Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuusanalyysin tarpeellinen päivitys

Joonas Säntti, 16.11.2013
Aino Mäkikalli ja Liisa Steinby (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin 418 s., SKS 2013

Turun yliopistossa vaikuttavien Aino Mäkikallin ja Liisa Steinbyn toimittama Johdatus kirjallisuusanalyysiin pyrkii kokoamaan aiemmin erillisiä sisältöjä yksien kansien väliin: proosatekstien, runouden ja draaman analyysissä tarpeelliset peruskäsitteet on pyritty yhdistämään kirjallisuushistoriaan. Kirjan alussa on myös yleistä pohdintaa kirjallisuuden määrittelystä tekstilajina ja huomioita kirjallisuudentutkimuksen erikoisluonteesta.

Kirjallisuudesta kiinnostuneille harrastajille teos voi olla raskas ja katkonaisen tuntuinen. SKS:n julkaisut on usein suunnattu tutkija- ja opiskelijayhteisöä laajemmalle lukijakunnalle, mutta uskallan olettaa, että vain harvat lukijat tarttuvat puhtaasta mielenkiinnosta näin nimettyyn opukseen. Tämän vuoksi lähestyn arvostelussa teosta kirjallisuuden opiskelun ja opetuksen näkökulmasta, vertaillen sitä varhaisempaan tarjolla olevaan kurssikirjallisuuteen.

Kolmeen osaan jaettu oppikirja seurailee perinteistä lajijakoa kertomakirjallisuuteen, lyriikkaan ja draamaan. Johdatus kirjallisuusanalyysiin on oppikirjaksi varsin mittava. Toisaalta se tuntuu poikkeuksellisen tiheältä, koska informaation määrä on valtava. Mitä uutta Johdatus kirjallisuusanalyysiin sitten tarjoaa? Onko sille oikeasti tarvetta?

Draamakirjallisuuden käsittely on erityisen olennainen lisäys, sillä esimerkiksi Kantokorven, Lyytikäisen ja Viikarin toimittamassa Runousopin perusteissa, josta on ensijulkaisun (1990) jälkeen otettu useita uusintapainoksia, draama sivuutettiin kokonaan.

Runouden kohdalla tuoreempi vertailukohde on Kainulaisen, Kesosen ja Lummaan toimittama, puhtaasti runouteen keskittyvä Lentävä hevonen (2007), jossa sekä kuvakielisyyden tapoja että tulkinnan mahdollisuuksia käsitellään monipuolisemmin. Se on ehkä turhan yksityiskohtainen perusopiskelijan tarpeisiin, mutta tarkempi keskittyminen esimerkkitekstien analyysiin auttaa hahmottamaan käsitteitä selkeämmin kuin tämän uutuuden tiivistetty esitys.

Kertomakirjallisuuden käsittelyssä on olennaisia lisäyksiä. Esimerkiksi romaanikertojien ”kaikentietävyyttä” ohjataan miettimään mukavan kriittisellä otteella. Kun käsitettä käytetään kuvailevasti, jää helposti huomaamatta, miten eri lailla tietäviä ja yllättävillä tavoilla tietämättömiä kertojat käytännössä ovat.

Romaanikertojien ”kaikentietävyyttä” ohjataan miettimään mukavan kriittisellä otteella.

Lisäksi kerrontatilanteen käsittelyssä tuodaan esille Genetten kertojaluokituksen lisäksi vaihtoehtoisia määritelmiä. Tämä on hyvä kriittinen lisä verrattuna esimerkiksi Runousopin perusteisiin tai Shlomith Rimmon-Kenanin usein käytettyyn Kertomuksen poetiikkaan.

Aiheiden käsittelyjärjestys tosin aiheuttaa päänvaivaa. Miksi lyriikan käsittely alkaa historiallisten lajien esittelyllä, kun kertomakirjallisuudessa se on jätetty loppuun? Miksi runouden kohdalla tutustutaan monimutkaisiin muotoratkaisuihin (runomitat, rytmin hahmottaminen) ennen puhetilanteen käsittelyä?

Käsitteet historiassa

Toimittajat korostavat pyrkimystään sitoa käsitteistön historialliseen kontekstiin. Tällöin ei ole kyse pelkästään käsitteen ensimmäisen käyttökerran ajoittamisesta vaan sen kiinnittämisestä laajempaan kulttuuriseen taustaan. Esimerkiksi antiikin retoriikasta periytyvät figuurit tai formalistien tekemät luokitukset liittyvät tietynlaisiin kirjallisuuskäsityksiin. Muutokset analyysin painotuksissa seuraavat sekä laajoja aatehistoriallisia maailmankuvan murroksia että kirjallisuuden muuttuvia esitystapoja.

Kuten toimittajat itsekin toteavat, taustan huomioiminen tapahtuu ”usein vain viittauksenomaisesti, koska varsinaista kontekstualisoivaa käsitehistoriaa tässä ei ole mahdollista tehdä”. Painotus on silti olennainen. Se ohjaa opiskelijoita miettimään analyysin käsitteistöä suhteessa toisten kurssien sisältöihin. Tähän liittyy mahdollisesti huomio käsitteellisen työkalupakin rajoittuneisuudesta: edes peruskäsitteet eivät välttämättä sovi minkä tahansa tekstin tarkasteluun.

Historiallinen painotus näkyy myös kirjoittajien tavassa muistuttaa esimodernin ajan erilaisista ihmis- ja aikakäsityksistä, joiden huomiointi on olennaista tekstin ymmärtämisen kannalta. Lukijaa ohjataan toistuvasti huomaamaan, että hän ei voi ongelmatta soveltaa itselleen luonnolliselta tuntuvia tulkintatapoja vanhoihin tai erilaisista kulttuureista tuleviin teksteihin. Esimerkiksi Sapfon kuuluisan häärunon tai keskiaikaisen trubaduurirunouden lukeminen kirjailijaminän tunteellisena itseilmaisuna johtaa virheelliseen tulkintaan.

Samoin tuodaan esille keskeislyriikkaan perustuvan puhetilanteen hahmottamisen sopimattomuus vaikka nykyisen language-runon ymmärtämiseen. Juuri tällaisten esimerkkitapausten kautta voidaan nopeasti ja tehokkaasti todistaa, miksi tradition ja kirjallisuushistoriallisen retoriikan tunnistaminen on tärkeää.

Aristoteleesta Salmenniemeen

Esimerkkejä on otettu sekä länsimaisen kirjallisuuden klassikoista että nykykirjallisuudesta, myös suomenkielisestä. Katsaus lähdeluetteloon osoittaa, että viitattu tutkimuskirjallisuus on suurelta osin englannin- ja saksankielistä. Se ei yllätä, jos tuntee ennestään toimittajien julkaisuluetteloa. Kirjailijoista Goetheen viitataan huomattavan säännöllisesti, ja lajien luokittelun kannalta muistutetaan Aristoteleen Runousopin keskeisestä asemasta historiassa.

Draamakirjallisuuden käsittelyssä toistuu Aristoteleen ohella itsestään selvästi Shakespearen nimi. Opiskelijoiden kannalta on suotavaa, että perus- ja aineopinnoissa tentittäviä klassikoita tuodaan esille, nykykirjallisuuden haasteita unohtamatta.

Myös kertomakirjallisuuden, runouden ja draaman lajien esittelyssä painotus on lajien historiallisessa muutoksessa. Lajien esittely muuttuu helposti luetteloksi, jossa lajinimikkeitä juoksutetaan hengästyttävään tahtiin. Niiden kuvailu jää usein epämääräiseksi. Onko vaikka ”monikulttuurinen postkoloniaalinen romaani” genre lainkaan samassa mielessä kuin kehitysromaani tai historiallinen romaani?

Teoksen asiasanahakemisto toimii hyvin, mutta oletuksena selvästi on, että opiskelija lukee kirjan kannesta kanteen. Opettajan olisi hyvin vaikeaa valikoida siitä erityisen keskeisiä osia. Tästä huolimatta huomasin toivovani, että kirja olisi joissain kohdin pitempi.

Tekijät eivät tyydy vanhoihin, helppoihin ja ilmeisiin esimerkkeihin.

Kaipaisin lisää esimerkkinäytteitä varsinkin historiallisten lajien ja alalajien piirteiden esittelyyn. ”Kertomakirjallisuuden lajeja” antiikista 2000-luvulle, eepoksesta esseisiin, käydään läpi alle kahdenkymmenen sivun mittaisessa alaluvussa. Draaman historia antiikista avantgardeen vie kymmenen sivua enemmän.

Opiskelijoiden kannalta tällaiset taitavat toimia lähinnä muistijälkien aktivoimisena, mikäli aiheisiin on jo tutustuttu toisaalla. Muuten voi olla hankala hahmottaa, mitä tarkoitetaan esimerkiksi todettaessa, että romantiikan draamassa ”sisäisesti rikkonainen romanttinen sankari jää porvarillisen maailmanjärjestyksen ulkopuolelle”. Jostain syystä kertomakirjallisuuden ja draaman kohdalla tekstisitaatteja käytetään vain esiteltäessä tarinan ja kerronnan analyysin peruskäsitteitä.

Runouden kohdalla tilanne on parempi. 1900-luvun lopun ja 2000-luvun vaihteen kokeellinen runous pyritään esittelemään kahden sivun aikana. Asiaan ennalta perehtymättömille lukijoille tästä ei välttämättä ole suurta hyötyä. Onneksi aiheeseen palataan myöhemminkin, esimerkiksi nykyrunouden puhetilanteita käsiteltäessä.

Yksi kirjan parhaista avuista onkin se, että esitystapojen käsittelyssä ei ole tyydytty pelkästään vanhoihin, helppoihin ja ilmeisiin esimerkkeihin.

Peruskäsitteet ja tulkinta

Steinby korostaa, että esiteltyjen analyysikäsitteiden hallinta ei riitä, sillä itse tulkinta on vielä tehtävä teoskohtaisesti: ”Olennaisempaa kuin jonkin elementin nimeäminen on sen kysyminen, mikä on kyseisen elementin funktio teoksen kokonaisuudessa.” Muistutus on varmasti paikallaan. Kirjan esittelemä ”tekninen” käsitteistö on toki olennaista peruskauraa kirjallisuuden opiskelijoille, mutta sen hallinta ei vielä tuota tulkintaa.

Lisäksi Steinby huomauttaa, että kirjallisuusanalyysi ei saa olla valmiiksi koetun käsitteistön mekaanista soveltamista, jossa ei huomioida kohdeteoksen erityispiirteitä tai mahdollisuuksia haastaa teorian ennakko-oletuksia. Aamen. Sen sijaan en ymmärrä miksi lopussa erikseen korostetaan hermeneuttisen kehän ajatusta, ikään kuin se olisi ainoa mielekäs tapa lähestyä tulkinnan kysymyksiä. Tietääkseni Gadamerin ajatuksia tulkinnan etenemisestä liikkeenä osien ja kokonaisuuden välillä ei pidetä aivan kiistattomina opinkappaleina nykyisessä tutkijayhteisössä.

Toimittajat tekevät jo alussa selväksi, että kirja sivuuttaa tutkimussuuntien erilaiset painotukset eikä pyri tarjoamaan päivitettyä versiota Lukijan ABC-kirjasta – siinäpä muuten oppikirja, joka olisi aivan ehdottomasti päivityksen tarpeessa. Toimittajien rajaus on käytännön sanelema välttämättömyys.

Johdatus kirjallisuusanalyysiin vastaa melko hyvin valikoidun mutta kattavan yleisesityksen tarpeeseen, ja se on hyödyllinen myös hakusanateoksena. Seuraavaksi toivoisin perusopiskelijoille suunnattua oppikirjaa, jossa tuoda esille, miten erilaisia tulkintoja yhdestä tai parista tekstistä voi saada näkökulmaa ja kysymyksiä vaihtamalla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto