Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Meren suolaama muinaisuus

Veli-Matti Huhta, 23.5.2020
Sirpa Aalto & Kirsi Kanerva: Johdatus saagakirjallisuuteen. 285 s., Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys 2019

Venäläinen keskiajantutkija Aron Gurevich (1924–2006) piti muinaispohjoismaista saagakirjallisuutta ainutlaatuisena kurkistusaukkona keskiajan elämään, jonakin, joka johdatti lukijansa suoraan sekä menneisyyden realiteettien että sen fantasioiden äärelle. Gurevich käytti saagoja todistuskappaleena mentaliteettien historiassa, erityisesti jäljittäessään yksilöllisyyden kehitystä. Saagoja lähemmäs keskiaikaista mieltä emme pääse, hän tuntui toisinaan ajattelevan.[1]

Saagoja lähemmäs keskiaikaista mieltä emme pääse.

Saagat kirjoitettiin keskiajalla ja toimitettiin kirjoihin ja kansiin uuden ajan alussa. Muotiin ne tulivat romantiikan myötä ja ovat siitä lähtien puhutelleet lukemattomia taiteen ja viihteen tekijöitä. Niistä on saatu sytytysainetta niin politiikalle (islantilainen ja norjalainen nationalismi) kuin Technicolor-seikkailullekin (Richard Fleischer: Viikingit, 1958). Etsimättä tulee mieleen esimerkiksi Richard Wagnerin ja J. R. R. Tolkienin tuotanto. Vuodesta 2013 lähtien pyörinyt kanadalais-irlantilainen Viikingit-sarja on saanut kansainvälisen suosion ja kerännyt fanijoukon myös Suomessa.

Jorge Luis Borges (1899–1986) piti muinaisskandinaavista kirjallisuutta keskiajan germaanisen kulttuurin kulminaatiopisteenä. Argentiinalaiskirjailija innostui saagoista niin paljon, että opetteli niiden kielen ja luennoi aiheesta yliopistoissa.

Satujen saaren nousu ja tuho

Oulun yliopiston dosentti Sirpa Aalto ja Turun yliopiston tutkija Kirsi Kanerva ovat kirjoittaneet ensimmäisen suomenkielisen yleisesityksen saagakirjallisuudesta. Se on tieteellinen teos: tarkasti nootitettu, yksilöityihin lähteisiin tukeutuva. Lähde- ja kirjallisuusluettelo on 25-sivuinen. Leipätekstin seassa on runsaasti saaga-lainauksia sekä alkukielellä että suomennoksina. Pyrkimys tieteelliseen objektiivisuuteen tuottaa tietyn kuivuuden: kirjoittajat eivät pura omia kokemuksiaan saagojen äärellä, eivät kerro mikä erityisesti heitä tässä kirjallisuudessa sykähdyttää. Ehkä he tekevät tai ovat tehneet sen toisaalla.

Saagojen esitystapa on pääsääntöisesti hyvin toteava, suorastaan lakoninen”, kirjoittavat Aalto ja Kanerva (s. 21). Olisi varmaan uskallettua ajatella, että saagakirjallisuuden tunnettu lakonisuus olisi siirtynyt myös siitä kirjoittavien tutkijoiden tekstiin?

Kuivuuden tai lakonisuuden vastapainona on sitten tämä: asiamäärältään ja vakuuttavuudeltaan teos on suorastaan tyrmäävä. Luotettavampaa avausta suomalaiselle saagaharrastukselle ei voi kuvitella, ja tekijät ansaitsevat perinpohjaisuudellaan kaiken kunnioituksen.

Saagakirjallisuus kirjoitettiin pääosin 1200–1300-luvuilla Norjassa ja Islannissa. Vanhimman kerrostuman kieltä voidaan kutsua muinaisnorjaksi, mutta juuri saagojen kirjoittamisaikana norja ja islanti erottautuivat kahdeksi eri kieleksi. Määrällisesti suurin osa saagoista on kieleltään muinaisislantia.

Asiamäärältään ja vakuuttavuudeltaan teos on suorastaan tyrmäävä.

Keskiajan Islanti oli monessa suhteessa erityinen paikka, satujen saari. Pääosin Norjasta tulleet siirtolaiset asuttivat maan ja perustivat Alltingin, edelleen toimivan kansanedustuslaitoksen. Kuningasta ei ollut. Alltingin päätöksellä maa siirtyi kristinuskoon vuonna 999. Islanti oli kirkollisen järjestäytymisen etuvartiossa – Aalto ja Kanerva kertovat, että kirkon kymmenyksiä alettiin Pohjoismaista ensimmäisenä kerätä juuri Islannissa. Kun mahtisukujen hallitsema yhteiskunta oli tuhoutua ristiriitoihinsa, islantilaiset suostuivat Norjan kuninkaan alaisuuteen. Rauha tuli ja itsenäisyys meni.

Keskiajan Islannin väkiluku lienee ollut 50 000 – 70 000 asukasta. Aallon ja Kanervan mukaan maassa ei ollut ”ainuttakaan kaupunkia eikä varsinaisia kyliä vaan pelkästään maatiloja ja maaseutumaista asutusta” (s. 139). Siitä huolimatta – tai sen takia – saari pystyi tuottamaan täysin omaleimaisen kirjallisuuden ja teki sen omalla kielellään, ei latinaksi. Taloudellisen selkäranka oli ekologinen: se rakentui villan eli lampaiden ja sitten erityisesti tuottoisan kuivakalan viennin varaan.

Romahdus tapahtui 1400-luvulla ruton ja pikku jääkauden seurauksena. Saari ajautui taloudelliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen periferiaan; 1400-luvulla loppui myös saagojen kirjoittaminen.

Tämän pienuutensa sisällä muinaisislantilainen maailma oli sitten äärettömän monimutkainen. ”Saagakirjallisuuden rikkaus historiantutkimuksen lähdeaineistona on kenties juuri sen monimuotoisuus. Kaikki aikalaiskokemukset ja -tavat eivät nekään olleet yhteneväisiä, eikä keskiajan islantilainen yhteiskunta ollut täysin homogeeninen. Arkielämä ja sen puitteet vaihtelivat ihmisestä, taloudesta, alueesta ja yhteiskuntaluokasta toiseen”, summaa Kirsi Kanerva asian historiantutkijan näkökulmastaan (s. 213).

Mitä suurinta liioittelua

Aalto ja Kanerva käyvät tunnollisesti läpi saagakirjallisuuden lajit kuningassaagoista edda- ja skaldirunouteen. Historiantutkijoina he ovat erityisen kiinnostuneita saagojen dokumenttiluonteesta varoittaen samalla ylilyönneistä: muinaisesta Suomesta ei saa saagojen perusteella rakennettua kukoistavaa kuningaskuntaa, vaikka monet ovat sitäkin yrittäneet. Niin ikään käydään läpi tekijyyden ongelmia. Perinne on yhtäältä suurelta osin kollektiivista, mutta toisaalta myös yksittäisiä kirjailijoita nousee esiin (kuuluisa Snorri Sturluson).

Mietittävää riittää myös saagojen käyttötarkoituksessa. Ne ovat historiankirjoitusta ja maailman selittämistä, mutta ennen kaikkea kirjallisuutta, toisinaan jopa ajanvietekirjallisuutta. ”Viisaat miehet tahtovat huvituksekseen kuulla sellaisia kertomuksia, jotka heidän mielestään ovat hauskoja [- – -] joita voidaan kutsua mitä suurimmaksi liioitteluksi” sanotaan 1300-luvun ritarisaagassa Mágus saga jarls. (s. 179). Siinä on muuten varsin yleispätevä kirjallisuuden määritelmä: mitä suurinta liioittelua.

Monin paikoin esiin nostetut tutkimusongelmat tuovat mieleen Suomessa ”kalevalaiseen runouteen” liittyvät kysymykset. Nykytutkijan ja -lukijan erottaa saagojen maailmasta, niiden meren suolaamasta muinaisuudesta, vähintään seitsemän vuosisataa. Paljon tiedetään, mutta silläkin mitä voidaan saada selville, on rajansa.

Varsin yleispätevä kirjallisuuden määritelmä: mitä suurinta liioittelua.

Erityisen mielenkiintoinen on (ainakin mielikuvien tasolla) karuun pohjoiseen ja meren pärskeisiin kytkeytyvän kirjallisuuden kansainvälisyys. Eräissä tapauksissa lähtökohdaksi osoittautuvat esimerkiksi paavi Gregorius Suuren (n. 540–604) tekstit. Tasavaltalaisessa Islannissa Rooman tasavaltalaisaika herätti erityistä kiinnostusta, ja roomalaisten historiankirjoittajien perinne tuntuu ns. antiikkisaagoissa. Bretagnelainen ja ranskalainen kertomusperinne vaikuttaa ritarisaagoissa. Kaikesta islantilaisesta omaleimaisuudesta huolimatta elettiin myös keskiaikaisen yhtenäiskulttuurin piirissä.

Islantilainen yhteiskunta oli sukuyhteiskunta, ja sukujen välisten riitojen sovittelut, verikosto ja oikeudenkäynnit olivat tavanomaisia. Se heijastui tietenkin myös saagoihin, niissä on paitsi verevyyttä myös verisyyttä. Kenties on jopa niin, että maan kristillistymisen tuoma rauhoittuminen näkyi saagojen puutteena: Kun seuraavalla vuosisadalla väkivaltaiset yhteenotot lisääntyivät, saagakirjallisuus nousi suurimpaan loistoonsa… Mukana kulkevat muut teemat, joita jälkimaailma pitänee suuremmassa arvossa: inhimillinen ja yli-inhimillinen kohtalo sekä traaginen rakkaus.

Historiantutkijoiden fokus on muualla kuin saagojen kirjallisessa tyylissä, päästäkseen selville siitä ei auta muu kuin lukea saagoja. Kirjoittajat valittavat ohimennen suomennosten vähäisyyttä, mutta itse asiassa niitä on aika paljon – kirjan liitteenä olevan luettelon (s. 247) mukaan 16 nimikettä, vanhimmat sadan vuoden takaa ja tuoreimmat 2010-luvulta. Ruotsalainen Atlantis julkaisi 2016 Lars Lönnrothin ruotsinnoksen Den poetiska eddan, joka on ollut kirjakauppamyynnissä Helsingissäkin.

Heidän poikansa Hrolfr, joka voitti omakseen Normandian, oli niin kookas ettei hevonen pystynyt kantamaan häntä. Sen takia häntä sanottiin Kävelijä-Hrolfiksi”, mainitaan Orkney-saarten jaarlien saagassa.

Niin saagassa sanotaan, ja se on jokseenkin napakasti sanottu.

[1] ks. esim. Aron Gurevitj: Den svårfångade individen, Ordfront 1997

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto