Punaisen yön kaupungit, Kuolleitten katujen paikka ja Lännen maat (trilogia)

1900-luvulla eli ja vaikutti kolme kovaa B:tä, Samuel Beckett, Jorge Luis Borges ja William S. Burroughs. Tämän trion voi surutta nimetä kirjailijoiksi, joiden työ säilyy ja kestää kuin Rabelaisin tai Laurence Sternen tuotanto vuosisadalta toiselle. Burroughs lienee kolmikosta anarkistisin, villein ja epäsovinnaisin, ja henkilönä epäilyttävin. Kirjallinen valtakulttuuri – joka yleensä on hyvinkin eritteenkestävä, mielellään väkivaltaisia ja viinanhuuruisia tarinoita ahmiva – on hyljeksinyt Burroughsia ja pitänyt tätä enimmäkseen jonkinlaisena omaperäisenä hajuhaittana.

Sammakko on siis tehnyt vahvan epäkulttuuriteon julkaistessaan Burroughsin merkittävimmät teokset suomeksi. On esitetty, että Burroughsilla oli taiteilijalle poikkeuksellisesti kaksi kultakautta: 1950-luku, jolloin hän kirjoitti Alastoman lounaan ja 1980-luku, jolloin ilmestyi trilogia, joka koostuu romaaneista Punaisen yön kaupungit, Kuolleitten katujen paikka ja Lännen maat.

Kultakausijako on tarpeetonta dramatisointia, sillä välivuosinakin Burroughs kirjoitti kiintoisia teoksia. Sammakon valikoimissa hän liittyy amerikkalaisen undergroundin ja beat-kirjallisuuden sarjaan, jos kohta Burroughs painii kirjailijana raskaammassa sarjassa kuin häneen verrattuna perinteistä realismia edustavat Jack Kerouac tai amerikanperussuomalainen juopporomantikko Charles Bukowski.

Burrouhgs on runoilija, irstailija ja näkyjen näkijä parhaasta päästä. Hänen loistelias kuvakielensä on sukua Arthur Rimbaudille, kertomisen tarkkuus ja maisemat Rudyard Kiplingille, lain väärällä puolella kulkeminen ja sen romantisointi Jean Genetille ja omalaatuisen mytologian luominen Carlos Castanedalle. Mutta Burroughs ammentaa myös lännentarinoista ja dekkareista ja käyttää niiden keinovaroja hyväkseen. Hän on kirjallisuuden Quentin Tarantino, mutta väkivaltaisempi ja hauskempi. Burroughs on karismaattinen näköalajohtaja, jonka teoksia voi täydellä syyllä pitää vaarallisina.

Seksuaalisuus viruksena

Trilogian ensimmäisessä osassa, Punaisen yön kaupungeissa (Cities of the Red Light, 1981, suom. 2007), esitetään, että seksuaalisuus on virus. Se on ollut meissä aina, mutta äkkinäisen mutaation vuoksi se on nyt muuttunut pahanlaatuiseksi. Se toteuttaa itsensä tuhoisalla ylinopeudella ja polttaa ihmisen loppuun muutamassa tunnissa. Teemaa voi pitää kirjan punaista punaisempana lankana, jos kohta liuta muitakin lankoja risteilee lukijan silmissä.

Punaisen yön kaupungit alkaa kuin novellikokoelma. Pamflettimaiset tekstit ja itsenäiset luvut seuraavat toisiaan. Joitakin lukuja voi tarkastella pastisseina, joissa tehdään kunniaa toisaalta Joseph Conradin tai Kiplingin siirtomaamaisemille, toisaalta erikoisjoukko- tai sissiromantiikalle. Tai sitten tehdään niistä parodiaa. Niin ikään Burroughs marssittaa areenalle ulkonaisesti sovinnaisen, klassiselta vaikuttavan yksityisetsivän, joka tarinan varttuessa paljastuu yhä erikoislaatuisemmaksi.

Punaisen yön kaupungeissa esitellään maailma, jossa sattuma on valjastettu magian käyttöön taistelussa vallanpitäjien salaliittoa ja yleistä keskiluokkaista suunnitelmallisuutta ja ahdasmielisyyttä vastaan. Ahdasmielisyys kristallisoituu kristinuskossa, jonka vastaista taistelua Burroughs trilogiassa johdonmukaisesti käy.

Kirjan cowboyhenkinen, huumehöyryinen ja anarkistinen astraalimystiikka kääntyy välillä sekavaksi. Tyylilajit vaihtuvat ja heittelehtivät villisti. Henkilöt liikkuvat ajassa, paikassa, vaihtavat ruumista ja putkahtavat esiin mitä yllättävimmissä paikoissa. Silti kerronta on intensiivistä ja paikoin jopa satiirisesti pelkistettyä. Kertojalla saattaa olla hallussaan jokin syvempi tieto asioiden todellisesta tilasta, jotakin mikä selittää kaiken. Tämä jokin – tämä mahdollisuus – pitää muutoin hajanaista teosta kasassa, ja se riittää.

Loppua kohden kirjan juoni – mikäli sellaisesta voi Burroughsin yhteydessä edes puhua – hämärtyy entisestään. Visioinnin vauhti kiihtyy, asiat ja aikatasot sekoittuvat yhä enemmän yhä hurjemmaksi rituaalimurhailotulitukseksi.

Virologinen kieli

Kuolleiden katujen paikka (The Place of Dead Roads, 1983, suom. 2009) alkaa levollisemmin kuin edellinen kirja päättyy. Liikuskellaan villin lännen maisemissa ja käydään aluksi lähes tavanomaisilta vaikuttavia kaksintaisteluja. Luku luvulta, kappale kappaleelta tappamisen kierre kuitenkin yltyy ja kertomus uppoaa rypemään käsiaseiden ihanaan maailmaan.

Asepakkomielteessään Burroughs on kyseenalaisimmillaan, vaikka tämän puolen tulkitsisi villin lännen tarinoiden innoittamaksi kevyeksi hölynpölyksi. Kirja on pyssysankarihomon odysseia ja teurastusmatka läpi kaupunkien. Erilaiset ratsastukset ja laukeamiset seuraavat laukaustenvaihtoja. Hetkittäin kirja on kuin kirjailijan henkilökohtainen kostomatka, jossa hän tekee selvää kaikista vanhoista kaunoistaan. Siis jonkinlainen psyyken siivousreissu. Konservatiivit, kristityt, sikaniskat, rahamiehet, omahyväiset ja pöyhkeät vallanpitäjät, jotka kuvittelevat aina ja kaikkialla pitävänsä lankoja käsissään joutuvat jatkamaan matkaa pää kainalossa.

Aseet sylkevät tulta ja tappuraa, mutta välillä pysähdytään upeitten näkyjen äärelle ja rakennetaan odottamattomasta näkövinkkelistä elämänviisauksia. Päähenkilö Kim Carsons löytää autiomaavaelluksellaan nuolenpään ja filosofoi:

”Joku teki tämän nuolenpään. Sillä oli luoja kauan sitten. Tämä nuolenpää on ainoa todiste hänen olemassaolostaan. Elävät olennot voi myös nähdä ihmiskäden tuotoksina, jotka suunniteltu jotain tarkoitusta varten. Joten ehkä tuotteella nimeltä ihminen oli luoja. Ehkä karille ajautunut avaruusmatkailija tarvitsi ihmisaluksen jatkaakseen matkaansa, ja hän teki sen siihen tarkoitukseen? Kuoli ennen kuin pystyi käyttämään sitä? Löysi toisen pakotien? Tällä tuotteella, joka on muotoiltu täyttämään unohdettu tarve, ei nyt ole enempää merkitystä tai tarkoitusta kuin tällä nuolenpäällä ilman nuolta ja jousta, käsivartta ja silmää. Tai ehkä ihmistuote oli luojansa viimeinen kortti, joka pelattiin vanhassa pelissä useita valovuosia sitten. Tyhjän avaruuden kylmyys.”

Kirjassa esitetään, että planeettamme on Venus-viruksen vallassa. Sillä tarkoitetaan, että keskuudessamme on naisia. Venusperälle lopulta ajautuessaan jopa ylivertainen sankari – kirjailijan mahdollinen alter ego – Kim Carsons hämmentyy ja horjuu.

Kuolleiden katujen paikan selkäranka on kiero, rakenne huolimaton tai tahallisen ristiriitainen. Tämä onkin yksi Burroughsin hyvistä puolista: kirjat ovat anarkistisia myös rakenteen tasolla. Ne ovat arvaamattomasti käyttäytyviä ketkuja, joille lukija ei kerta kaikkiaan uskalla kääntää selkäänsä. Ne ajavat syy-seuraussuhteiden rautalangoista kasatun robottilukija epätoivon partaalle.

Mutta silti Burroughs antaa myös vastauksia. Hän kertoo mistä muinaisten egyptiläisten muumioissa ja kuolemanjälkeisen elämän käsityksissä todellisuudessa on kyse – ja ennakoi näin trilogian viimeistä osaa. Hän kertoo että paratiisi on ”oikea paikka todella vaarallisen kadun päässä” ja paljastaa kielen synnyn ja syntysijat – kuvottavassa laaksossa Jemenin ylängöillä.

Sovinto kuoleman kanssa?

Lännen maat (The Western Lands. 1987, suom. 2010) on trilogian huolellisimmin jäsennelty osa ja samalla vapautunein ja hauskin. Kirjan alussa Burroughs selvittää faraoiden aikaiset uskomukset sielujen määrästä ja tavasta, jolla kuolemattomuuden voi saavuttaa eli päästä Lännen maille. Hän kertoo, että egyptiläisillä – ainoina maailman kulttuureista – oli hallussa tieto miten löytää ikuinen elämä, mutta jatkaa, että heidänkin reseptissään oli vähintään yksi ikävä puoli. Lännen maiden portit olivat demonien hallussa. Demonit orjuuttivat kuolemasta selvinneet, muuttivat nämä vampyyreiksi ja lypsivät näitä kuin kirvoja.

Islamilainen 1000-luvun anarkistiprofeetta Hassan i Sabbah onnistui hankkimaan käsiinsä egyptiläisten muinaisen viisauden. Se antoi – Burroughs kertoo – tälle assassiinien isälle käsiin korvaamattoman aseen: hänen salamurhaajansa ovat jo kuolemassa kiinni, kuoleman omia, niinpä heidän ei enää tarvitse pelätä elämänsä puolesta.

Lännen maiden oheislukemiseksi sopii vaikkapa Amin Maaloufin kiinnostava vaikka kirjallisesti keskinkertainen Samarkand, joka kertoo OmarKhaijamin elämästä mutta sivuaa myös Hassan i Sabbahin, Alamutin linnakkeesta käsin islamilaista maailmaa terrorisoineen kiihkoilijan elämää.

Burroughs yhdistelee egyptiläisten kuolleitten kirjojen mytologiaa tiibetiläisten vastaavien sanomaan. Lännen maille pyrkivän (buddhalaisilla nirvanaan) oli kohdattava kaikki pelkonsa ja kuljettava niiden läpi vapaaksi päästäkseen. Burroughs hyökkäilee jälleen niin sanottujen korkeauskontojen yksijumalisuutta vastaan. Hän on maagisen universumin kannattaja, sillä se on ”monien, usein vastakkaisten jumalien maailmankaikkeus. Niinpä kaikkivoivan, kaikkitietävän Jumalan paradoksia ei synny, Jumalan, joka sallii kärsimyksen, pahuuden ja kuoleman”.

Omintakeinen huumori puhkeaa tässä trilogian osassa esiin entistä luontevammin: ”Japanissa mennään kylpyihin, jotka ovat niin kuumia, että on pysyttävä täysin paikallaan kunnes vesi viilenee. Yksikin liike ja vesi polttaa kuoliaaksi. Täällä [Kuumissa maissa] on sama juttu ilman kanssa, eikä se viilene. Yksi rivakka liike ja sitä alkaa paistua. Kestää tunnin kulkea huoneen päästä toiseen. Puhuminen paahtaa huulet ja tukahduttaa ihmisen omaan halkeavaan kieleensä. Kolme kuukautta tuota ja sitten – – Jumalan tuulet tuovat sateen.”

Päätösosassa tarina etenee muutenkin levollisemmin kuin kahdessa ensimmäisessä. Ikään kuin tekijä todella olisi päässyt kuoleman kanssa rauhanneuvotteluihin ja saavuttanut jonkinlaisen sovun. Kirja myös vahvistaa käsitystä Burroughsista perimmältään uskonnollisena kirjailijana. Hän on kilvoittelija ja kärsimyksellä leikittelijä niin taiteellisen ilmaisun kuin teosten suoraan ilmenevän sisällönkin tasolla. Yltiöpäisestä homoseksuaalisuudestaan huolimatta koko trilogian voi myös nähdä jonkinlaisena seksuaalisuudesta irti pyristelevänä irvokkaana vapaustaisteluna, ruumiillisuuden jalkoihin sotkemisena, loppuun kuluttamisena, siis valmistautumisena kuolemaan.

Burroughsin tuotannossaan kehittelemää mytologiaa selittämään voisi kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan. Siitä voisi kirvota hartauskirjallisuuden ensyklopedia. Joka tapauksessa trilogia kääntää silmät ja pakottaa ajattelemaan uudella tavalla. Se ei aina ole mukavaa luettavaa, mutta kaikessa anarkistisuudessaan ja taidokkuudessaan se innostaa ja inspiroi.

Näyt ja samanaikaisuuden magia

Trilogian kaikki osat ovat täynnä upeita näkyjä, pysähtyneitä maagisia kuvia, läsnäoloa ja samanaikaista tapahtumista tihkuvia asetelmia, joissa Burroughsin maaginen maailmakuva toteutuu ehdottomalla varmuudella. Kuvat vaikuttavat, ne koskettava ja salpaavat – usein pahan hajuisina –hengityksen. Teossarja on huikea todiste kirjallisuuden visuaalisesta voimasta.

Kaikki osat suomentanut Elina Koskelin on tehnyt hyvää työtä. Ensimmäisen osan samanaikaista tapahtumista alleviivaavat lauserakenteet tuntuvat vaativan suomentajalta lauseenvastikkeiden runsasta käyttöä. Se tekee kuvista jonkin verran alkutekstin vastinetta raskaampia. Lännen maissa Burroughs suoristaa tyylinsä ja ote on piirun verran kertovampi. Tämä helpottaa suomentajan työtä. Viimeisessä osassa kaikki kitka on tiessään.