Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Tammsaare, piru klassikoksi

Jouni Tossavainen, 10.7.2002
A.H Tammsaare: Maan lupaus, Totuus ja oikeus I s., Otava 2002 Kääntäjä(t): Juhani Salokannel

Suomalaisen myytinomaisia piirteitä ovat hitaus, hiljaisuus ja eristäytyneisyys. Toisaalta tiedetään varmasti, että joukossamme on myös purnaajia ja uhoajia. Samaa voi sanoa virolaisista A. H. Tammsaaren romaanin Maan lupaus perusteella. Suomalaisena lukee mielellään tuttuja piirteitä virolaisesta kansankuvauksesta. Maan lupaus kuitenkin viehättää erinomaisen pirullisen huumorinsa takia. En tiedä, miten pätevä Tammsaaren näkemys kansastaan on. Toivottavasti viisiosainen romaanisarja Totuus ja oikeus ei ole pelkästään yritys kansakunnan linjaksi, sillä ensimmäisessä osassa Maan lupaus on oraalla laajempi näkemys ihmisen kovin pienestä mahdollisuudesta elää ja viljellä tätä ainutta maata.

Satusetä Topeliuksen kirjan Boken om vårt land (1775) mukaan suomalaista hallitsee syvä ja totinen jumalanpelko. Luonnoltaan suomalainen on uuttera ja kestävä, karaistunut ja voimakas, kärsivällinen, uhrautuvainen ja elinvoimainen. Hän on myös rauhallinen mutta urhoollinen ja sotakuntoinen, siis sitkeä ja itsepintainen kansa valloitettunakin. Kansamme on uskollinen ja kapinoimaton, ja vihdoin yksinäisissä metsissään kaukana sivistyneen maailman keskuksista se on kohonnut valistukseen – se on siis tiedonhaluinen ja oppivainen kansa.

Virolaisessa klassikkokertomuksessa päähenkilö on Andres, terässilmäinen mies, jolle topeliaanisen elämäntehtävän antaa velaksi ostettu vetinen maapala. Suomaa on kuitenkin nimeltään Mäki, Vargamäki, jonka voi suomentaa Varkaanmäeksi. Romaanisarjan ensimmäisen osan perusteella se, mikä märältä mäeltä loppujen lopuksi varastetaan, on rakkaus eikä suomaa, jonka takia naapurukset kivittävät toisiaan ikuisesti.

Maan lupausta, suota ja kiviä ja lapsia viljelemällä kolmekymppinen Andres pyrkii ensin pitämään elämän liekkiä hengissä niin, että paratiisiin käveltäisiin joskus kuivin jaloin. Vanhana miehenä kuivaa maata löytyy enää Raamatusta. Jobin kirjaa lukiessa viisikymppinen sankari miettii, miksi kaikki hyvä valui kuin suovesi varpaiden välistä, vaikka korvenraivaajan muistomerkkinä kivirauniot kasvavat ja todistavat erinomaisesta ahkeruudesta peltojen laidoilla.

Tieto siitä, että raivaaja Andres on taistellut oikean asian puolesta, ei luo viljelijän elämän iltaan ylevän runollista hohdetta, kun esikoinen sanoo armeijaan lähtiessään totuuden: Mäeltä puuttuu rakkaus ja sen mukana kaikki. Kuunteliko naapurin paha isäntä Pearu sittenkin Andreksen ensimmäistä vaimoa Krõõtia enemmän, koska ymmärsi ihailla ja sanoa edes sen, miten kaunis ääni naapurin eukolla oli?

Hyvän Andreksen työllä tappaman, liki täydellisen vaimon Krõõtin lisäksi isännän pääauttajia ovat toinen vaimo Mari, ojia kaivava pienpfrofeetta Mökin-Madis, valistuksen valoa levittävä ystäväisäntä Hundipalun Tiit ja lapset siihen asti, kun he menevät armeijaan, opiskelemaan tai miehelle. Päävastustajia ovat ilkeän naapurin Pearun – jonka saattaisi ristiä Pieruksikin, koska hän meinasi paskoa kaivoonsa – lisäksi pappi, kasvoton oikeuslaitos, piikana Mäelle tulleen Marin ensimmäinen mies Jussi, Mökin-Madiksen juoruämmä ja tietysti itse luonto.

Toisaalta myös kulttuurin voi nähdä Andreksen vastustajana. Kulttuuri vie Indrek-pojan opiskelemaan eli naapurin Pearun mukaan ”hevosvarkaan” tielle. Näin Tamsaare rikkoo topeliaanisen myytin. Kun luonto ja kulttuuri eivät pysy paikallaan, valittua kansaa ei välttämättä odota valistuksen aarre sateenkaaren päässä.

”Hevosvaras” Indrekissä voi nähdä kirjailija Tammsaaren, joka kymmenlapsisesta perheestä ponnistaa kohti sivistyksen valoa ja siitä edelleen klassikoksi Thomas Mannin verroille. Tuttu juttu, josta en sano enempää, ennen kuin luen neljä muuta osaa, mutta näin se kirjallisuuden historioissa kuvataan: 20-vuotiaana oppikouluun, yliopistoon 29-vuotiaana ja tuberkuloosin lopetettua opinnot vasta 44-vuotiaana valmistui ensimmäinen romaani ”Korpiojan isäntä” (132 s.).

Sen Inderekistä voi kyllä sanoa, että hänen lapsuuden kuvauksensa tulee yhtä lähelle minua kuin Samuli Paronen esikoisromaanissaan Kesä Aataminkylässä. Tammsaaren lapsikuvausten kohdalla suomentaja Juhani Salokannel viittaa Eino Säisän romaanisarjaan Kukkivat roudan maat.

Pirun älyttömiä tempauksia

Kaiken kaikkiaan luulisin, että suomalaisen lukijan on helppo samaistua Maan lupauksen tarinaan. Tämä samaistuminen on kansallisten ikonien toimivuuden edellytys. Kansallisten merkkien on tuotettava toisia samankaltaisia merkkejä, jotta usko koko kansallisen kulttuurin säilymiseen eläisi.

Kun esimerkiksi Topelius neuvoo renki Matin kautta, miten Suomen kansan pitäisi jäljitellä oikeaa käyttäytymistä, Tammsaaren kertomuksesta kehkeytyy romaani, kun hän kyseenalaistaa perinteisiä käsityksiä.

Viron merkittävimpänä 1900-luvun kirjailijana pidetty Tamsaare kääntää hyvän isännän pahaksi ja päin vastoin: pahan Pierun älyttömiä tempauksia voi katsoa myös elämän ilon ja karnevaalin näkökulmasta. Ilkeän isännän kiusaukset, jatkuva käräjöinti ja hulluna humalassa heiluminen purkavat hyväksyttyjä hitauden, hiljaisuuden ja eristäytyneisyyden ikiajoiksi vetiseen maisemaan painamia kivisiä merkkejä.

Myös isänmaalliset fraasit saavat kyytiä, ja räätäli niiden edusmiehenä ajaa enemmän omaa rahallista tulevaisuuttaan kuin synnyinmaan etua. Lehdistä ja puoliksi luetuista opeista ei löydy pysyvämmän viljelyn eli kulttuurin perustaa. Jopa auttajaisäntä Tiitin valistuksen valon Tammsaare pimentää lauseella: ”Ainakin Tiit oli itse sitä mieltä.”

Ihmisen sisäisten vastakohtaisuuksien kuvaamisen rinnalla Tammsaare näyttää yhteiskunnalliset ristiriidat enemmän annettuina itsestäänselvyyksinä kuin vaikkapa kapinoinnin syynä. Se, että köyhä ei pääse kouluun, on samanlainen selvyys kuin että halla vie viljan. Vaikka uskonnosta luodaan pirullinen kuva, itse sen edusmies pastori näytetään loppujen lopuksi pienten herran muurahaistensa ymmärtäjänä, jolla on jopa joskus vara antaa periksi julkisesti toisin kuin päähenkilö Andreksella. Hän on Job, joka keskustelee yksin jumalansa kanssa eikä löydä vastausta. Jumala on luovuttanut hänelle tehtävän, ja hän lunastaa lopputuloksen. Se on: turhuuksien turhuus.

Romaanin loppu ei ole suvinen. Aurinko ei rullaa radallaan aina vaan. Aleksis Kiven paratiisiin ei ole paluuta, kun ikuisen epäilyn käärme luikerteli kokeilemaan modernin ihmisen ja tässä hiukan myös romaanin rajoja.

Romaanin alussa paratiisiin saapuvien Aatamin ja Eevan taustoista kerrotaan niin vähän, että sarja saattaisi jatkua taakse päin. Mitä Andrekselle ja Krõõtille tapahtui ennen vuotta 1870? Sarja lähtee kuitenkin koulutielle päästetyn Inderekin perään ja hänen mukanaan Totuus ja oikeus menee mailleen.

Andreksen kannalta kotitaustan kuvauksen vähyyden voi selittää sen menetyksen kipeys. Andreksen synnyinpaikka oli hänen isänsä tila, josta muiden lasten piti lähteä esikoispojan alta pois. Kun Andres viljelee omaa maata, menetetyn ”Karjalan” haikailu ei auta. Yhtä kipeä menetys on tietysti morsian Krõõtille, ja se kuvataan ”Kantelettaren” tunnoin romaanin alussa.

Anton Hansenin (1878 – 1940) itsensä mukaan teossarjan ensimmäinen osa kuvaa ihmisen taistelua maan kanssa, toinen taistelua Jumalan, kolmas yhteiskunnan kanssa, neljäs taistelua oman itsensä, oman onnen etsinnän kanssa, ja viides osa kuvaa resignaatiota tosin niin, että päällimmäiseen näkökulmaan kietoutuvat myös muiden osien aatteet ja aiheet.

Vargamäeltä Pentinkulmalle

Ehkä huumorin taju ja laatu erottavat Maan lupausta eniten suomalaisittain junnaavasta eeposproosasta. Tammsaaren nauru on lähempänä rabelaismaista Heikki Turusta kuin Eino Säisää, mutta vertailukohtana savolainen Joel Lehtonen jää minulla tällä huumorin saralla sivuun, koska Salokannel kääntää Totuuden ja oikeuden (1926 – 1933) hämeeksi, ja silloin repliikin ja lauseen takaa naurun kuretta näkevät enemmän Väinö Linnan tai Frans Eemil Sillanpään tuotantoon vihkiytyneet. Itäisen ihmisen korvissa Linnan suo, kuokka ja Koskelan Jussi ovat jatkuvaa jorisevaa puhetta aaltoilevassa kesäillassa.

Hämeeksi kääntämistä Salokannel perustelee jälkisanoissa ”Pentinkulmalta Vargamäelle”. Salokanteleen mukaan Tammsaare loi Vargamäen miljöön oman lapsuudenkotinsa mukaan, ja se sijaitsee Pohjois-Virossa:

”Meillä länsimurteet ovat kirjakielen pohjana, ja sama asema on maan pohjoispuoliskon kielenparrella Virossa. Tästä syystä on sitten Vargamäen asukkaiden murre suomennoksessa kääntynyt läntiseksi kielenkäytöksi – hämäläiseksi.”

Suurlähettiläs Erkki Reijonen suomensi Totuuden ja oikeuden ensimmäisen ja viidennen osan WSOY:lle vuosina 1932 ja 1935. Näytelmien lisäksi saatavissa on ollut myös kolme muuta suomennosta: romaanit Korpiojan isäntä (1929) ja Hornanperän uusi isäntä (1964), ja satu Kuningas ja satakieli (1981).

Vanhan ja uuden suomennoksen erot selkiävät Maan lupauksen kolmannesta ja neljännestä kappaleesta. Reijonen suomensi sen näin:

”’Tuolla se onkin, se Varkaanmäki’, lausui mies ja viittasi kädellään yli suon seuraavaa ketomäkeä kohti, jolla näkyi kuin maahan painuneena ryhmä mataloita rakennuksia. ’Meidän rakennuksemme näkyvät, toisten ovat mäen takana orossa, notkossa; siitäpä niillä onkin rahvaan suussa nimet Mäkelä ja Orkola, mutta moision kirjassa Esitalo ja Takala. Oikealla kädellä tuo mäntytypäs, tuolla ylhäällä mäen päällä, on meidän: ikivanhoja oksakkaita honkia toiset, toiset jo puolikuivia keloja.’

Sen verran vain mies jutteli, sitten lonksuivat rattaat entiseen tapaan hiljaisessa äänettömyydessä.”

Samat rivit Salokannel käänsi:

”’Siellähän se, Vargamäe’, mies lausahti ja viittasi kädellään suon yli kohti seuraavaa selännettä, jolla kyyristeli ryhmä matalia rakennuksia. ’Meidän rakennukset näkyvät, niiden toisten ovat mäen alla laaksossa, siitä sitten kansan suussa Mäe ja Oru, vaikka kartanon kirjoissa Eespere ja Tagapere. Tuo männikkö oikealla kädellä korkealla mäen päällä on meidän: iänkaiken vanhoja känkköröitä, jotkut jo puoliksi kuivia.’

Sen verran sai mies sanotuksi, sitten vankkurit lonksuivat entiseen tapaan mykässä hiljaisuudessa.”

Virolaisen lauseen rakenne kuulostaa vahvan saksalaisperäiseltä suomalaisen korvaan. Sama maku jää Reijosen 70 vuotta vanhasta työstä, jota hän teki Tammsaaren avustuksella. Salokannel operoi huomattavasti puheenomaisemmalla lauseella, joka täyttää modernismin pakottoman luontevuuden tuntomerkit.

Salokantelen Maan lupaus vaikutti niin lupaavalta, että oli pakko tilata Kuopion varastokirjastosta Reijosen suomentama viides osa. Muiden osien suomennoksia Reijonen ei julkaissut, koska ”hitaalle ja hiljaiselle” neljäs osa olisi saattanut luoda väärän kuvan virolaisesta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto