Varjoteatteri

Viivi Luikin Varjoteatteri alkaa kuvalla Colosseumista. Roomasta kertova kirja on jäänyt aukirevittynä tuvan lattialle, kun kodissa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Kuva syöpyy kolmivuotiaan tulevan kirjailijan mieleen – toisin kuin historiallisen tilanteen kaameus.

Vuosi on 1949, ja siitä alkaa Luikin pitkä matka kohti Roomaa. Mutta alku näyttelee romaanissa oikeastaan vain sivuroolia. Kuten kertoja heti ensialkuun myöntää: ”Muuten ei pitäisi panna tuota vanhaa, kulunutta, rahisevaa ja kirskuvaa kyydityslevyä taas kerran soimaan, ellei juuri se olisi minun Rooman-matkani alku.” ( 9.)

Pääosassa on Rooma vuonna 1998 ja sinne päätyneen diplomaattipariskunnan hyväntahtoinen yritys toimia ”Viron valtiona” niillä pienillä resursseilla, joilla nuori, köyhä valtio voi maailmalla edustaa.

Luik on Viron tunnetuimpia nykykertojia ja kuuluisa myös Suomessa viimeistään 1986 suomennetun romaaninsa Seitsemäs rauhan kevät jälkeen. Varjoteatteri heijastelee pääteoksen teemoja, Viroa historian myllerryksessä ja yksilön kokemusta myllerryksen keskellä, mutta tämä kaikki tulee esiin kuin vahingossa Rooman herättämien assosiaatioiden kautta.

Luik kirjoittaa Viron tarinaa Rooman heijastuksissa ja kontrasteissa, kokemuksessa siitä, miltä tuntuu olla tuntemattoman Pohjoisen asukas Ikuisen kaupungin sydämessä. Vanha tarina on muutettava uudeksi, ja miljöön sille tarjoaa kaupunki, joka on kokenut ehkä enemmän kuin yksikään toinen.

Pääteoksesta muistuttaa myös kerrostunut aikakäsitys. Mennyt ja tuleva ovat jokaisessa hetkessä läsnä. Kertoja näkee kohtaamissaan vieraissa ihmisissä ja paikoissa tutut menneisyydestä, tai johdannon tulevaisuuteen. Rooma on elänyt mukana kaikessa, mitä kirjailija on tehnyt jo ennen kuin hän lopulta päätyi kaupunkiin.

Mutta eihän Roomaan voi vain ”mennä”. Sinne on kasvettava, niin kuin Luik kirjoittaa:

”Ei ollut mahdollista mennä lippuluukulle ja ostaa matkalippua Roomaan. Sellaista lippuluukkua ei ollut. Aluksi luulin, että kyseessä on ’tekninen vika’ ja esteenä poliittinen järjestelmä, rautaesirippu. Myöhemmin, kun mitään rautaesirippua ei enää ollut, ei tullut mieleenikään, että Roomaan voisi mennä, samalla tavalla kuin mennään jonnekin muualle. New Yorkiin voi mennä mutta ei Roomaan. Sinne joko vei kohtalo tai sinne ei ollut mitään pääsyä.” (25.)

Alppien eteläpuolella

Varjoteatterin Roomassa ajatus ajan syklisyydestä – ikuisesta toistosta – ja historian ihmeellisyydestä yhdistyvät arkiseen ja banaaliin. Virolainen kokee jatkuvaa alemmuuskompleksia suuren Rooman ja roomalaisten edessä, mutta samalla Luik katsoo kaupunkia ulkopuolisen tarkalla katseella. Roomalainen säilyttää bella figuran vaikka mitä tapahtuisi.

Ajatus ikuisesta toistosta ja historian ihmeellisyydestä yhdistyvät arkiseen ja banaaliin.

Roomalaisen röyhkeys on ”kohteliasta, kultivoitua, rakastettavaa ja äärimmäisen välinpitämätöntä”. Varkaus on Roomassa hienoa taidetta, miehet ovat show’sta nauttivia neitejä. Ero pohjoismaalaisen ja etelämaalaisen välillä on helppo kiteyttää:

”Kun virolaisessa elää polvesta polveen pelko syytetyksi joutumisesta, kiinni ottamisesta ja pois viemisestä, Rooman suunnalla on ikiaikoja vallinnut vallan ja varallisuuden menettämisen ja kauhean salaisuuden esille tulemisen pelko.” (28.)

Luvut halvan junalipun juonimisesta, asunnon vuokraamisesta ja hammaslääkärissä käymisestä kuvittavat eroa Alppien etelä- ja pohjoispuolen välillä. Arkea ylläpidetään adaptoitumalla vieraaseen kulttuuriin, ja Roomassa tämä tarkoittaa kykyä teatraalisuuteen ja röyhkeyteen. Mutta samalla pohjoisesta tulevan pitää miettiä rahaa. Asunto on saatava pilkkahintaan hyvästä osoitteesta ja hammaslääkärillä Luik joutuu toimenpiteiden sijaan huolehtimaan siitä, paljonko käynti tulee maksamaan ”Viron valtiolle”.

Onneksi matka Roomaan on käynyt muun muassa New Yorkin, Berliinin ja Helsingin kautta. Ne eivät ole Ikuisia kaupunkeja, mutta myös niissä aika kerrostuu ja muukalainen oppii elämään suhteessa muuhun maailmaan.

”Kirjoittakaa aina siitä mitä te eniten häpeätte. Älkää sanoko, että ette häpeä mitään. Älkää valehdelko” (143), opettaa pastori Atspol, joka ilmestyy Berliinistä kirjailijan rinnalle vaeltamaan. Ja hävettävää on paljon: kärsimystä, köyhyyttä, epätoivoa. Mutta tämän Luik pystyy kääntämään syväksi havainnoksi elämän luonteesta. Häpeä on parhaiden tarinoiden rakennusaine.

Sotia ja niiden seurauksia

”Minäkin nostin öisin pääni tyynyltä ja kuuntelin, etteivät vain tankit tule. Siitä ei yleensä puhuttu, hävettiin tunnustaa sitä itselle ja näyttää toisille, se oli salaista pelkoa ja pelon jatkuvaa voittamista. Se kaikkeen valmiina oleminen yhdisti myyjän ja kirjailijan ja lääkärin ja putkimiehen kuin veriside, se yhdisti ihmiset kansaksi ehkä vahvemmin kuin kaikki isänmaalliset puheet yhteensä.” (16.)

Kirjailijan oma kokemus Viron 1940-luvusta, Viron 1950-luvusta ja uudelleenitsenäistymisen vuodesta 1991 johdattelee ymmärtämään myös toisia maita ja kansoja. Sodassa olevat ovat ”niitä toisia” – niitä, jotka tarvitsevat ihmettä hätäänsä.

Roomassa Luik huomaa, että Alppien eteläpuolella sotauutisia luetaan toisin kuin pohjoisessa, toisenlaisella vakavuudella ja surulla. Etelästä kun ovat kotoisin sotiin sopivat roolihahmot: huivipäiset naiset pitkissä ja leveissä hameissaan, rääkyvät lapset nyytteineen – ja niitä Italiasta löytyy. Sota on myös suuri häpeä. Se paiskaa ihmisen maailman tuijotettavaksi ja – mielenkiinnon siirryttyä muualle – hylkäämäksi.

Toisen Balkanin sodan alettua pakolaiset vaeltavat Rooman kaduille ja kirjailija kohtaa miehen, joka kuvastaa kaikkia sodan uhreja ja muukalaiseksi joutuneita: ”Koko hänen elämästään oli jäljellä ainoastaan se pyhäpuku, ja ne kolme kuvaa. Ja tarina, jonka kertomiseen täällä vieraassa maassa hänellä ei ollut kieltä.” (131.)

Varjoteatterin toistuvana teemana ovat erilaiset kodittomat ja vieraisiin maihin päätyneet. Sodan takia kotinsa menettäneet, sotaa pakoon ulkomaille muuttaneet, kodeistaan karanneet nuoret, maailmaa kiertävät diplomaatit ja muut ekspatriaatit. Romaani kuvaa kauniisti kokemusta muukalaisuudesta vieraalla maalla, lähtien arjen pienistä sattumista ja päätyen suuriin kysymyksiin kodista ja kansalaisuudesta.

Lohtuna kodittomille toistuu myös ajatus, jonka Luik esittää jo teoksen omistuskirjoituksessa: ajasta ja paikasta riippumatta koti löytyy toisen ihmisen luota. Näin Varjoteatteri on myös romaani rakkauteen ja kumppanuuteen kasvamisesta.