Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämällä kirjoitettu

Alli Kantola, 11.5.2005
Aira Bukkos, Kirsi Reinikka: Lumpeenkukka ja Naoris. Päiväkirja onnen etsimisestä 1949-1999 s., Kirja kerrallaan 2005

Australiassa asuva toimittaja Kirsi Reinikka haastatteli kahdeksan vuotta sitten Helsingin Sanomien artikkelia varten Australiaan siirtyneitä suomalaisia. Haastateltavien joukossa oli myös Aira, unkarilaisen ex-miehensä mukaan Bukkos. Aira on taltioinut päiväkirjaansa sodanjälkeisen Suomen opiskelukokemuksensa, rohkean siirtymisensä Australiaan ja koettelemuksensa siirtolaisena. Lahjakkaan kirjoittajan päiväkirja ei jättänyt toimittaja Reinikkaa rauhaan. Hän sai luvan editoida muistiinpanot, joista osa oli vaikeasti koottavina lippusina. Yhteistyössä kirjoittajan kanssa työ valmistui.

Aira Bukkoksen autenttiset päiväkirjamerkinnät väläyttävät auki kokonaisen ihmiselämän talvisodan tulituksista synnyinmaassa aina vuosituhannen vaihteen ilotulituksiin Australiassa. Kirjan toimittaja tähdentää, että kyseessä on autenttinen päiväkirja. Minulle Lumpeenkukka ja Naoris yltää päiväkirjaromaaniksi. Teos on paitsi psykologisesti (vrt. mm. Foucault 1976, 47-50 ja Martens 1985, 55-56) myös yhteiskunnallisesti (vrt. mm. Mikko Lehtonen 1994, 60) pitävä dokumentti. Työ on jätetty tietoisesti rosoiseksi. Onneksi, sillä harvoin voi nähdä näin selkeästi vuosikymmenten aikana tapahtuneen ilmaisukielen muutoksen elämänkokemusten rikastuessa.

Aira Bukkos toteuttaa itse itselleen 19-vuotiaana määrittelemäänsä ennustetta: ”Tiedän, tai paremminkin aavistan, ettei minun osakseni tule konsanaan viihtyisä koti, rauhallinen elämä ja onnellinen avioliitto… minun kohtaloni on oleva ikuista taistelua, voittoa ja katkeraa pettymystä, tuskaa, epätoivoa, joskus iloa, raatelevia ristiriitoja, tuhottuja unelmia.” (s. 85-86) Intuitiiviseen tietoon tulevasta elämästä tarvittiin voimaksi uskonto. 16-vuotias Aira rukoili: ”Jumala, et tahdo ihmisen kärsivän, mutta en jalostu ilman kärsimystä.” (s. 24) Usko kantoi, vaikka elämän kurinalaisuus sai uusia muotoja. Liki 350-sivuisen kirjan loppuvaiheessa aloin hämmästellä: onko tässä naispuolinen Henry Miller!

Rakastamisen tarve on tuottanut Airalle toistuvia vaikeuksia elämässä, mutta se on antanut myös selviämisen voiman. Ensimmäinen aviomies alkoi Suomessa kouluttaa rakastunutta nuorikkoaan: ”Kasvatan sinusta … naisen, joka ei elä lapsenunta, vaan oikeaa elämää.” (s. 95) Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Aira oli oppinut sanomaan miesystävilleen: ”Ole vaan surullinen. Minulla on muutakin tekemistä kuin olla sinun orjasi.” (s. 293)

Airan siivous- ja muilla tilapäistöillä hankkimista rahoista suuri osa valui miesten kurkuista ja hupeni heidän rahapeleissään. Elämän liikaa puristaessa Aira oppi itsekin pehmentämään vastoinkäymisiä humalalla. Huokaisen helpotuksesta, kun Aira lopulta saa haaveensa toteutetuksi ja pääsee asumaan omaa kotia Australiassa, aluksi mutaisten teiden takana. Avioeron tultua voimaan, saman katon alle jäi asumaan myös ex-aviomies. ”Minulla on paljon ystäviä (miehiä), jotka pitävät minusta ja jopa haluavat mennä naimisiinkin, mutta en mene enää koskaan siihen ´piikkilankaan´”, kirjoittaa 54-vuotias Aira (s. 268).

Luonto, seikkailu ja rakastaminen ovat kirjoittajalle aineellista turvallisuutta tärkeämpiä. Ne auttavat katsomaan pettymysten yli. Siirtolaisen elämän vuokraparakeissa täytyi olla Airalle tyrmistyttävä kokemus. Silti hän kirjoittaa päiväkirjaansa ensimmäisestä joulustaan Australiassa: ”Taivas oli tähtien peitossa, Sydneyn valot tuikkivat ja kakaruu lauloi jossain lähellä.” (s.206) Aina jossakin oli tähtiä, valoa ja kakaruun laulua. Rakkaus ja anteeksiantamisen kyky ovat kantaneet mahdottomankin yli. Edes hiljalleen lähestyvä vanhuus ei merkitse Airalle lepoon laskeutumista; se on vain uusi jännittävä elämänvaihe.

Ajan kuvaa kahdessa maanosassa

Airan elämän ote on täydellinen vastakohta entisen kotimaan ilmapiirille. Aira kirjoittaa Suomen käynnillään: ”Tuntuu kuin vanhentuisi sisäisesti kaiken aikaa. Näivettyisin kuin kasvi…Ihmiset eivät puhu mistään muusta kuin sairauksistaan. Jokaisella on jalkavikoja, nivelvikoja, kuulo-, näkö- ja sydänvikoja. Huiputtaa, heikottaa, närästää, vapisuttaa ja ties mitä muuta. Aina vain ja jatkuvasti jotain valittamista. Missään ei ole valopilkkua.” (s. 285) Paitsi Suomen kesäisessä luonnossa: siitä Jumalalle kiitos! Kiitos myös kuumista rakastelun öistä, jotka ihanasti katkaisivat valittelut ja harmauden. Muutamaa sormusta köyhempänä Airalla on vihdoin lippu takaisin Australian aurinkoon, jossa vastassa ovat entisen aviomiehen yritykset pitää Aira poissa ryyppyjengistä. Airaa on vaikea paimentaa. Hän on etevä vaeltaja ja autoilija, joka hallitsee myös leiriytymisen maastossa kuin maastossa.

Muistiinpanoista nousee luovan ihmisen kyky piirtää itse elämänsä syvät urat: ”…puutteeton hyvinvointi tylsistyttää ihmisen, herkkyys häviää, tilalle tulee varmuus ja omahyväisyys. Tahdon seikkailijan elämän, tahdon vaaroja ja vaikeuksia, jotta osaisin antaa suuremman arvon rauhalle ja turvallisuudelle.” (s. 161) 60-luvulla kuuman Australian suihkuttomassa, jääkaapittomassa vuokrakasarmissa Aira katsoo itseään kaukaa: ”Vihreä maa / ja yllä sininen taivas / raikasta ilmaa / ja valoa auringon. / Jossain täällä / on onni / pieni ja näkymätön.” (s. 222)

Airakin on vain ihminen. Lopulta hän havaitsee yrittäneensä enemmän kuin jaksaa. Paljon hän onkin jaksanut, oppinut ja ymmärtänyt. Vain kipeintä asiaa Aira ei pysty käsittelemään: oman pojan kuolemaa. Sisäisten kipujen kasvaessa kestämättömiksi Aira huojentuu muutaman päivän alkoholivieroituksessa.

Tuskat tulevat kaukaa lapsuudesta. ”Äiti ei halunnut minua. Isä oli kiukkuinen. .. ” (s.330) Vain opettajat koulussa luottivat. ”Sinussa on sisua, henkeä, luovaa voimaa, olet oma yksilösi, ei kukaan ole niin kuin Sinä, AIRA.” (s.330) Menneiden vangiksi Aira ei halua jäädä. Ei aikaakaan, kun hän taas nousee surujensa alhosta; harmittelee Mick Doohanin radalta ajoa ja itkee onnesta, kun näkee miehen Phillip-saarella jälleen kilpa-ajon uhossa. Oikea mies! Sisukas mies! Suomalaiset siellä kotomaassa vain eivät osaa pitää rajoistaan huolta. Karjala takaisin!

Dokumentti moneen käyttöön

Bukkoksen muistiinpanojen lukeminen on kokemuksena puhdistava ja vapauttava. Ihmismielen, selviytymiskyvyn ja ilmaisun muutoksen tutkijoille Aira Bukkoksen päiväkirjamuistiinpanot ovat aarre.

Olen lukenut Bukkoksen päiväkirjamuistiinpanojen ohella Heidi
Grönstrandin
väitöstutkimusta Naiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla (SKS 2005). Bukkoksen ja Reinikan työ sijoittuu sen avulla laajempaan eurooppalaisen kirjallisuuden historiaan. Grönstrandin erinomaisen työn avulla saa herkullista taustaa Bukkoksen muistiinpanojen lukemiselle.

Olen havaitsevinani, että juuri nyt on lukijoilla tarve kuulla ihmisen alkuperäistä ääntä ilman taiteellisia silotteluja. Itseään suojaamaton Aira nousee Maria Jotunin henkilöhahmojakin uskottavammaksi kaikessa särkyneisyydessään ja selviämiskyvyssään. Yli 60 vuotta kirjoittajan elämänkokemusta kiteytyy kirjan viimeisiin sanoihin: ”Kun pettyy tarpeeksi ja nöyrtyy alas, alkaa sisu nousta, haluaa taistella ja voittaa esteet. Nyt tuntuu siltä, että taas on yksi jakso elämässä päättynyt ja uusi alkaa.” (s. 337)

Lumpeenkukka ja Naoris on tiheää pränttiä, ja nuoruutta käsittelevä osa on varsin pitkä. Tosin juuri kirjoittajan lapsuuden uskossa ja ihanteellisuudessa on se tunneperusta, jonka avulla hän on elämän rusikoinnista selviytynyt. Vaikka tapahtumissa on ainesta moneen kirjaan, toimittaja on halunnut säilyttää aineiston mahdollisimman yhtenäisenä ja alkuperäisenä.

Kirja on toimitettu Suomi – Seura ry:n apurahan tuella. Tämä sijoitus ei seuralta ole mennyt hukkaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto