Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tutkijat opastavat dialogin kauneuteen

Markku Soikkeli, 8.1.2014
Aino Koivisto ja Elise Nykänen (toim.): Dialogi kaunokirjallisuudessa 337 s., SKS 2013

Dialogi kaunokirjallisuudessa on sisarteos saman kustantajan tänä syksynä ilmestyneelle tutkimukselle Puheen illuusio suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa. Kirjat täydentävät toisiaan niin akateemisen tutkimuksen kuin harrastajankin kannalta. Siinä missä Puheen illuusio -tutkimus on kielitieteen näkökulmasta rakennettu perusteos, on Dialogi kaunokirjallisuudessa -kokoelma tarkoitettu yleiseksi johdatukseksi vuoropuhelun kauneuteen ja käyttötarkoituksiin sanataiteessa.

Määritelmä pelkäksi ’johdatukseksi’ ei sekään tee täysin oikeutta teokselle, joka on niin tuhdin täynnä tietoa. Viidenkymmenen sivun mittaisen johdantoartikkelin olisi voinut julkaista itsenäisenä oppaana, niin tiiviisti ja perusteellisesti siinä avataan dialogin ja dialogisuuden merkitystä kautta kirjallisuushistorian.

Klassisessa määritelmässä dialogi on muodoltaan rajautunut ja vaikka se on ”keskustelun taidetta”, se pyrkii tarkastelemaan järjestelmällisesti esimerkiksi filosofista kysymystä. Johdannon kirjoittajat, Aino Koivisto ja Elise Nykänen, eivät kuitenkaan tyydy klassiseen tyypittelyyn kirjallisuushistorian esikuvien perusteella.

Mitä lähemmäksi tullaan modernia kirjallisuutta ja 1900-lukua, sitä enemmän dialogi tarkoittaa ylipäänsä polveilevaa keskustelua, jolla on aina tietty tarkoitus teoksen kokonaisuudessa. Dialogi voi viedä teosta juonellisesti eteenpäin tai se voi karakterisoida henkilöhahmot. Samoin dialogi voi olla se kohta teosta, etenkin novellia, jossa tematiikka kiteytyy paljaammin kuin kuvauksessa ja kerronnassa.

Puhekielikin on proosassa kirjakieltä

Kokoelman johdantoartikkelia seuraa kahdeksan tapaustutkimusta, joissa esimerkkien kautta avataan dialogin käyttötapoja: ensin periodien ja tyylisuuntien suosimia konventioita, sitten novellin, pienoisromaanin ja lukudraaman tarjoamia käyttötapoja dialogille. Esimerkit ovat lähes poikkeuksetta suomalaisesta proosasta ja lyriikasta, mikä tarjoaa kielitieteelle kotikenttäedun, mutta korpuksen kapeuden perusteella kirjan nimi pitäisi olla ennemmin Dialogi suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Draaman dialogi on ainoa yksittäinen teorian alue, joka jää suhteettoman vähälle huomiolle, mutta draaman ensisijaisuus käyttökirjallisuutena edellyttäisi tietysti toisenlaista, tämän kirjan tarkoitusten ulkopuolelle jäävää teoriataustaa. Lyriikan dialogisuudelle on omistettu yksi artikkeli, mutta siinä pikemminkin tiivistetään edellisten lukujen huomioita sanataiteen elementtien välisestä ”vuorovaikutuksesta” kuin että käytäisiin lävitse esimerkiksi erilaisia lukijan/kuulijan puhutteluja.

Johdantoartikkeli avaa tiiviisti ja perusteellisesti dialogin ja dialogisuuden merkitystä kautta kirjallisuushistorian.

Myös yksittäisten kirjailijoiden merkitystä dialogin uudistajina jäi kaipaamaan esimerkkitapauksina. Maria Jotunin novelli ”Hilda Hussosta” on ilmeinen ja hyvin tässäkin kirjassa käytetty esimerkki, mutta Väinö Linna jää kahden maininnan varaan ja esimerkiksi Antti Tuurin osuus murreproosan käyttäjänä täysin huomioitta.

Entäpä sitten kirjallisten genrejen välimaastossa elävät tekstit ja niiden tapa jäljitellä puhekieltä? Miten sanataiteeseen, vaikkapa helsinkiläisten suosikkiesimerkiksi nousseen Mikko Rimmisen kieliproosaan, ovat vaikuttaneet journalismin tavat puhutella lukijaa? Entä miten dialogia käytetään pakinoissa ja kolumneissa?

Ihan lähelle mediamaiseman monenkirjavaa dialogisuutta ja modernistisen kirjallisuuden tarjoamia vapauksia ei tässä kokoelmassa päästä. Johdannossa kyllä muistutetaan siitä, kuinka modernistit olivat kiinnostuneita kommunikoimattomuuden ongelmista ja siitä, miten ihmismielen liikkeitä voi kielellistää puhemaiseksi osaksi kerrontaa. Juha Seppälän ja Mikko Rimmisen proosasta rakentuu toisaalta varsin kapea kuva näistä uusista kerrontastrategioista.

Autenttiselta kuulostava dialogi saattaa olla poikkeuksellista ja kiinnittää siten lukijan huomion tekstikohdan temaattiseen painottumiseen.

Yleisin, tyylintutkimuksen kannalta havainnollistava tunnusmerkki modernistiselle dialogille on dialogin keinotekoisuuden korostaminen. Kirjailija ja -tekstikohtaisesti myös autenttiselta kuulostava dialogi saattaa olla poikkeuksellista ja kiinnittää siten lukijan huomion tekstikohdan temaattiseen painottumiseen.

Paraatiesimerkki postmodernista dialogin käytöstä löytyy Juha Seppälän teoksesta Yhtiökumppanit (2002), jossa draamamuotoon kirjoitettu jakso – tutkija Tuomas Juntusen sanoin – sekä kyseenalaistaa teoksen realistisuuden että kiinnittää sen ”parodisena pastissina” beckettiläiseen tapaan kuvata elämän muuttumista absurdiksi ja virtuaaliseksi tapahtumasarjaksi.

Murteen ja kirjakielen kamppailu

Kokoelman viimeisessä osastossa kirjaa käsitellään kirjallisen kielen dialogisuutta. Kielentutkimuksen emeritaprofessori Lea Laitinen pohtii artikkelissaan murrepiirteiden käyttöä Minna Canthin ja Liina Kahman näytelmissä. Kysymys murteiden merkityksestä kansalliskirjallisuuden oletetulle realismille, käytännössä kansankuvauksen uskottaville luonnetyypeille, on paras havainnollistava esimerkki dialogin käyttötavasta: mikään muu sanataiteen keino ei yhtä tehokkaasti välitä vaikutelmaa todenmukaisuudesta. Kirjan johdannossa onkin jo muistutettu, että kyse on aina lajikohtaisesta vaikutelmasta:

”Dialogi on luonnollista tai luonnotonta ainoastaan suhteessa kirjallisiin konventioihin, esimerkiksi lajityyppiin: tieteisromaanissa puhutaan toisin kuin psykologista realismia edustavassa teoksessa.”

Jokaisella kielialueella kysymys oikealta kuulostavasta tai oikealta näyttävästä puheenparresta on käsiteltävä genre ja periodi kerrallaan.

Samaa kysymystä dialogin luonnollisuudesta käsitellään laajemmin edellä mainitussa Puheen illuusio suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa -tutkimuksessa. Pirkko Nuolijärven ja Liisa Tiittulan tutkimukseen on aiheesta kiinnostuneen välttämättä perehtyä, koska tutkimuksessa lavennetaan kysymystä kirjakielen ideologisesta esikuvasta. Ideologinen kamppailu vaikuttaa osaltaan käännöskirjallisuudenkin puolella, ja siksi kirjallisen dialogin tutkiminen voi edellyttää myös käännöshistorian ja -tieteen huomioimista.

Dialogisuudesta kirjoittavat kokoelman puolella Laitisen lisäksi Auli Hakulinen sekä lyriikan dialogisuudesta väitellyt Katja Seutu. Kun Laitisen ja Hakulisen artikkeleissa ollaan tukevasti kielitieteen kysymyksissä ja dialogin kirjalliset konventiot jäävät vähemmälle huomiolle, niin Seutu palauttaa näkökulman taas kirjallisuudentutkimuksen puolelle.

Kokoelman loppuun olisi kuitenkin toivonut vielä lyhyttä katsausta ja/tai lukulistaa siitä, mihin aiheesta kiinnostunut lukija tarttuisi seuraavaksi. Leipätekstissä yksittäisten tutkimusten arvo sentään tuodaan esille, joten ainakin proosafiktion osalta voinee suositella Leech & Shortin teosta Style in Fiction (1981). Käsillä olevan kokoelman perusteella näyttää toisaalta siltä, että jokaisella kielialueella kysymys oikealta kuulostavasta tai oikealta näyttävästä puheenparresta on käsiteltävä genre ja periodi kerrallaan. 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto