Volga-antologia ja UgricSlam

Volga-antologia on huoliteltu, näpsäkkä pokkarillinen runoja ja proosaa Marista, Mordvasta ja Udmurtiasta. Sen sisarteos UgricSlam! 2010 alleviivaa kertakäyttöisyyttään alkusanoissa ja taitossa, mutta on kielialueissa laajempi. Slamiin on koottu suomalais-ugrilaisen runopuulaakin runot. Kaukaisempien itäisten kielten lisäksi edustettuina ovat saamen, meän, viron ja unkarin kielet.

Ugrihenki puhaltaa halki kummankin sisarteoksen, ja sen tuoksu on arkaainen, haikea ja uhmakas, loitsumaiseen painotteluun taipuvainen. Sanalla sanoen: molemmissa kokoelmissa on mystistä alkuvoimaa, vaikka Ville Ropponen Volga-antologian paneutuneissa alkusanoissa yrittääkin kääntää huomion toisaalle. Hän tähdentää, ettei ”moderni suomalais-ugrilaisuus ole jollottamista tuohivirsuissa hirvennahka selässä, vaan perinteisen ja hypermodernin fuusiota”. Ja totta sekin on.

 Sukukielten kirjallisuushistoriaa ja etnofuturismia

Kun kliseet näin on sekä kerrattu että yritetty ravistaa yltä, syvennytään tarkemmin Volga-antologian alkusanoihin ja kirjailijaesittelyihin. Paljastuu, että useat antologian teksteistä ovat ilmestyneet kirjallisuuslehdissä. Muita julkaisukanavia on heikonlaisesti, paitsi jos kääntää mielensä venäjäksi.

Ville Ropponen esittelee marin, mordvan ja udmurtin kielten kirjalliset historiat. Niiden juuret ovat jokseenkin yhtä vanhat tai tuoreet kuin suomalaisilla. Ne yltävät yleisesti 1800-luvun puolelle, mutta Sergei Zavjalovin esseen mukaan joissakin kohdin ja jossakin mielessä jopa 1300-luvulle.

Kun Venäjä on horjunut, ovat vähemmistökansat nauttineet vapaudesta ja vahvistuneet. Keskusvallan itsetietoisuuden kasvu taas on syönyt tilaa niiden olemassaololta. Udmurtit esiintyvät yhtenäisinä; mordvalaisilla ja mareilla on omat sisäiset jakolinjansa.

Ropponen käsittelee etnofuturistista liikettä, jonka ”yksi siipi viistää muinaisessa ja toinen siipi postmodernissa”, kuten udmurtti-etnofuturisti Viktor Šibanov sanoo. Esipuheessa selvitetään myös budinoksen, ugriesperanton, olemassaoloa.

Myyttinen menneisyys henkäilee nykyelämässä

Šiban Viktor (venäläisittäin Šibanov) aloittaa udmurttien osuuden. Šibanin runoissa myyttinen mennyt henkäilee ja nousee nykyelämää sidostavalle tasolle. Tätä voidaan ehkä kutsua postmodernistiseksi lähestymistavaksi. Runo syvenee Šibanin käsittelyssä vähä vähältä traagisen kansanlaulun tapaan. Myyttistä värinää olen näkevinäni myös Larissa Orehovan runoissa, vaikka Orehova viittaileekin eurooppalaiseen kulttuuriin tekstiensä pintatasossa.

Pienten sukukieltemme runous tuntuu kääntyvän epätavallisen hyvin suomeen. Tämän on voinut havaita ainakin Raija Bartensin upeita, painokkaita käännöksiä lukiessa. Alkukieltä osaamaton on aistivinaan merkityksen laajakirjoisen siirtymisen kielestä toiseen – mitä tuntuu tapahtuvan kovin harvoin sellaisten rakenteellisesti perivieraiden kielten kuin vaikkapa ranskan ja englannin runokäännösten kohdalla. Merkityksen täydempi siirtymisen tunne pohjannee paitsi kielen rakenteeseen myös metsäisten mytologioitten yhtenevyyteen. Vain harva suomalainen on vieläkään päässyt putoamaan kovin kauas puusta.

Larissa Orehovan, kuten Šibaninkin, runoissa elää hypnoottinen, uskoa vahvistava, voimallisin lyhyin säkein painotteleva rytmi.

Hiukan nuoremman polven runoilija Muš Nadi vakuuttaa traagisen syrjään joutumisen tunnelmallaan:

”Eivät kaikki sielut taivaaseen nouse. / Monet jokeen jäävät. / Voimattomat, / tarpeettomat / suureen Kamaan vaipuvat, / jäätyvät, / helmiksi muuttuvat – – ”

Veronika Dor esittää raikkaan parisuhdenovellin sekä toisen, joka tuntuu edustavan suomalaista kivikylästä maalle ja vanhaan elämäntapaan kaipaavaa 1960- tai 1970-lukua. Vjatšeslav Ar-Sergi, yli 40 teosta julkaissut, yhteisön kaapin päälle ja koulujen pakolliseksi päässyt kirjailija esittäytyy parin perinteistä, neuvostohenkistä realismia tai sen parodiaa edustavan novellin verran. Realistinen perinnäiskudonta näyttää siis lyövän leiville sukukansojemmekin keskuudessa.

Esseistiikkaa, ihmesatuja ja etnofantastikaa

Sivu kääntyy, alkaa Mordvan ja Sergei Zavjalovin aika. Zavjalovilta, Suomeen asettuneelta pietarilais-mordvalaiselta runoilijalta, saamme lukea monipuolisen kulttuuripoliittisen ja -historiallisen esseen. Zavjalov suomii kieliläheisiään solidaarisuuden puutteesta ja etnofuturisteja muuttumisesta kuoleentuneeksi brändiksi. Hän sanoo, että ”ei ole olemassa mitään mordvalaista eikä suomalaista, ei venäläistä runoutta: on yhtenäinen monikielinen runous, jonka olemisen muoto on aina ollut ja on tänäänkin oman tilansa tajuaminen kriisinä, joka voitetaan uusien lopputuloksena aina epäonnistuneiksi osoittautuvien projektien kautta.”

Zavjalov on esseistinä loistelias, terävä ja kärkäs kuin Antti Nylén, mutta vähemmän subjektiivinen. Maukas on seuraava novellikin, Ljudmila Rjabovan voitokas Valkoinen täplä.

Mihail Bryžinski määrittelee pienoisromaaninsa tyylilajiksi etnofantastikan ja esittää kiehtovan selityksen ihmesatujen synnystä: niiden taustalla on alun perin ollut salakieleen verhottu kertomus initaatioriitistä, Bryžinskin mukaan nimenomaan miehuuskokeesta.

Bryžinski on tutkinut asiaansa, kehitellyt teoriaa ja kirjoittanut sen perustalle romaanin. Teoria lyö kuitenkin käytännön laudalta, sillä lopputulos maistuu tutun oloiselta historialliselta kertomukselta.

Jos udmurttien osastoa leimasi haikeus, mordvalaisia yhdistää analyyttisyys ja käsitys kirjallisuudesta tapana tutkia todellisuutta. Tämä on kevyin perustein tehty johtopäätös. Silti totta lienee, että eri kielten ja kulttuurien kirjallisuuksia ajaa erilainen henki – jos näitä kirjallisuuksia katsoo suurena, johonkin suuntaan kulkevana laumana ja jättää yksinäiset sudet huomiotta.

Mordvan osaston alle joutunut ersäläinen Petrjan’ Andju kutsuu mordvan kieltä kuolleeksi kirjaimeksi. Hän jakaa sen kahteen selvästi erilliseen kieleen, ersään ja mokšaan. Andju on vihainen: hän on epäilemättä juuri sellainen lokalisti, joita vastaan Zavjalov polemisoi. – Lukija huomaa seisovansa keskellä taistelukenttää, vailla tietoa siitä, kumman totuus on pätevämpi, ja se on toki mielenkiintoista.

Marin osio alkaa nimettömän tekijän ivallisella ylistyslaululla Leonid Markeloville, Marin tasavallan presidentille, jonka Ropponen alkusanoissa nimeää Venäjän poliittisen sorron esitaistelijaksi. Valeri Mikorin jatkaa oivaltavalla novellilla, joka kertoo lumessa kelkkaa kiskovien lasten matkasta.

Mikorin rakentaa maisemaa ja tarinaa niin, että kertomus paikoin kääntyy tutkivan tai dokumentoivan journalismin poluille. Mikorin tarkastelee kulttuurin uhkatekijöitä menetetyn tulevaisuuden silmin.

Vasili Pektejev, teatterimies ja poliittinen aktiivi, kirjoittaa kituvan kieliyhteisön painavaa itkuvirttä. Hänen runonsa henkivät katkeruutta Venäjän sortovaltaa kohtaan.

Henkevää matkantekoa ja yltiöpäistä intohimoa

Volga-antologia on kirjallinen ja poliittinen turistimatka, jossa lukija välillä joutuu valtapolitiikan tallomaksi, välillä taas pääsee ihailemaan maisemaa, joka on täydessä merkityksessä henkevä. Hän saa tuntea syviä mutta hyväosaisuuttaan myös kiusaantua toistuvasta käsien vääntelystä ja tuhkan ripottelusta, yltiöpäisestä intohimosta omaa maata ja kieltä kohtaan. Se, jolla nämä kaksi itsestään selvästi on, ei kykene tuntemaan samanlaisia väristyksiä.

Antologian tekstit sisältävät viestejä ugrihengestä, jota emme tahdo Suomessa enää tavoittaa. Kerran myytit, riitit ja omaperäiset, maanläheiset uskomukset kietoutuivat ja vaikuttivat toisiinsa halki sukukielialueitten. Me olimme yhteinen kulttuuripiiri, uskon sukulaisia. Mutta vuosisatojen kuluessa yhteys katkesi.

Ugrien puulaakimatsi

UgricSlam! -koosteen alkusanoissa Jouni Tossavainen kertoo poetry slamien historiasta, joka alkoi 1980-luvun Yhdysvalloissa. UgricSlam! on enemmän Ugripuulaakin, siis ugrien keskinäisen slamin tekstidokumentaatio kuin varsinainen itsenäinen teos. Se on sidottu hetkeen, ja tätä elämyksellistä kertakäyttöisyyttä myös alkusanat puolivahingossa alleviivaavat. Tossavainen nimittäin sanoo, että itse tapahtuma on käsillä huomenna, minkä jälkeen tapahtuman tulokset on luettavissa netistä.

Kurkistan tulevaisuuteen annetun linkin www.runokukko.blogspot.com kautta ja saan tietää, että UgricSlamin voittaja on saameksi kirjoittava Niillas Holmberg. Holmberg on päässyt jo nauttimaan voiton hedelmistä: hänen runojaan julkaistaan vuoden 2011 alun Tuli&Savu -lehdessä.

Slam-runoilijoiden kokoelma pitää sisällään kunkin runoilijan tekstit alkukielellä sekä niiden käännökset suomeksi ja englanniksi. Tämä kielisekamelska ja taittotyön jääminen puolitiehen vaikeuttaa aluksi lukemista.

 Runojen voimaa ja toimituksen ylimalkaisuutta

Bengt Pohjanen aloittaa vahvasti uhmakkaalla meän kielen puolustusloitsullaan. Sitten seuraa jonkin verran taitoksellista ja valinnallista sekavuutta – mukaan on esimerkiksi kelpuutettu lauluksi tavutettu Väy-lä on ai-na ol-lu ”(Säv. Kaj Chydenius 2003)”, joka ei nähtävästi kuitenkaan ole käsiterunoutta. Siis sen tapaista kuin jos ilmoittaisin tämän arvostelun säveltäjäksi Jean Sibeliuksen. Slamiin nyt vain on lätkäisty kaikki mahdollinen esitetty tai esittämättäkin ehkä jäänyt.

Yliolkaisuus uhkaa siis torpata lukijan matkan alkuunsa. Näin ei saisi käydä, sillä edessä olevat maisemat ovat mielenkiintoiset, runon saralla ehkä Volga-antologiaa tähdellisemmätkin.

Kuilu yksityisen lukukokemuksen ja esitetyn runon välillä

Monet antologian runoilijat kärsivät siitä, että lukija ei näe heidän esitystään. Toiset taas hyötyvät siitä. Kärsijöiden joukkoon lukeutuu aina irtonainen Heli Laaksonen – myös voittajan, Niillas Holmbergin, runot vaikuttavat paperista luettuina puolivalmisteilta. Jotakin Holmbergin runoista puuttuu, ja se on voitosta päätellen niiden läsnä oleva, äänellinen esittäminen. Kirjasta luettua UgricSlamia! voisikin siis kutsua eläväksi tutkielmaksi runoesityksen ja yksityisen lukukokemuksen välisestä kuilusta.

Ensimmäinen paperista luettuna merkittävältä tuntuva runoilija on Viron Kristiina Ehin, jonka elämänmyrskyä, unta ja merta yhteen kutova avausruno saattaa tuntua esitettynä liian täyteläiseltä ja siksi tavoittamattomalta. Runon haluaa lukea useamman kerran – kuten sanotaan – siltä istumalta, eikä se tyhjene. Anu Laitilan käännös on hyvä.

Toisessa pitkässä runossa Ehin kertoo meille mistä kaupungit on tehty. Ne ovat muodostuneet siitä, että ”täällä on koko ajan häät / ilon kyyneleet ikkunalasissa / täällä on koko ajan häät / ja siksi tämä kaupunki on olemassa / talot eivät raunioidu / eivätkä vieraat lähde”.

Samoin ovat kirjan sivuilla kotonaan unkariksi kirjoittavan László L. Simonin monipolviset runojuoksutukset. Komiksi kirjottavan Nina Obrezkovan vahvoissa lyhyissä loitsuissa Raija Bartens pääsee taas näyttämään kääntäjänkyntensä: ”Kasvojesi uurteissa on paljasjalkalapsuuteni, / kasvojesi uurteissa sairas sydämeni parani, / kasvojesi uurteissa syntyi pieni poikani, / kasvojesi uurteet hiljalleen omilleni siirtyvät…”

Antologian loppupuolen Vasili Vanjushevin udmurttisäkeet puhuvat jälleen kerran kulttuurin katoavaisuudesta, mutta tekevät sen kestävin sanoin. Vanjushevin tavoittaa mielentilan, jonka vallassa menneisyyden kanssa keskusteleva, menneen maailman esineen käteensä poimiva herättää kadonneen maailman taas hetkeksi elämään. Sellaista on historian kanssa keskustelu parhaimmillaan museoissa, ullakoilla ja näyttelyissä.

Pyhyyden voimin kuilun yli

Monet kahden antologian runoista kulkevat yllättävän helposti yli siitä tyhjyydestä joka ainakin suomalaisessa runoudessa tuntuu vallitsevan esitetyn ja kirjasta luetun runouden välillä. Tämä voi olla monen sukukielirunoilijan käyttämän vahvan rytmin ja rakenne- tai fraasitoiston ansiota.

Kenties ylityksessä auttaa myös se, että runokäännökset sittenkin – maailmansa tietystä tuttuudesta huolimatta – kantavat viestejä toisista kulttuureista: vierautensa tähden ohuempikin runo herättää ajatuksia myös kirjasta luettuina. Vahva poljento puolestaan auttaa monimerkityksisempää esitystilanteessa.

Tai sitten joissakin loitsumaisissa runoissa vain on jäljellä se kadonneeksi luultu side, joka liittää esittävän ja kirjallisen kirjallisuuden yhteen. Mutta mikä tämä side sitten on? Ehkä yhteisön läpäisevä uskonnollisen luonteinen pyhyyden kokemus?

Me suomalaiset emme vielä ole onnistuneet luomaan uskonarvoihimme, siis lähinnä markkinatalouteen, kulutusjuhlaan ja juurettomuuteen ja niiden pyhyyteen täysin sitoutunutta ja täysin uskovaa runoutta. Tai sitten tämän sidostavan pyhyyden voi huomata vasta vieraasta kulttuurista tai tulevaisuudesta käsin.