Säröjä purppuranpunaisessa järvessä

Kiinnostus brasilialaista kirjallisuutta kohtaan näyttäisi olevan kasvussa. Parin viime vuoden sisällä on ilmestynyt suomennoksia niin Machado de Assisin ja Clarice Lispectorin kaltaisista klassikoista kuin nykyproosastakin (Luíz Ruffato, Daniel Galera). Nyt on tarjolla myös runoutta, kun Aviador Kustannus on julkaissut Wilmar Silva de Andraden (s. 1961) teoksen Säröjä purppuranpunaisessa järvessä Tarja Härkösen suomennoksena.

Teoksen julkaiseminen suomeksi on jo sinänsä kiitoksen arvoinen teko, brasilialaista nykyrunoutta kun ilmestyy meillä aniharvoin. Juuri siksi kuitenkin olisin toivonut, että kustantaja olisi valottanut tekijän ja teoksen lähtökohtia hieman enemmän. Teoksen siirtäminen kielestä toiseen ei riitä, vaaditaan myös kontekstia. Kustantajan jälkisanoissa tehty vastakkainasettelu 1960-luvun riolaisen bossa novan ”hillittyyden” ja ”viidakkokylässä kasvaneen” Silvan runouden välillä ei tarjoa lukijalle juuri välineitä teoksen ymmärtämiseen.

Teoksen siirtäminen kielestä toiseen ei riitä, vaaditaan myös kontekstia.

Hyvä ratkaisu sen sijaan on ollut julkaista teos kaksikielisenä niin, että portugalinkielinen alkuteksti ja käännös ovat aukeamalla rinnakkain: näin portugalia (tai jotain muuta romaanista kieltä) edes auttavasti osaava lukija voi nauttia myös alkutekstin rytmistä ja soinnista. Tällaisten kaksikielisten laitosten soisi yleistyvän Suomessa.

Kokeellisen runouden perillinen

Wilmar Silva on erittäin tuottelias runoilija, joka vuodesta 1986 lähtien on julkaissut parikymmentä runoteosta. Hänen tuotannossaan on nähtävissä vaikutteita surrealismista ja brasilialaisen avantgarderunouden perinteestä. Brasiliassa kokeellinen runous on keskeinen osa modernismin kaanonia, toisin kuin vaikkapa Suomessa. Tähän on vaikuttanut erityisesti 1950–60-lukujen konkreettinen runous (poesia concreta), ensimmäinen Brasiliasta maailmalle levinnyt runouden suuntaus. Konkretistien kiinnostus kielen visuaalista ja äänteellistä puolta, sen materiaalisuutta kohtaan, merkitsi paradigman vaihdosta brasilialaisessa runoudessa, ja sen kaiut kuuluvat edelleen tavalla tai toisella. Silvan runous liikkuu vahvasti kielen konkretiassa ja mikrotasoilla. Jotkut hänen teoksistaan kiinnittyvät niin vahvasti kielen materiaalisuuteen, että niitä olisi luultavasti erittäin vaikea suomentaa. Erityisen selvästi konkreettisen runouden perintö näkyy Silvan visuaalisessa runoudessa, jota on 2000-luvulla ilmestynyt teoksissa anu (2008) ja Z a zero (2010).

Brasiliassa kokeellinen runous on keskeinen osa modernismin kaanonia, toisin kuin vaikkapa Suomessa.

Toinen pääjuonne Silvan tuotannossa näyttäisi olevan erotiikka. Jo hänen ensimmäisen kokoelmansa nimi oli Lágrimas e orgasmos (Kyyneleistä ja orgasmeja), ja viimeisin teos euteAmo (2014) on omistettu kokonaan rakkausrunoudelle. Suomessa hiljattain vieraillut Silva on myös esiintyvä runoilija, joka on esittänyt runojaan esimerkiksi rockbändin kanssa. Esiintyminen ja taiteidenvälisyys ovat olennainen osa näyttelijänä ja dramaturginakin toimineen runoilijan taiteilijankuvaa.

Nyt suomeksi saatu teos Säröjä purppuranpunaisessa järvessä on Silvan uudempaa tuotantoa: alkuteos Estilhaços no lago de púrpura ilmestyi vuonna 2006. Kun teosta vertaa runoilijan joihinkin aikaisempiin julkaisuihin, on ymmärrettävää, että juuri tämä kirja päätettiin suomentaa. Silvan kieli on edelleenkin tiheää, eikä teos ole missään tapauksessa helppolukuinen, mutta sen estetiikka on ehkä helpommin välitettävissä toiselle kielelle kuin runoilijan kokeellisimmat kirjat. Teos on 30-osainen runo. Jokainen numeroitu osa koostuu yhdestätoista suunnilleen yhtä pitkästä säkeestä, vaikka mitään mittaa ei teoksessa käytetäkään. Teosta on kuvattu ”yhden hengenvedon runoelmaksi”, mikä viittaisi lukutapaan, jossa teos luetaan ääneen yhdeltä istumalta ja henkeä vedetään sivua käännettäessä. Tämän makrotason rytmin lisäksi runoissa on säkeensisäisiä taukoja, jotka on merkitty kauttaviivalla.

Keinot ylittävät paatoksen

Teemojen tasolla teoksen lähtökohta on oikeastaan äärimmäisen kliseinen: rakkaudesta riutuva runoilija kirjoittaa rakkautensa kohteelle: ”minä sinun särkemäsi olen säröinä purppurajärvessä”. Runo voidaan siis lukea rakkauskirjeenä, vonkalauluna: ”tulen ja tuon faunan ja floran tullessani/ itseni ja runoranchini jalkoihisi”. Puhujaan on osunut ”epätoivoisen rakkauden nuoli” ja hän kirjoittaa runoja ”verellä tässä myrkkyjärvessä”. Silvan poetiikka on kuitenkin niin runsasta ja rönsyilevää, että tällainenkin paatos sulautuu kuin huomaamatta osaksi hänen keinovalikoimaansa.

Teoksen keskiössä on puhuja, minä, joka on yhtä aikaa yksi ja monta. Lukemattomiin eläinhahmoihin samastuva minä on kuin kreikkalaisen taruston Proteus, alati uusia hahmoja ottava:

”minä/ olen tämä hevonen suomuja harjassaan ”

”kojootti minä/ minä hyeena rannattoman joen luomus”

”minä autiomaa: siipirikko lintu autiomaassa minä”

”/ minä sammakko, kaivan jäljen maan muistiin”

Tai ehkä olisi vielä sopivampaa verrata puhujaa teoksessa esiintyvään kameleonttiin.Toisaalta puhuja vakuuttaa olevansa  ”se sama wilmar silva tuhat timanttia silmissään”.  Minä-pronomini on runojen kiintopiste, johon aina palataan ja joka myös luo teokseen rytmiä. Keino antaa sekä puhujalle että teoskokonaisuudelle yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta muuten vuolaan ja rönsyilevän kielen keskellä.

Heti ensimmäisestä säkeestä lähtien mukana on myös ”sinä”, jonka särkemä puhuja sanoo olevansa. Rakkauden, halun, haavoittumisen, eksymisen ja menetyksen teemat toistuvat yhtenä teoksen punaisena lankana. Kysymys, jonka puhuja toistuvasti esittää, on, ”mitä minä teen”: ”mitä ihmettä minä teen tällä kielellä verikaivoksessa”. Kysymys voidaan tulkita niin halusta pakahtuvan puhujan parkaisuksi kuin epäilyksi kielen rajallisuudesta. Keskeiseksi teemaksi nousee siis rakkauden järisyttämän minuuden etsintä ja muodonmuutos sekä kielen ja runouden rooli tässä prosessissa.

Teemojen tasolla teoksen lähtökohta on kliseinen: rakkaudesta riutuva runoilija kirjoittaa rakkautensa kohteelle.

Runojen kuvastoa hallitsevat ruumis ja luonto. Ruumillisuus esiintyy toisaalta kivun, väkivallan ja haavoittuvaisuuden kautta, toisaalta halun ja erotiikan lähteenä. Runokuvat ovat vahvan surrealistisia: ”/ minä joka tulen piikkikimppu lihassa/ ja vuodan teriä ja veitsiä jalkojen silmiin/ niin vieläkin/ sahaan lintua/ jolla on siivet käsivarsissa”. Ruumiin, luonnon ja kielen välille muodostuu yhteys:

”tämä suu josta syntyvät pedot ja fallokset/ ja huulet

jotka pysäyttävät vyötärön, hävyn ja peniksen kurssin,

mieluummin kuin ampuvani nuolia reisiini ja kaulaani/ uneksin

että metsästän muulintammoja jotka asuvat korvien soilla” (s. 11)

Bestiaariperinteen jatkaja

Säkeissä esiintyvä viittaus metsästykseen on yksi teoksen läpikulkevista motiiveista. Kyseessä on toisaalta ikivanha ajatus rakkaudesta metsästyksenä, jossa rakastunut on yhtä aikaa metsästäjä ja saalis. Toisaalta metsästys saa muitakin merkityksiä: ”metsästän sinua, metsästän kasvoja, metsästän sielua” (s. 61). Ja eikö metsästys, joka tapahtuu ”korvien soilla”,  viittaa myös runouteen itseensä?

Rehevä luontokuvasto on ehkä teoksen silmiinpistävin piirre. Silva on itse korostanut Paranaíba-joen merkitystä runoudelleen, ja myös runon puhuja sanoo olevansa ”paranaíbajoen kiertävä trubaduuri”. Sademetsämäisen runsas teos vilisee hämähäkkejä, saukkoja, opossumeja, sammakoita ja leopardeja sekä lukuisia lintu- ja kasvilajeja. Usein viitataan myös mytologisiin hahmoihin, kuten fauneihin, Narkissokseen tai lady Godivaan. Teosta voisikin lukea bestiaariperinteen näkökulmasta. Bestiaarit olivat erityisesti keskiajalla suosittuja kokoelmateoksia, jotka sisälsivät kuvauksia eläimistä ja kasveista. Niissä esiintyi myös nykynäkökulmasta kuvitteellisia olentoja, kuten lohikäärmeitä ja yksisarvisia.  Bestiaareissa kaikki luomakunnan olennot sijoitettiin omalle paikalleen kristinuskon merkitysjärjestelmään. Niinpä esimerkiksi pelikaani esiintyi niissä Kristuksen symbolina, koska sen uskottiin ruokkivan poikasiaan omalla verellään. Esimerkkejä nykykirjallisuuden bestiaareista ovat muun muassa Jorge Luís Borgesin Kuvitteellisen olentojen kirja ja Júlio Cortázarin Bestiario.

Bestiaarit olivat keskiajalla suosittuja kokoelmateoksia, jotka sisälsivät kuvauksia eläimistä ja kasveista.

Säröjä purppuranpunaisessa järvessä voidaan lukea eräänlaisena henkilökohtaisena bestiaarina, jossa puhuja luo lakkaamatta yksityistä mytologiaansa. Purppurajärvi on sisäinen maisema, jossa härkäsammakot ”laulavat paratiisittoman sielun rämeikössä”. Sademetsän lajien ja mytologisten olentojen lisäksi sitä asuttavat erilaiset hybridit: ”nyt saapuu siili kuin aavistuksena godivasta” (s. 7); ”saukko kaskaan nahoissa” (s. 15); ”olen tämä valtaisa nainen fallos jaloissaan” (s. 37); ”tämä nandu riikinkukonsulkineen” (s. 43); ”tällä hyeenalla/ on jakkihedelmiä ja sakuja vyötäröllään/ joka sotkeutuu käyräsapelikupeisiini” (s. 53). Teos on täynnä vastaavia sulautumia, joissa eläinten, kasvien, veden, mineraalien ja ihmisruumiin rajat häilyvät. Silvan hybridipoetiikka häivyttää kaksinapaisuuteen nojaavia kategorioita kuten subjekti-objekti, mies-nainen, minä-sinä, metsästäjä-metsästetty:

”/olen tämä sapelien a saukkojen juoni: minä

olen ihan alasti ja sapelini saukossa on minä/”

(mielestäni tämän voisi kääntää myös: ”olen ihan alasti ja sapelini on saukossa joka olen minä”) (s. 13)

”/: olen tämä naarasmuuli joka puhuu petoja silmissään

: olen tämä urosmuuli jonka silmiltä vain sinä voit poistaa siteen/” (s. 27)

Vastakohtien ykseydessä myös pyhä ja profaani, puhdas ja likainen ovat yhtä: ”minä tämä mutamadonna norsunluukynsineni” (s. 17). Hybridisaatio, nurin kääntäminen ja dualismin ylittäminen ovat osasyy teoksen surrealistiseen ensivaikutelmaan. Rajojen hälveneminen, sulautuminen ja ykseys ovat tietenkin ominaisia myös seksuaaliselle kokemukselle, ja nämä keinot ovatkin keskeinen osa Silvan eroksen poetiikkaa.

Vieraan kielialueen symboliikkaa

Tarja Härkösen suomennos on enimmäkseen ihailtava, varsinkin kun kääntäjä on kustantajan jälkisanojen mukaan joutunut työskentelemään ”tiukassa aikataulupaineessa”. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä oikein on tapahtunut – onko teoksen kääntäjä vaihtunut kesken kaiken? Oli miten oli, Silvan runous on monessa mielessä haastavaa suomennettavaa. Oman hankaluutensa muodostaa runojen rönsyilevä kuvasto hybridiolentoineen, yllättävine yhdyssanoineen (”minä mansikka- ja karhunvatukka-amalgaamissa jäähdytetty”) sekä eläin- ja kasvisanastoineen. Jo runoissa esiintyvien trooppisten lajien runsaus on suomentajalle pulmallista: kaikkien lajeilla ei välttämättä ole suomenkielistä vastinetta, ja jos onkin, luontokuvaston kulttuuriset merkitykset jäävät suomalaiselle lukijalle helposti hämäriksi. Kaiken kukkuraksi Silva luo luontokuvastolla omaa yksityistä symboliikkaansa.

Toinen hankaluus on runojen syntaksi. Silvan virkkeet venyvät helposti useiden säkeiden mittaisiksi, jolloin sanojen viittaussuhteita voi olla vaikea hahmottaa. Ainakin kerran suomentajalle on käynyt pieni kömmähdys lauserakenteen kanssa. Härkönen suomentaa:

”tiedän että minulla on nälkä ja janoan sinua:

ja että se on nälkää joka puuduttaa kieleni

ja turruttaa iibisruusut jotka tyynnyttävät hengitykseni,

ja että jano on niin taipuisa että kieleni jäykistyy?”

Tässä portugalin kielen sana que on tulkittu relatiivipronomiiniksi, mutta mielestäni se on ymmärrettävä kysymyssanaksi, päättyyhän viimeinen säe kysymysmerkkiin. Itse kääntäisin näin:

”ja mikä on tämä nälkä joka puuduttaa kieleni

ja turruuttaa iibisruusut jotka tyynnyttävät hengitykseni,

ja mikä jano on niin taipuisa että kieleni jäykistyy?”

Jotkut vaikeudet syntyvät portugalin ja suomen kielen syntaksin eroista. Silva käyttää paljon infinitiivirakenteita, joita ei sellaisenaan voi siirtää suomen kieleen, vaan on turvauduttava erilaisiin relatiivirakenteisiin (”se että tarttuu keihääseen osuakseen villipetoon”)  ja lauseenvastikkeisiin (”mieluummin kuin ampuvani nuolia reisiini ja kaulaani/ uneksin”). Tämä ei sinänsä ole moite suomentajalle; nämä ovat asioita, joille ei voi mitään ja jotka jokaisen kääntäjän on ratkaistava jotenkin, vaikka lopputuloksesta olisi mahdoton saada kovin eleganttia.

Runouden kääntäjälle soinnin korostaminen semantiikan kustannuksella on aina riski.

On myös kiinnostavaa verrata, miten ja missä määrin suomentaja on kääntänyt kielen konkreettisella tasolla tapahtuvaa merkityksenmuodostusta: sointia, rytmiä, äänteellisiä  assosiaatioita, sanaleikkejä. Tällaisia runokeinoja on kaikkein vaikein kääntää kielestä toiseen, koska ne perustuvat alkukielen ainutlaatuisiin ominaisuuksiin. Ne ovat kuitenkin monesti tärkeä osa runoilijan poetiikkaa, ja Wilmar Silva on selvästi tällainen runoilija. On ilahduttavaa, että Tarja Härkönen on pyrkinyt tuomaan myös tätä puolta esiin suomennoksessaan. Runsaan alkusoinnun käytön lisäksi Säröjä purppuranpunaisessa järvessä hyödyntää paljon äänteellistä samankaltaisuutta. Esimerkiksi säe ”no espaço da dor perdi os anelos dos cabelos” on käännetty alkusoinnuilla ”tuskan tilassa kadotin hiusten himot”. Äänteellinen kaikuefekti säkeessä ”[…] entre paus e pica-paus na vargem de mim” on puolestaan suomennettu kekseliäästi ”puiden ja tik-tik tikkojen seassa tulvatasangollani”, jollon mielikuva tikkojen nakutuksesta välittyy. Minun puolestani teoksen äänteellisiä ulottuvuuksia olisi voitu tuoda esiin vieläkin enemmän, mutta joku toinen lukija voisi pitää sitä sisällön uhraamisena muodon alttarille. Runouden kääntäjälle soinnin korostaminen semantiikan kustannuksella on aina riski ja kääntäminen semantiikka edellä turvallisempaa, vaikka merkitys syntyy näiden kahden rajapinnassa.

Lopuksi vielä teoksen nimestä. Säröjä purppuranpunaisessa järvessä viittaa murtumiin, halkeamiin. Portugalin sana estilhaços tarkoittaa käsittääkseni kuitenkin sirpaletta, sirua, lastua, pirstaletta. Rakkauden särkemä puhuja on siis pikemminkin sirpaleina purppurajärvessä. Ihan hajalla.