Vadim

Vadim. Reetta Aallon esikoisromaani kiertyy nimensä mukaisesti Vadimin, enkelinkauniin miehen ympärille. Mies on esteettinen objekti, josta Aallon sankaritar ei saa silmiään eikä sormiaan irti. Vadim on myös passiivinen, epärehellinen ja kunnianhimoton, mies, joka ei tarjoa ravintolassa naiselle.

Heikkouksistaan huolimatta Vadimista tulee kirjan kertojanaisen pakkomielle, jonka nainen lopulta ikuistaa kameransa filmille ja katkelmallisen lyhytelokuvansa tarinaan.

Elokuvaohjaaja Reetta Aaltoa arvostetaan hänen lyhytelokuvistaan. Suomalaisille tutuin lienee hänen tätiään, sukupuolensa korjannutta Marja-Sisko Aaltoa kuvaava lyhytelokuva, joka on esitetty televisiossa. Aalto oli myös yksi #metoo-aiheisen Tottumiskysymys-elokuvan seitsemästä ohjaajasta. Neliminuuttinen animaatioelokuva Pillua aloittelijoille on palkittu; aiheena nimen mukaisesti naisen sukupuolielimet ja seksuaalisuus. Samoja aihepiirejä kiertelee Aalto myös esikoisromaanissaaan, lisähöysteenä 2000-luvun vaihteen Pietari ja sen taidepiirit.

Aallon romaani pääsi Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaaksi ja sitä on monessa kritiikissä kehuttu. Minulle Aallon romaani on hankala pala: siinä oli sellaista tempoilevuutta ja materiaalin runsautta, joka ei vakuuttanut. Kiinnostavaa kirjassa oli kameran läsnäolo naisen ja miehen suhteen kolmantena elementtinä sekä Suomen ja Venäjän välinen elintasokuilu, joka sekin tunki itsensä pariskunnan suhteen osaksi.

*

Kamera on Vadimissa vakaasti naisen käsissä. Elokuvateorian feministinen klassikko, Laura Mulveyn essee ”Visual Pleasure and Narrative Cinema” (1975) kummittelee kirjan taustalla; olihan Mulveyn esseen keskiössä käsite ”mieskatse” (male gaze), jonka hän osoitti värjäävän elokuvat klassikoista viihteeseen. Mieskatse ei ole vieläkään elokuvista hävinnyt. Olen katsonut lesboelokuviakin, joiden tapa kuvata naista ei eroa mieskatseen värjäämistä verrokeistaan. Näkymä valkokankaalla ei muutu miksikään, olipa se miehen tai naisen katse, joka sivelee kohteen rintavakoa tai huulten kaaria. Entä kun kamera nuolee miehen ihoa?

Aallon kirja alkaa: ”Näin hänet ensimmäisen kerran taidenäyttelyn avajaisissa”, ja pian katseen kohde kuvataan: ”Hän oli hyvännäköinen sellaisella viisikymmenlukulaisella tavalla, joka toi mieleen James Deanin.” Kohta nähdään kaulan ohuen ihon alla sykkivä verisuoni – valmiina ottamaan vastaan saalistajan hampaat? – ja safiirinsiniset silmät.

Kun kertojanaisemme seuraavaksi tapaa Vadimin, hänellä on kamera mukana. Pian hän alkaa kuvata tätä ja ensimmäiseksi hän zoomaa kameransa miehen huuliin ja jatkaa kuvaamista samalla kun puhelee miehen kanssa. ”Sä kiusaat mua tolla kamerallasi”, Vadim toteaa, ja kohta protestoi uudelleen: ”Toi kolmas silmä häiritsee mua.” Kun nainen kohdistaa kameran taas miehen kasvoihin, ”näytti kuin hänellä olisi ollut meikkiä”. (s. 36.) Vadim huomaa naisen saavan nautintoa hänen kuvaamisestaan, ja naisen nautinnolle Vadim alistuu, vaikka kirjan alussa toistuu kolme kertaa Vadimin sanat kolmannen silmän häiritsevyydestä. Nainen ei epäsuoraa ei-sanaa kuule.

Kautta kirjan viitataan Vadimin naisellisiin piirteisiin, mutta kertoja sanoo pitävänsä juuri niistä. Maskuliinisen ja feminiinisen yhdistelmä on kiehtova, eroottisestikin. Mutta ehkä alatekstinä on myös se, että Vadimin feminiinisyys tekee hänestä haavoittuvan, ihmisen, jota voi dominoida. Tällaisista hienovaraisista vihjeistä alistajat ovat kautta aikojen osanneet valita oikean uhrin. Monesti dominoijat ovat olleet miehiä ja alistujat naisia.

Vadim parka. Kaikki sympatiani kirjaa lukiessa olivat hänen puolellaan.

*

Seksi on tärkeä osa kertojanaisen ja Vadimin suhdetta. Himo vetää naista Vadimin puoleen, silloinkin kun järki sanoo toista. Kirjassa on runsaasti seksikohtauksia, eikä sanoja niissä säästellä. Helsingin Sanomien haastattelussa Reetta Aalto kertoo kustannustoimittajan rohkaisseen kirjoittamaan seksistä suoraan: ”Se oli alkuun vaikeaa, sillä lähes kaikki siihen liittyvät sanat ja asetelmat ovat miehisen katseen ja pornon läpitunkemia. En kuitenkaan lannistunut ja hyvä niin. Seksistä tuli lopulta aivan olennainen osa kirjaa.”

Millaisia seksikohtauksista prosessissa sitten syntyi. Tässä Vadimin ja kertojanaisen ensimmäinen kerta:

Himo sai vartaloni nytkähtelemään, kun katsoin kuinka hän rullasi kondomin kovana seisovan elimensä päälle. Sitten hän työnsi sen sisääni ja alapääni alkoi imeä häntä kuin janoinen vasikka sormea. Hopeinen risti heilui hänen kaulassaan ohuen narun varassa edestakaisin, kun hän liikutti elintään edestakaisin sisälläni. Kristus-Jeesus-Maaria! ajattelin ja suustani pääsi katkonaisia vokaaleita. (s. 39.)

Seksikohtaukset toden totta ovat kaunokirjallisuudessa hankalimpia asioita kirjoittaa, ja moni kirjailija jättää ne lukijan mielikuvituksen varaan. Jos hommaan ryhtyy, on vaarana langeta Tommy Tabermann -henkiseen metaforiikkaan, jota pidetään erityisesti naisille ominaisena. Jos taas pyrkii suoraan ilmaisuun, lukijalle voi käydä niin kuin minulle Vadimin parissa: mieleen tulee kaunokirjallisuutta vahvemmin pornonovelli. Juuri tätä Aalto kuitenkin parhaansa mukaan vältti, joten miten ihmeessä ajatukseni menevät miestenlehtiin?

Yhtä lailla kuin mieskatseen voi nähdä lesboelokuvassa, voi mieskatse pujahtaa naisen kirjoittamaan seksikuvaukseen, vaikkei kukaan sitä kutsunut paikalle. Missä edellä kuvaamassani seksiaktissa on naisen kokemus ja tuntemukset? Siinäkö, että sanotaan himon aiheuttavan naisessa ”nytkähtelemistä”? Entä kielikuva alapäästä, joka alkaa imeä miehen penistä kuin vasikka? Se on suoraan maalaismiehen mielikuvituksesta, ei naisen, joka ei tunne imua vaan herkistyy ottamaan vastaan miehen… öh… peniksen (hemmetti, miksi oikein sitä kutsua!), tuntemaan sen töytäisyt ja miehen painon. Ja miksi himoitseva nainen on jähmettynyt paikalleen, kun mies kliinisesti ”liikuttelee” penistä hänen sisässään? Miksei nainen ota miestä lanteilta ja kisko häntä itseään vasten?

Ehkä myöhemmät kirjan monista seksikuvauksista ovat uskottavammin naisen kokemia. Toivon niin. Mutta seksikohtauksien sijasta palaan vielä Aallon kirjan intensiivisempään osioon, eli Vadimin, kertojanaisen ja kameran suhteeseen.

Sanoisin, että kirjallisuudessa naisen katse on jo läpäissyt kaiken. Elokuvassa ei, ja sinne ravistusta kaivataan yhä. Sen sijaan kirjallisuudessa voisi olla ihan uudenlaisten katseiden aika.

*

Kirjassa päähenkilö suunnittelee pitkään omaa lyhytelokuvaa. Mutta mitä ja ketä hän kuvaisi? Elokuva alkaa toteutua, kun nainen ottaa Vadimin elokuvansa päähenkilöksi. Elokuva alkaa sekaantua toteen monimutkaisin tavoin, on kiinnostavaa. Kertoja haluaa Vadimin toistavan arkaluonteisen tunnustuksensa elokuvassa, elokuvassa kertojanainen ja Vadim näyttelevät kohtauksia omasta elämästään ja elokuvassa Vadimista tehdään poikaprostituoitu, joka hän myöntää joskus olleensakin – ei tosin ohjaajanaisen kanssa.

Elokuvassa nainen kuvaa myös seksiä hänen ja Vadimin välillä, ja tässä tulee teknisiä hankaluuksia – miten kuvata samalla kun toimii? Yritysten myötä oikea tekniikka löytyy, ja se vaatii sen, että vain näytellään seksiaktia. ”Näyteltynä seksi näytti lopulta aidommalta kuin oikeasti, tai ainakin sitä oli miellyttävämpää katsoa” (s. 125). Miellyttävämpää siksi, että se oli kaavan mukaista: ei henkilökohtaista vaan yleistä?

Näyteltynä myös Vadim on aidompi ja häntä on miellyttävämpi katsoa. Todellisuudessa Vadim on kaunis mutta köyhä, saamaton, vetelänoloinen. Hän tekee hanttihommia, asuu vielä vanhempiensa kotona ja saa aikuisena miehenä vielä selkäänsä isältään. Kertoja kauhistuu huomatessaan, että mies oman naapurustonsa yhteydessä puhuu katukielellä kuin kuka tahansa venäläisen lähiön ali-ihminen. Sen sijaan kameralle siistitty versio Vadimista valkokankaalla kelpaa näytettäväksi suomalaisille katsojille ja venäläiselle taide-eliitille. Vadim on naisohjaajan oma Pygmalion, miespuolinen Eliza Doolittle, kun taas ohjaajamme on ylemmyydentuntoinen professori.

Tästä pääsenkin aiheeseen, joka tuo syvemmän tason kirjan suhdesaippuaan.

”Olimme kuin siirtomaaisäntiä, etuoikeutettua herraskansaa kaiken sen kärsimyksen keskellä”, Reetta Aalto toteaa edellä mainitussa Hesarin haastattelussa. ”Oma sukupolveni on aina ajatellut, että on hyvä asia matkustaa paljon ja saada kokemuksia, mutta siihen liittyy myös perverssejä puolia. Niistä ei ole paljon kirjoitettu.”

Perverssejä puoliapa hyvinkin. Aalto kuvaa Vadimin ja suomalaisen naisen suhteen kautta elintasokuilua Venäjän ja Suomen välillä, ja sen myötä rakentuvaa valta-asetelmaa. Suomalaisella naisella on rahaa, ja Vadimin mukaan ”sä saat aina kaiken mitä sä haluat” (s. 146). Vadim taas varastaa kertojanaiselta rahaa, ja tämä paheksuu varkauksia ja sitä, että mies syö hänen ruokiaan. Yhtä hyvin nainen olisi saman tien voinut heittäytyä miehen rooliinsa loppuun asti ja reilusti elättää miestä. Ehkä hän ei kuitenkaan täysin ollut kotonaan roolissaan, sillä kunnon mallia pröystäilyyn hänellä ei ole.

Kotona Suomessa kertojanaisella on vähätuloiset vanhemmat: mielenterveydeltään heittelehtivä ja alkoholismiin taipuvainen isä ja tämän nousuja ja laskuja kärsivällisesti seuraava äiti. Välillä molemmat ottavat yhdessä viinaa. Suomessa kertojanainen on siis samassa asemassa kuin Vadim Venäjällä. Mutta kun nainen ylittää Venäjän rajan, hänen statuksensa muuttuu. Hän voi katsoa köyhää ja hanttihommia tekevää Vadimia alaspäin, vaikkei itse ole päässyt Suomessa edes taideoppilaitokseen ja on Venäjällä tekemässä harjoittelua. Kertoja häpeää monesti Vadimia arvostamiensa ihmisten edessä.

Vadim on naiselle kuitenkin äärettömän tärkeä, muutoinkin kuin himon kohteena. Se, että Vadim suostuu naisen kaikkeen taipuvaksi välineeksi elokuvatekoon, nostaa naisen niin kotimaassa kuin Venäjälläkin esille, ylös lähtökohdistaan. Hänen elokuvansa saa ensi-illan, häntä taputellaan selkään ja kehutaan. Kuuluisa näyttelijä tulee sanomaan, että naisen elokuvassa ”oli jotain sellaista sivistyneisyyttä, jota harvoilta odottaa. Sellaista syvää ymmärrystä ja tasoja, joita ei voi tavoittaa kuin erittäin älykäs ja elämää nähnyt ihminen” (s. 199).

Palkintotilaisuudessa mukana olevalle Vadimille kukaan ei puhu mitään, koska salonkikelpoinen Vadim on olemassa vain elokuvassa. Tämän huomaa kertojakin: ”Elokuvan Vadimia rakastettiin. Mutta oikeaa Vadimia rakastin yhä vain minä yksin, enkä minäkään aina.” (s. 199.)

Vadim parka. Kaikki sympatiani kirjaa lukiessa olivat hänen puolellaan.

*

Romaanissa naisen lyhytelokuva voittaa sarjan ”Dokumentti aiheesta joka ei ole totta”. Dokumentissa oli näytelty monia asioita, jotka kertojanainen ja Vadim olivat oikeastikin kokeneet. Toisaalta mukana oli keksittyäkin – kuten se, että Vadim pannaan lopulta hermostumaan naiseen, lyömään naista kameralla, milläpä muulla. Ehkä ohjaaja tiesi ansaitsevansa rangaistuksen siitä, miten kohteli Vadimia. Psykologinen totuus vilahtaa näyteltyjen eleiden varjoissa. Mutta mikä oli elokuvan aihe, joka ei ole totta? Vadim? Joka ei ole sama kuin elokuvan Vadim, ei vaikka esittää elokuvassa kohtauksia elämästään. Kuten ei ole kirjan nainenkaan sama kuin tekijänsä, vaikka nimettömänä taiteilijasieluna helposti tekijänsä kuvaksi koodautuu.

Aalto toteuttaa kirjassaan johdonmukaisesti ohjelmansa, jonka hän kertoi Helsingin Sanomien lukijoille:

”On tärkeää, että kerrotaan myös tarinoita, joissa naiset ovat niitä hulluja ja juoppoja, kiihkeitä taiteilijoita, jotka katsovat miestä himoiten, toisinaan myös objektivoivasti. Sellaisia romanttisia sankareita, joiden osa on yleensä varattu miehille.”

Entä jos väitän, ettei se ole enää tärkeää? Eikö Anja Kauranen ole jo raksinut kaikki listan kohdat, perässään Pirjo Hassinen, Anna-Leena Härkönen, Laura Lindstedt ja kaikki viime vuosien viihdekirjailijat. Sanoisin, että kirjallisuudessa naisen katse on jo läpäissyt kaiken. Elokuvassa ei, ja sinne ravistusta kaivataan yhä. Sen sijaan kirjallisuudessa voisi olla ihan uudenlaisten katseiden aika.

P.S. Dokumentinteko on pieni muoti-ilmiö vuoden kirjasadossa. Jos haluat verrata, miten muilla kamerankäyttö sujuu romaanissa, etsi käsiisi Marisha Rasi-Koskisen REC ja Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija.