Hiljaisuus

Vigdís Grímsdóttirin (synt. 1953) viides suomennettu romaani Hiljaisuus on tekijänsä tuotannossa merkittävä, sillä tässä kirjassa hän astuu aikaisempaa paljon pidemmälle realistisesta kerronnasta postmodernin fabuloinnin ja vapaan myytinluonnin suuntaan. Hiljaisuus on metafora elämän ja taiteen ja myös ulkoisen ja sisäisen maailman keskinäisestä läpäisevyydestä, mikä osoitetaan islantilaisen Lindan perheen, erityisesti Lindan ja hänen mummonsa, sekä säveltäjämestari Pjotr Tšaikovskin ja tämän isoäidin Anastasia Posohovan vaiheiden legendamaisella yhteen kietoutumisella.

Hyvin rohkeasti toteutettuna Lindan ja Tšaikovskin maailmojen salaperäinen ykseys hallitsee koko kirjaa. Musiikkimetafora laajenee myös sellaisen mystiikan suuntaan, joka sulkee piiriinsä tunteet ja rakkauden, empatian ehdot yleensä, sekä selittää niiden toimintaa ja vaikutusta elämässä ja taiteessa. Sivutuotteena yksilön ja kaikkeuden rajat välillä liukenevat, kunnes kaikesta koetusta opitaan oman elämän hallitsijaksi, kuten Linda uskoo kirjan lopussa.

Romaani rakentuu paradokseista. Hiljaisuus on tausta, jonka päälle ja tilalle musiikki sävelletään ja jota vasten kaikki merkitykset korostuvat. Lindan mummo on mykkä, mutta Linda käy mummon kanssa vuoropuhelua niin kuin Tšaikovskinkin kanssa. On makuasia, nimittääkö näitä vuoropuheluita äänettömäksi vai ääneen esitetyksi dialogiksi – tai peräti yksinpuheluksi, koska ne oikeastaan tapahtuvat kirjoitetussa kielessä, kirjallisuudessa sekä sellaisten tunteiden maailmassa, jotka todellisuudessa on ilmaistu vaillinaisesti tai ei ollenkaan.

Myös kirjallisuudessa tyhjyyden ja mykkyyden taustaa ja valkoista paperia vasten ’sävelletään’ merkitysyhteyksiä ja kommunikaatiota mitä arvaamattomimpien asioiden välille. Kun lukija tämän tajuaa ja suo lukukokemuksessaan tilaa kielelliselle mielikuvitukselle, ymmärtää jo Vigdísin romaanin perusajatuksen.

Linda on lapsesta asti kasvanut Tšaikovskin vaikutuspiirissä ja oppinut siinä ymmärtämään tunteita, tai niin tarina nyt kerrotaan. Tunteiden kiikarin voi kääntää mihin tahansa, vaikkapa vastapäisen talon ikkunoihin, kuten Linda tekee opiskellessaan kuvataidetta New Yorkissa. Moinen taikakiikari romahduttaa fasadit ja luo yhteydet. Niin tekee myös kieli, jos joku kuten Linda saa ja uskaltaa käyttää sitä kenenkään estämättä, hiljaisuudessa mutta myös hiljaisuuden murtamiseksi, kuten yleensäkin esimerkiksi kirjailija. Lindan äitikin osallistuu näihin taiteen ja elämän talkoisiin yrittämällä läpimurtoa näytelmäkirjailijana, kun taas vaari on aikoinaan veistellyt kaikenlaisia hahmoja. Myös luonto, puut ja kasvit, voi toimia mediana, jonka kautta asiat ja yhteydet ymmärretään.

Improvisoitua musiikkia, spontaania komponointia

Mykkää on Lindan isoäidinkin suru. Hän seurustelee äänettömästi metsästysretkellä kadonneen miehensä Karl Thorsteinssonin kanssa. Sekin yhteydenpito muuttuu silti Vigdísin kirjan ilakoivaksi kieleksi ja on tätä samaa romaanin improvisoitua musiikkia, spontaania komponointia, joka ei ole pelkästään Tšaikovskin surumielisiä sellosäveliä. Lindan mummo on Lindan kaima, mikä voimistaa metaforaa ihmisten ja heidän elämänsä, sukupolvien ja paikallisuuksien välisestä salaperäisestä kohtalonyhteydestä, samanaikaisuudesta ja samankaltaisuudesta. Samaan suuntaan johdattaa se, että Lindan isä Thorsteinn, radiotoimittaja, kokee itsensä Lindan mummon hylkäämäksi lapseksi, jonka on pidettävä päiväkirjaa. Venäjä ja Tšaikovski ovat läsnä Islannissa ja tietysti Islanti Venäjällä, kun elämän rutiinit kiihtyvät ja putoavat uomiltaan. Tulee hiukan mieleen Nabokovin Ada, jonka mannertenvälisissä maailmoissa on vastaavanlaisia simultaanisia peiliheijastuksia.

Lindakin jää lopulta yksin, kun hänen avomiehensä, taidevalokuvaaja Finnur, jättää hänet New Yorkissa saavutettuaan onnistuneiden näyttelyiden jälkeen läpimurron taiteilijana. Yksinäisyyttä ja sen hiljaisuutta ei auta se, että mielikuvituksensa maailmoissa liikaakin viihtyvä Linda on arvannut Finnurin menetyksen etukäteen. Musiikki, taide, pakkomielteenä voi johtaa myös liian suureen eristyneisyyteen, ei suinkaan aina avoimuuteen ja läpäisevyyteen.

Vigdísin väljä, postmodernin ja modernin välillä killuva, nykyaikaisella tavalla myyttinen metodi, joka rinnastaa melko erilaisia tyylilajeja, toimii hyvin ja suo kirjailijalle mahdollisuuden virtuoosiseen kielenkäyttöön. Jotakin vieläkin suurempaa moniaineksisuutta ja vastavoimia, jännitteitä ja ennen muuta temaattista kehitystä sekä alkuperäisten lähtökohtien muuntumista ja toisentumista, kontrapunktia, tai sitten avautumista, lukija tosin odottaisi. Nyt kaikki tapahtuu hiukan liiankin sujuvasti mutta vähäisen paikallaan polkien ja monologisesti alkuperäisen idean hengessä.

Kosketuskohdat sisäisen minän ja ulkomaailman, elämän ja estetisoinnin välillä voisivat olla todentuntuisempia ja rosoisempia. Vigdísin arkinen huumori kyllä lähes paikkaa tämän puutteen sävyjen kompositiossa. Ihmisten todellisen kehityksen ja olemistavan ja sen vaihtoehtoisuuden kuvaus on kuitenkin melko harvasyistä. Perusajatuksensa lanseerauksena ja lahjakkaan kielellisen improvisoinnin toteutuksena romaani on herkullinen.