Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Tolkun poikien tiellä

Juha Virkkunen, 18.8.2004
A. H. Tammsaare: Koulutie s., Otava 2004 Kääntäjä(t): Juhani Salokannel

Virolaisten klassikon A. H. Tammsaaren viisiosainen sarja Totuus ja oikeus tajuistaa lukijalleen kansakunnan kasvoja ja virolaisuuden sielunmaisemaa kansallisen heräämisen alkutaipaleelta. Teossarjaa on lupa vain karkeasti verrata Väinö Linnan Pohjantähti-sarjaan. Vertauksesta ei joudu konttapuuhun, kunhan ottaa huomioon näiden eeposten erilaiset ajalliset sekä vallanpidolliset tasot ja koodit.

Koulutie, virolaiseepoksen vuonna 1929 julkaistu II osa, tapahtuu 1800-luvun lopun Tartossa, saksalaisittain Dorpatissa, venäläisittäin Jurjevissa. Vaikka siellä kielipoliittisesti oltiikin heiteltävinä mahtivaltojen välisessä käymiskattilassa, ovat nyt kuvattavan opinahjon erikieliset koululaiset sentään herrainkuosia (mm. tärkättyä paidanrintamusta) tavoittelevia kimnasisteja, rahavaroista riippuen. Maan lupauksen (I osa) korvenraivaajanäyttämö jää odottamaan taka-alalle.

Päähenkilöksi kehkeytyy suon, kuokan ja ankaran Andreksen nuorin poika Indrek. Hänet lähetetään opin tielle lunastamaan maan lupausta toisin keinoin kuin Vargamäen raivaamisen näännyttämät vanhempansa. Tammsaaren pyörönäyttämö loihtii eteemme räyhähenkisyyteen yltävän rehtori Mauruksen internaatin, jossa nukkavierut pienpalkkaiset ja usein tilapäiset apulaisperuukit yrittävät kaataa koulusivistyksen nektaria niin virolaisten kuin slaavilaistenkin kimnasistien koviin kalloihin.

Jo oppilaiden kirjoittautuminen tähän poikia ylioppilaaksi valmistavaan yksityisoppikouluun voi vinksauttaa huumoria haistavan nykylukijan vertaamaan koulua Tylypahkan kennostoon ja Indrekiä Harry Potteriin. Mauruksen koulussa Indrek paitsi tutustuu velhomaisiin persoonallisuuksiin ja oppii tekemään hattutemppuja; hän, vakavasti puhuen, tutustuu itseensä ja kasvaa henkisesti labyrintin sokkeloisuudesta huolimatta. Niinhän kehitysromaanissa kuuluukin tapahtua. Ikioman viehätyksensä tämä teos tarjoaa juuri sillä, että se on vahvaverinen kouluromaani, siis suomalaislukijan melko vähän tuntema kirjallisuuden lajityyppi.

Internaattikoulu, johon tie vie, sijaitsee myrskyn silmässä. Sinne kuitenkin tihkuu Keisarikunnassa ja Euroopassa sikiävä aatevirtailu, joka tietenkin tuntuu virolaisten omissa hermonpäissä. Nuorukaiset ovat kuin mukana luokkaretkellä suureen maailmaan, matkalla, jonka maallinen määränpää voidaan vain teoreettisesti aavistaa mutta jonka kulku on käytännössä haparoiva kuin vaeltajalla ilman kompassia. Johtajaa ei näy, ja etäinen keisari tuskin kuuntelee.

Äreä ja inhimillinen koulumestari

Sitäpaitsi Viron vähälukuisiin herätysmiehiin kuulunut kansanjohtaja C. R. Jakobson, jo sosialismista ja Ranskan vallankumouksesta vaikuttunut, on yllättävissä oloissa menehtynyt. Suoneniskusta ovat äkkiä hänen kiistakumppaninsakin vaienneet. On siis tultava toimeen pienempien kansankynttilöiden valossa. Tarttolaisen koulumaailman piirissä heitä edustava äreä rehtori Maurus – nimikuulun koulunjohtaja Hugo Treffnerin karikatyyri – on poliittisesta myöntyväisyysmielisyydestään huolimatta kokoava auktoriteettihahmo ja ukkosenjohdatin, jota suomentaja ja Viron tuntija Juhani Salokannel on Looming-lehdessä verrannut suorastaan ärjyilevään J. K. Paasikiveen – siis ”häntä tarvitaan” -tyyppiin.

Tammsaaren leppoisan ivan saattelemana tämä originelli koulumestari on taustaltaan saksalaisten pappisvirasta eväämänä mutta omine päättelytaitoineen koulunrehtoriksi kivunneena paljon muutakin kuin jokin ”dickensiläinen” ahmatti ja äkäpussi. Käykin ilmi, että hän pitää virolaisten oppilaiden puolta, rahastaakin heitä lievemmin kuin Puolasta tai kauko-Venäjältä tulleita ökyruhtinaiden luikuripoikia. Hänen sekä opettajia että oppilaita koskevat ohjenuoransa ovatkin saituus, toisen sukupuolen torjuminen, kuuliaisuus esivaltaa kohtaan ja virolaisten osalta nöyryys ”virolaisen Jumalan” edessä. Juuri Indrek saa tuta Mauruksen armottomuuden pojan hurahtaessa muodinmukaisiin yli-ihmisoppeihin (Nietsche, Darwin, jne.) ja ryhtymällä Jumalan kieltäjäksi. Tästä epäuskon julistamisesta hän saa lopulta koulusta potkut. Kuinka ollakaan, Indrek, moderni epäilijä ehtii pyörtää epäilynsä, voittaa ne ja samalla voittaa itsensä, humaaneista syistä, joista Maurus ei edes tiedä. Eropassit antanut Ukko juoksee kuitenkin mielijohteesta Indrekin perään ja tahtoo hyvittää kovuutensa muutamalla armollisella sanalla ja tyrkkäämällä erotetun käteen viiden ruplan setelin.

On kohtalon ivaa, että niin Indrek kuin Mauruskin kärsivät povessaan samaa ilmaisematonta surua; Mauruksen Saksassa opiskelevan ja terveyttään hoitavan Ramilda-tyttären ja Indrekin välillä vallinnut intellektuaalinen ja esteettinen ystävyys ja satunnaisissa kohtaamisissa käyty arvokeskustelu, peitetään isältä, joka lopulta suhtautuu tyttärensä kuolinviestiinkin kuin muualle katsoen.

Aina vain rakkaus

Kuitenkin sekä koleerinen Maurus että Indrekin suuresti ihailema ”päivänsäteen kaltainen” Ramilda jättävät myönteisiä jälkiä viattoman lukiolaispojan avartuvaan maailmankuvaan. Isän ja tyttären sisimmässä asustaa sittenkin rakkaus johonkin absoluuttisen, valheettomaan eetokseen. Esimerkkinä siitä voisi pitää Mauruksen suhtautumista runouteen. Kerran erään virolaisen oppilaansa sekakielistä runosepitettä ruotiessaan Maurus havahtuu saarnaamaan:

”Olen kuullut joidenkin sanovan että vieras kieli on syvällisempi kuin äidinkieli…Mutta mikä tekee kaikesta suurta ja syvää? Rakkaus! Huomatkaa: rakkaus ja ainoastaan se. Ja mikä tekee kaikesta kaunista? Taaskin rakkaus. Aina vain rakkaus. Sillä ilman rakkautta on kaikki tyhjänpäiväistä eikä missään ole henkeä. Vain rakkaus tekee kaikesta elävää. Sen tähden runoilija puhuu äidinkielellään, sillä muuten ovat hänen sanansa kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen: niissä ei ole rakkautta, ja missä ei ole rakkautta siellä ei ole syvällisyyttäkään, olkoon miten hämärää ja käsittämätöntä tahansa. Niin että rakkaus yksin on se joka syventää silmän ja sanan. Ken ei rakasta, sen katse on tylsä ja sanansa kumisee, ja vaikka hän puhuisi enkelten kielellä hän ei voittaisi sydämiä.”

Maurus siis kykenee tunnustamaan rakkautta lähimpiinsä kiertoteitse, rakastamalla äidinkieltä ja -mieltä.

Ramilda puolestaan purkaa samoja ytimiään Indrekille kirjeessään parantolasta Saksanmaalta. Hän kirjoittaa saksaksi:

”Vastatkaa ilman muuta viroksi, sillä olen huomannut että ihminen on äidinkielellään paljon rehellisempi ja suorasukaisempi kuin millä tahansa vieraalla kielellä… Sillä äidinkielellä ovat meidän kanssamme kerran puhuneet ne jotka ovat meille elämässä valehdelleet kaikkein vähiten, niin että äidinkieli on kaikkista rehellisin…miten sitä muka valehtelisi kielellä, jolla on kuullut niin paljon totuuden ja hellyyden sanoja. Jos vaikka valehteleekin, tulee sentään edes joskus mieleen että tämähän on minun totuuteni, minun suurimman hellyyteni kieli, ja niin sitten sitä pysyy edes jonkinlaisissa rajoissa. Eikö totta? Tämä onkin syy siihen miksi kirjailijat ja runolijat käyttävät vain äidinkieltään – se on heidän totuutensa ja hellyytensä kieli…”

Kuolemaa tekevä neito pelkää valehtelevansa kirjoittaessaan vieraalla kielellä. Hän on aiemmin vakuuttanut Indrekille, että rakkautta voi säällisesti ilmaista vain saksaksi. Nyt hän on vastakkaista mieltä. Hän tiedostaa saksalaisuutensa teeskennellyksi ”katajasaksalaisuudeksi”. Näkökannan perusteelliseen muuttumiseen ovat osaltaan vaikuttanut hänelle maireasti elonpäiviä luvanneet papit ja lääkärit. Kypsyneen vakaumuksensa mukaan hän pohtii: ”Jos minä joskus tulisin tässä maailmassa löytämään ihmisen, jota alan rakastaa, voisin sanoa sen hänelle ainoastaan viron kielellä. Ainoastaan. Siinäkin tapauksessa että alkaisin rakastaa saksalaista ja minun olisi kirjoitettava siitä hänelle, panisin kirjeen alkuun viroksi: a r m a s, k a l l i s.”

Käytännön samarialainen

Indrek on henkilökohtaisten pettymystensä ja toisaalta laitoksen arjen, kylmän ullakkokopin, karttakepin, pänttäämisen ja keppostelun ulkopuolelta tullut löytäneeksi myös hyvää tekeviä velvoitteita. Hän oppii uhrautumaan. Hänestä on tullut käytännön samarialainen. Hän on löytänyt vähäväkisten kurjuuden ja alkanut toimia heikäläisten pyyteettömänä auttajana. Hänet tapaamme koulussa siivous-ja päivystysvuoroissa tai saunassa kylvettämässä lian pinttämiä langanlaihoja opettajiaan. Hän on mukana järjestämässä heille vaatimattomia juhlia. Opettajat antavat puolestaan vapaa-aikanaan pojille täydennysopetusta, kun pojat tuovat polttopuita heidän kylmiin kamiinoihinsa.

Indrek on myös tutustunut koulun takaisen liiterin lautaraosta ryömineeseen riisitautiseen Tiinaan, seurannut tätä kellarimurjuun ja näin tutustunut hänelle ennestään tuntemattoman lumppuproletariaatin yksinkertaisiin mutta toimeliaisiin köyhiin. Kärsivä Tiina ja hänen toimekas äitinsä jaksavat nälkärajallakin rukoilla Jumalan enkeleitä parantamaan kyynärkepeillä rahjustavan kaunissieluisen tytön jalat. Kun rukouksilla ei ole kyetty auttamaan sen enempää Ramildaa kuin Tiinaakaan, Indrekin epäilys kaikkivaltiasta kohtaan voimistuu. Indrek ei taivu Mauruksen Kristuksen sotilaaksi, ja niinpä kaikenlaisten rukousten valuessa hiekkaan, hän asettuu Jumalaa vastaan.

Kunnes hänen osallisuutensa ihmetekoon, saa hänet kyseenalaistamaan periaatteensa:
”Indrek oli kieltänyt kaiken, mutta nyt hän on polvillaan tässä keskellä lattiaa, aivan kuin hän kumartuisi nöyryytettynä sen edessä, jonka hän vasta äsken kielsi. Mutta yhden asian takia hänellä on niin ihmeellisen hyvä olla: hän oli voittanut itsensä itkevän lapsen takia. Hän unohti oman apeutensa ja kipunsa, hän luopui sydänveressään kehkeytyneestä totuudesta voidakseen lohduttaa viheliäistä ja onnetonta. Mitä sen suurempaa hän vielä voisi tehdä?”

Tiina on vasta päästänyt irti Indrekin kaulasta ja ojentanut hennot käsivartensa suoraan kohti kattoa huutaen samalla: ”Katso äiti minä seison!”

Tunnekuohun jälkeen nukkuva lapsukainen hymyilee vuoteessa. Hän on uskonut Indrekiä, joka on luvannut odottaa hänen lopullista tervehtymistään. Indrekin halu kostaa Jumalalle ja hänen enkeleilleen on muuttunut vihasta laupiaaksi sääliksi.

Millaisiin mittoihin Indrekin sosiaalinen omatunto vielä herää tarinan jatkossa, jolloin näyttämönä ovat vuoden 1905 suurlakot? Vuosisadan vaihtuessa totuutta ja oikeutta koettelevat yhä voimakkaammat elämänvalheet.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto