyä vaikutelma, että se onnistuu melko hyvin täyttämään tehtävänsä, kartoittamaan arvopohjaa, jonka uskovat ja ei-uskovat voivat jakaa. Ecohan osoittaa, että usko ehdottomiin totuuksiin ei ole välttämättä vierasta maallikollekaan. Ainakin absoluuttisen etiikan ja historian merkityksellisyyden suhteen kardinaali ja semiootikko toteavat olevansa yhtä mieltä. Samalla erimielisyydet naispappeuden ja abortin kaltaisista kysymyksistä tuodaan esiin vain häveliäästi.

Kaikkineen Mihin uskot jos et usko tarjoaa hyvin vaihtelevia näkökulmia ja hyvin erilaisia tekstejä, joista kaikki eivät suinkaan ole pitävästi argumentoituja tai johdonmukaisesti eteneviä. Outoja ja perusteettomia väitteitä on siellä täällä, osittain siksi, että monet aiheet käsitellään kovin nopeasti; vankkaa ajatuskehikkoa ei ehdi syntyä. Econ ja Martinin teoksen arvo onkin lähinnä siinä, että se yleisellä tasolla stimuloi ajattelua ja virittää keskustelua aiheista, jotka koskettavat niin uskovia kuin ei-uskoviakin. Lisäksi se haastaa pohtimaan asioita eri kanteilta ja etsimään tapoja kohdata omista poikkeavat näkemykset. Tässä herrojen kirjeenvaihto näyttää sivistynyttä ja suvaitsevaa esimerkkiä, mikä tietyssä koomisuudessaankin on toki kannatettavaa.

Jaa artikkeli: