C

Veronica Pimenoff tunnetaan ajankohtaisiin aiheisiin pureutuvana ja kärkevän poleemisena kirjailijana. Hänen kolme romaaniaan ovat olleet ehdolla Finlandia-palkinnon saajiksi. Kirjailijan edellistä romaania Maa ilman vettä (1999) ylistettiin vuolaasti, vaikka sille ei palkintoa herunutkaan. Pimenoffin uusin teos C jatkaa kirjailijan yhteiskuntakriittistä linjaa ja asettaa tarkastelun kohteeksi EU:n ja Suomen aseman sen sisällä. Huutia saavat niin suomalainen sotahulluus kuin nöyristelevä kumartelu kohti Keski-Eurooppaa ja EU:n vallanhaluisia päättäjiä.

Harhailua Pariisissa

Romaanin päähenkilö Kaarle, rahaton ja työtön ikuinen historianopiskelija, harhailee Pariisissa toivoen törmäävänsä elämän tarkoitukseen. Kaarlen itsetunto ei ole toipunut sotaveteraanisedän aggressiivisesta panettelusta. Hän kokee olevansa saamaton pelkuri, jolle sankaruus on vain etäinen haave. Rahapulassaan Kaarle majoittuu serkkunsa Siljan luokse; tämä on jättänyt systeemiin pettyneenä EU-viran Brysselissä ja siirtynyt epämääräisiin timanttibisneksiin afrikkalaisten laittomien siirtolaisten kanssa. Silja on ollut koko suvun toivo ja syntynyt pärjäämään, toisin kuin Kaarle, joka ei kykene edes maksamaan hotellilaskujaan.

Kaarle uskoo hetkeksi saaneensa kiinni jostakin merkityksellisestä, kun hän törmää Catherineen, kauniiseen ranskattareen. Catherine on tehnyt itsestään ja rakkaussuhteestaan koomassa makaavaan mieheensä mediatapauksen. Kaarle teeskentelee toimittajaa ja alkaa tehdä juttua Catherinesta ja aviomies Claudesta suomalaiseen ”Kuvalehteen”. Kaiken, jopa kuoleman, voittavan rakkaustarinan taustalla piilee kuitenkin salaisuus, josta Kaarle pääsee pikku hiljaa perille. Catherinen uhrautuvaisuus alkaakin näyttää kostolta ja pariskunnan yhteisymmärrys valtapeliltä. Myös Pariisi paljastuu illuusioksi, pinnaksi, johon Kaarle on heijastanut haavekuvia omasta itsestään.

Kalevalainen markkinatalous

Pimenoffin kieli on kekseliästä, ja Kaarlen mielessä pyörivät asiat kulkevat runollisena assosiaatiovirtana. Kalevalaiset runot ja riimittelyt nousevat kuin alitajunnasta Kaarlen mieleen ja hahmottavat hänen kokemaansa todellisuutta. Kaarle katsoo televisiosta härkätaistelua, perinnettä, jonka EU-direktiivit kieltävät. Hän miettii, kuinka kaikki Euroopan maiden kansalliset piirteet halutaan tuhota suomalaista hyvinvointivaltiota myöten. Syynä on koko Euroopan ahmaiseva härkä, markkinatalous:

”Suomen neito tulee vastaan hame korvissa, ja poljettuaan sen härkä asettuu niin että Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella. Härkä käyä källeröitti, syöpi heinät hettehestä selkä pilviä siveli. Eikä ollut iskijätä, maan kamalan kaatajata pohjan poikien lu´ussa koko su´ussa nuorisossa nousevassa eikä varsin vanhastossa. Sonni söi ja suureni, kansa kitui ja pieneni.”

Pimenoffin teosten lukijalta vaaditaan laajaa yleissivistystä ja tarkkuutta. C:stä saa sitä enemmän irti, mitä enemmän on hajulla Euroopan historiasta. Romaanin kieli vilisee symboleita, jotka vaativat pysähtymään ja miettimään niiden merkityksiä. C on romaanin punainen lanka; merkityskenttä muodostuu monimutkaiseksi kuin hämähäkin verkko. C symboloi muun muassa EU:ta. C on kirjain, jonka äännearvo muodostuu aina vain yhteydessä toisiin kirjaimiin, ja unioni perustettiin alun perin hiili- ja terästeollisuuteen pohjautuvaksi talousliitoksi. C on myös Euroopan ja koko maailman vallanneen tuotemerkin alkukirjain: Coca-Cola!

Sodan ja rauhan häpeä

Kaarlen mielen taustalla vaikuttavat alituisesti muistot sotaveteraanisedästä, joka tuhosi kasvavan pojan itsetunnon. Kaarle ei koskaan voittanut hiihtokilpailuissa lusikkaa, eikä setä uskonut pojan edes yrittävän tosissaan: ”Ei tullut pojasta edes perässähiihtäjää”. Suvun ainoana rintamamiehenä setä oli itseoikeutettu päämies. Hänellä oli oikeus tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia, jopa lyödä lasta tai harjoittaa insestiä sukulaistytön kanssa. Psykiatrian tohtorina Pimenoff kuvaa osuvasti suomalaisten miesten kahden sukupolven traumaa: edelliselle sukupolvelle sodan julmuudet olivat traumaattisia, jälkimmäinen tuntee syyllisyydentuntoa siitä, ettei koskaan ole ollut sodassa.

Sotaveteraanit ovat Suomessa ryhmä, jota kohtaan oletetaan osoitettavan varauksetonta kunnioitusta. Pimenoff purkaa raikkaasti tabuja tarkastellessaan hullun sotaveteraanisedän vaikutusta veljenpoikaan. Hulluudestaan ja ilkeydestään huolimatta setä on edelleen Kaarlelle ristiriitainen sankari, jota vasten hän peilaa itseään ja näkee itsensä mitättömänä. Myös Siljan itseriittoinen ja naljaileva luonne on ärsyttävyydessäänkin ymmärrettävä hänen lapsuutensa taustaa vasten.

Paatoksen hankaluus

Pimenoff on sanonut romaaneistaan, että ne eivät ole miellyttäviä vaan hankalia. Hänen kirjansa eivät todellakaan päästä lukijaa helpolla. C:n osalta kuvaus pitää erityisen hyvin paikkansa. Jos odottaa romaanilta mielenkiintoista juonirakennelmaa tai ihmissuhdekuvauksia, saa pettyä. Catherinen ja Clauden tarina ei saa minkäänlaista päätöstä, ja mahdolliset juonenalut lopahtavat päämäärättömään harhailuun. Romaani koostuu suureksi osaksi Kaarlen ja Siljan keskusteluista, joissa Silja julistaa mielipiteitään maailman menosta varmasti ja vailla epäröintiä. Häiritseväksi romaanissa nouseekin paatos, jolla asiat esitetään. Julistaminen ei herätä halua ajatella ja ymmärtää.

Älyllisesti haastavankin romaanin tulisi pitää lukija otteessaan ja houkutella pohtimaan merkityksiä. Pimenoffin kudelmassa on liikaa aukkoja, jotta lukija saisi kunnollisen otteen sen sisältämästä ajatusrakennelmasta. Lähes 500-sivuinen romaani olisi kaivannut tiivistämistä. C sisältää helmiä – tai oikeastaan timantteja – mutta myös tarkoituksettomalta tuntuvaa toistoa ja ajantappoa. Henkilöt jäävät Kaarlea lukuun ottamatta etäisiksi. Ajoittain pinnalle nouseva Kaarlen surullinen tarina, suhde setään, yksinäisyys, turhauttava elämä ja epäusko itseensä ja maailmaan tuovat romaaniin inhimillistä lämpöä ja syvyyttä.

Muutosvastarintaliikkeen kärjessä

C nostaa esille kysymyksiä, joita aivan liian vähän ruoditaan julkisessa keskustelussa. Pimenoff heittelee hänelle tyypillisiä kiteytettyjä ajatelmia, jotka tavoittavat asian ytimen:

”Kun saatiin liittymät puhumista varten, asiaa olikin niin paljon että tuhannet velkaantuivat, mutta sellaista ei ollut Silja ja Kaarlen lapsuuden Suomessa. He saattoivat vielä uhota, että muuttavat maailman. Kukaan ei enää ennättänyt väittää mitään sellaista, kuin oli niin hoppu pysyä muutoksissa mukana, tai puolustautua, kun joku syytti muutosvastarinnasta.”

On piristävää, että nykykirjallisuuden kentän täyttävien yksilöllisiä tarinoita pursuavien romaanien ohella kirjoitetaan myös poliittisia, yhteiskunnallisesti kantaaottavia teoksia, jotka pyrkivät herättämään keskustelua. Pimenoffin lisäksi Suomessa on harvoja lajin edustajia. Se on harmi. Nykyään bisnesjohtajat ovat valloittaneet palstatilat ”rohkeilla” keskustelunavauksillaan Suomen yhteiskuntarakenteen uudistamisesta. Muutosvastarintaliikettä tarvittaisiin kipeästi.

Sen vuoksi C:tä lukiessa ei voi välttyä hienoiselta pettymykseltä: romaanin haluaisi olevan parempi, kuin mitä se on. C:n kritiikki EU:ta kohtaan on osuvaa, mutta liiallisessa julistavuudessaan osaltaan tehotonta. Oivaltavuudestaan huolimatta romaani jättää liian vähän tilaa lukijan omille oivalluksille.