Austerlitz

Paljon on romaaneja, jotka kertovat, kuinka menneisyytensä kadottanut ihminen alkaa vähitellen muistaa asioita. Moni niistä kertoo ihmisestä, joka on juutalaisvainojen vuoksi kadottanut itsensä. W. G. Sebald käsittelee siis varsin yleistä aihetta, mutta hän tekee sen poikkeuksellisella tavalla. Austerlitz on romaani, jonka loistava kieli luo lukijalle kokemuksen eräänlaisesta rakennusten muistista ja ajantajusta.

W. G. Sebaldin tyyli on korkeataidetta parhaimmillaan, hän on luonut tyylin, jossa ihmisen sijaan keskeiseksi nousee ympäristö, luonto tai kaupunki. Hänen tyylissään dokumentaarinen henki yhdistyy hienoihin ja varovaisesti kuvattuihin hallusinaatioihin. Raja elävien ja kuolleiden välillä on käynyt varsin häilyväksi.

Sebald kirjoitti saksaksi ja opetti modernia saksalaista kirjallisuutta Anglian yliopistossa, kunnes hän vuosi sitten sai surmansa auto-onnettomuudessa. Sebaldin neljä romaania ovat fiktiivistä omaelämäkertaa, niissä hieno ja sävykäs kieli välittää yksinäisen kuljeksijan melankoliaa.

Susan Sontag on ylistänyt Sebaldin tyyliä: ”Tässä on mestarillinen kirjoittaja, kypsä, persoonaltaan ja teemoiltaan jopa syksyinen… Tuo kieli on ihmeellistä, hienostunutta, syvää, esineellisyyteen uppoutuvaa.” (Times Littarary Supplement 25/2000)

Kieleltään näin haastavan kirjan kääntäjäksi olisi vaikea kuvitella ketään muuta kuin Oili Suomista. Sebaldin kuvaustapa on vaikuttava, ja tekstin kudos toimii hyvin myös suomen kielellä. Sebald kuvaa asioita toisaalta dokumentaarisen tarkasti ja vahvistaa dokumentaarisuutta valokuvilla. Toisaalta hänen kuvauksessaan on läsnä ajan tuntu. Ajasta tulee Sebaldin kuvaamana kerroksista, aivan kuin ihmisten elämä pysyisi säilöttynä rakennuksissa.

Herra Austerlitzin mieli on kuin Euroopan kulttuurihistoria

Romaanin nimi Austerlitz assosioi kaikkeen muuhun kuin ihmiseen. Mieleen tulee Napoleonin aikainen taistelukenttä ja metroasema d`Austerlitz Pariisissa. Kovin etäinen ei myöskään ole assosiaatio Auschwitziin. Herra Austerlitzin mieli onkin kuin Euroopan kulttuurihistoria.

Kertoja tapaa hänet milloin missäkin: Lontoossa, Amsterdamissa, Berliinissä, Pariisissa. Hän seisoskelee rautatieasemilla tai kadun kulmissa kameransa kanssa, tekemässä muistiinpanoja. Austerlitz on flanöörien sukua, hän on melankolinen matkustelija, jonka on pakko lähteä liikkeelle.

Herra Austerlitzia tuntuu kiinnostavan erityisesti remontit, restauraatiot ja uuden rakentaminen vanhan päälle. Harvemmin häntä tapaa rakennustaiteen monumenttien luona, sen sijaan unohtuneet ja tuhoutumassa olevat rakennukset vetävät häntä puoleensa. Hän kokee varsin omalla tavallaan rakennusten ilmapiirin ja niihin pysähtyneen ajan. Aivan kuin hänen maailmassaan ei olisi lainkaan ihmisyksilöitä, on vain rakennuksia ja sinne tänne kulkevia ihmisvirtoja.

Herra Austerlitz saattaa seisoa tuntikausia katsomassa, kuinka ilta tulee jonkin rakennuksen ylle. Näitä kokemuksiaan hän alkaa välittää kertojalle, ja tämä tekee muistiinpanoja. Kertoja saa myös käyttöönsä Austerlitzin ottamia valokuvia; mustavalkoiset kuvat rytmittävät romaania, ja niistä välittyy outo yksinäisyys. Herra Austerlitz on kohtelias ja hyvin yksinäinen kuljeksija.

Ihmisiä on romaanissa todella säästeliäästi, Sebald tuntuu työntävän ihmiset etäälle heitä kuvatessaan. Tarina herra Austerlitzista syntyy vain muutamien tapaamisten perusteella. Herra Austerlitz itse tapaa vain harvoin niitä ihmisiä, jotka ovat hänelle tärkeitä. Yleensä hän on yksin.

Romaanin käänne tapahtuu, kun rakennusten sijaan hän alkaa itse muistaa asioita. Juutalaisvainoissa kadonneitten vanhempien etsintä on yleinen aihe. Sebald kuvaa äitinsä etsimistä varsin lyhyesti, mutta siten Austerlitz liittyy Holocaust-kirjallisuuteen. Herra Austerlitzin omat muistikuvat sekä dokumentit juutalaisvainoista sekoittuvat. Herra Austerlitzin suru ja menneisyyden katoaminen liittyvät näin Euroopan historian traumaattisimpiin tapahtumiin.