Henrik IV, ensimmäinen osa (The History of King Henry the Fourth, Part I)

Riemastuttava teksti, nautittava käännös: Shakespearen komediallinen historianäytelmä Henrik IV tekee komean paluun Matti Rossin suomennoksena. Älyä ja nauruhermoja tasaveroisesti kutkuttava näytelmä kuului Shakespearen omana aikana bardin suosituimpiin. Kestosuosion takaavat ajattomat teemat, mainio dialogi ja jylhät kohtalonkäänteet.

Näytelmä saa nimensä vuosina 1399–1413 hallinneelta Henrik neljänneltä, mutta sen varsinaiseksi päähenkilöksi nousee lorvaileva kruununprinssi Henrik (kuningas Henrik V 1413–1422). Isän ja pojan jännittynyt suhde paljastuu jo ensi riveillä, kun kuningas vertaa poikaansa sotatantereella mainetta niittäneeseen Northumberlandin jaarlin poikaan Henry Percyyn, jota myös Tulikannukseksi kutsutaan:

”kateeksi käy isä, jolla on niin kelpo poika!
[…]
Kun vain ajattelen tuota suitsutusta,
näen häpeän ja alennuksen tahran
varjostavan oman Henrik-pojan otsaa.
Kuka todistaisi, että metsän keiju
kävi vaihtamassa lapset kehdossa
ja minun pojastani tuli Henrik Percy,
ja siitä toisesta Plantagenetin Henrik?”

Toisin kuin kalpojen kalskeessa viihtyvä kaimansa, kruununprinssi viettää aikaa Karjunpään kapakassa juoppojen ja maantierosvojen seurassa. Hän ei kuitenkaan ole sellainen vätys kuin miksi häntä panetellaan. Henrik IV:ttä voi lukea nuoren miehen kehitystarinana, jossa vaikutusvaltaisen isän poika ottaa osalleen lankeavan vastuun kannettavakseen ja ansaitsee siten kunnianpalautuksen.

Kunnian miehiä, verrattomia veijareita

Kahden isän ja pojan tarinat toimivat toistensa peilikuvina. Poikien myötä näytelmän yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousee kunnia. Sillä yksin tuntuu olevan merkitystä Tulikannukselle, joka janoaa suvulleen takaisin menetettyä kruunua ja itselleen vielä lisää voittoja taisteluissa: ”nenät pitää saada vereen, kallot halki, / kahta voittajaa ei ole, on vain yksi.” Pienempiä kunniakysymyksiä tulee vastaan lähes joka kohtauksessa. Veijari Fastaff paikkailee pelkuruuttaan sankarivaleilla, majatalon emännän kunnia asetetaan kyseenalaiseksi ja walesilaisen sotapäällikkö Glendowerin myyttisen syntymän pilkkaamisesta kehkeytyy valtiopetoksen suunnittelun hetkeksi ohittava kunniakiista.

Tiukimpaan analyysiin kunnian olemuksesta ryhtyy Falstaff jouduttuaan tositoimiin sotatantereelle: ”Mikä on kunnia? Sana. Mikä se sellainen sana on? Ilmaa. Arvokas asia! Kenellä on kunniaa? Sotilaalla, joka kaatui keskiviikkona. Miltä kunnia hänestä tuntuu? Ei miltään. […] Onko kunnia sitten ihan olematon juttu? On, kuolleelle. Mutta eikö se elä elävissä? Ei. Miksi ei? Kateus ei sitä suvaitse, ja siksi minä en siitä huoli. Kunnia on pelkkä muistoseppel – ja tähän päättyy tämän pojan päiväkäsky.”

Falstaffin puhe ei ole viimeinen sana asiasta. Näytelmän eri henkilöissä ilmenevät kunniakäsitykset paljastavat yhteensopimattomuudessaan sen, miten taustasidonnaisesta ja tilannekohtaisesta käsitteestä on kyse. Pelkkää ilmaa kunnia ei ole ainakaan sikäli, että pelko sen menettämisestä ja toive sen saavuttamiseksi ovat näytelmän toiminnan keskeiset katalysaattorit.

Jos näytelmän ydin piilee vallan ja siihen liittyvän kunnian luotaamisessa, on sen sykkivä sydän yksi näyttämöhistorian rakastetuimmista hahmoista, Sir John Falstaff, moraaliton veijari ja armoitettu suunsoittaja. Falstaffin virtuoosinen verbalistiikka peittää helposti alleen sen, miten moniulotteisesta ja ristiriitaisesta hahmosta on kyse. Lukijan on pakko miettiä uudelleen suhtautumistaan tähän velikultaan, kun lopun taistelukohtauksessa paljastuu, että Falstaff marssittaa komentoonsa uskotun miehistön tieten tahtoen suoraan surman kitaan.

Falstaff ja Karjunpään retkuremmi edustavat näytelmässä karnevalistista voimaa, kuningas ja aateliset taas konservatiivisia vallanpitäjiä. Näytelmän lopussa vaaka kallistuu piirun verran enemmän jälkimmäisten puolelle, mutta hienosäätö jää – tässäkin – lukijan tehtäväksi. Koko näytelmä rakentuu harkituille vastakkainasetteluille, jotka elävät, muuttuvat ja kehittyvät tekstin edetessä. Maailma on jatkuvassa liikkeessä, eikä se pysähdy edes loppuratkaisun hetkellä, joka viittaa uusiin koitoksiin näytelmän jälkimmäisessä osassa.

Korviahivelevä käännös

Henrik IV avaa yhdessä niin ikään Matti Rossin kääntämän Macbethin kanssa WSOY:n Shakespeare-käännösprojektin. Tarkoituksena on käännättää ensi rivin suomentajilla koko renessanssidraaman mestarin tuotanto. Toisin kuin tunnetummasta ja esitetymmästä Macbethista, Henrik IV:stä ei ole olemassa kuin yksi aikaisempi julkaistu suomennos, Paavo Cajanderin taidonnäyte vuodelta 1897.

Matti Rossin uuden käännöksen ansioiden havaitsemiseksi ei tarvitse kaivaa esille alkutekstiä tai Cajanderia. Teksti on muhevaa, iskevää, lennokasta, karua, mahtipontista – mitä mihinkin kohtaukseen tai tilanteeseen tarvitaan. Näytelmää lukee mielikseen jo pelkän kielen takia, ja sen voi helposti kuvitella esitettäväksi.

Vaikka kuulunkin Cajanderin runokielen ystäviin kaikista sen merkitysongelmista ja kömmähdyksistä huolimatta, on Rossin käännös selvästi parempi. Se on enemmän kotikielisen kuuloinen, mikä käy ilmi vaikkapa veijari Falstaffin toverien riemastuttavista nimistä, jotka Cajander jätti kääntämättä: Paukku (Bardolph), Tuoppi (Peto), Eetu Koukku (Ned Poins) ja Kukkaro-Kalle (Gadshill). Rossi ei myöskään alista merkityksiä runokielen vaatimuksille, vaan tekee tolkullista tekstiä, jossa on kuitenkin säilytetty Shakespearelle tyypillinen soinnuttelu ja riimilliset parisäkeet painokkaissa kohdissa, esimerkiksi kohtausten lopussa. Lisäksi Rossin vitsit ja väännökset ovat aidosti hauskoja, mikä on tärkeää komedian keinovarastosta ammentavassa näytelmässä.

Jokunen esimerkki lienee paikallaan kehujen kyytipojaksi. Alla on kolme eri versiota Tulikannuksen ylenkatseellisesta kommentista walesilaisen sotapäällikön laulutaitoon. Cajanderissa on viehättävää ajan patinaa, mutta Rossi yksinkertaisesti kuulostaa sujuvammalta. Molemmissa suomennoksissa on ollut pakko oikoa; esimerkiksi Rossi kääntää painokkaan kieltoilmaisun (nothing–nothing) vahvikesanalla ”pirusti”, mikä hyvin sopii kuumaverisen taistelijan puheenparteen.

Shakespeare: ”I had rather hear a brazen canstick turned,
Or a dry wheel grate on the axle-tree,
And that would set my teeth nothing on edge,
Nothing so much as mincing poetry.
‘Tis like the forced gait of a shuffling nag.”

Rossi: ”Kauniimmin soi lautasella veitsen kirskuna
tai kuivan pyörän parku akselissa;
se ei vihlo korvia niin pirusti
kuin tekemällä tehdyt runonjalat,
jotka ontuvat kuin vanha nilkku koni.”

Cajander: ”Vaskisen jurppa-oran kirskettä
Tai kuivan pyörän kitkaa ennen kuulen;
Se niin ei vihloisi mun hampaitani,
Kuin mokomakin lörppö runous;
Se on kuin jäykän konin jolkutusta.”

Kaikkeen ei Rossikaan yllä: alla olevasta sinänsä mainiosta käännöksestä jää uupumaan sanaleikki, joka yhdistää peuran (deer) ja sen sisuksien poistamisen (embowelled). Tässä prinssi Henrik puhuttelee kuolleeksi uskomaansa Falstaffia sotatantereella:

Shakespeare: ”Death hath not struck so fat a deer today,
Though many dearer, in this bloody fray.
Embowelled will I see thee by and by,
Till then in blood by noble Percy lie.”

Rossi: “kalma kaatoi tänään monta jalompaa
vaan taatusti ei toista yhtä lihavaa.
Täyttää sinut pitää; maha auki, suolet pois,
siihen saakka Percyn naapurina maata voit.”

Ilman sanaleikkiä Henrikin tokaisu tuntuu turhan makaaberilta. Cajander onnistuu tässä suhteessa paremmin, vaikka hänen säkeissään onkin nilkun konin vikaa:

”Sai surma tänään ylvää riistaa monta,
Mut ei noin lihavaa ja verratonta. –
Pian laitan peijaiskinkerin, mut siksi
jää tähän Percyn kuolinkumppaniksi.”

Jo pelkästään ajallinen etäisyys pakottaa tekemään käännökseen oleellisia muutoksia. Esimerkiksi edellä siteeratussa Tulikannuksen repliikissä vertaus pronssisen kynttilänjalan sorvaamiseen ei nykylukijassa herättäne kovin täsmällisiä mielikuvia; sen sijaan Rossin käyttämä veitsen kirskahdus lautasta vasten on kaikille tuskallisen tuttu ilmiö.

Välillä Rossi ottaa mielestäni turhia vapauksia tilanteissa, joissa sananmukaisempi käännös kelpaisi yhtä hyvin. Henrikin huudahdus Falstaffille ”O, villain! Thy lips are scarce wiped since thou drunk’st last” kääntyy Rossilla muotoon ”Renttu mikä renttu. Naamasi on vielä märkä edellisestä mukillisesta”. Muitakin pieniä ja mielestäni tarpeettomia muutoksia tekstistä löytyy: esimerkiksi Diana on käännetty metsänjumalattareksi, vaikka eksplisiittiset viittaukset antiikkiin ovat Shakespearen teksteille luonteenomaisia.

Tämä on tosin puristin nurinaa. Uusi Henrik IV on ilman muuta suomalaisten Shakespeare-käännösten aatelia. Ei ole vaikea ennustaa sen kestävän ainakin Cajanderin mitan verran, seuraavat sata vuotta.