Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Paikallista, kansainvälistä ja jälkiteollista tunneälyä

Ville Ropponen, 30.12.2007
Andy Willoughby, Riina Katajavuori: Periferioita s., Ek Zuban 2007 Kääntäjä(t): Niinikangas, Willoughby, Beagrie, Fox, Routti, Haukio, Lehto

Joitakin vuosia sitten runoilijat Koillis-Englannista ja Etelä-Suomesta löysivät toisensa. Alettiin puuhata runovaihtoa. Englannissa äkättiin, että sen kukintoja voitaisiin ilmentää yhteisten runovihkojen avulla. Kustantajaksi ryhtyi englantilainen Ek Zuban. Nimi tulee urdun kielestä, suomeksi Ek Zuban on ”yksi ääni”.

Aikojen alussa julkaistiin kaksikielinen antologia Karhunlihaa–Flesh of the Bear (2004), joka sisältää runoja tusinalta lyyrikolta Suomesta ja Englannista. Jatkoa seurasi, ja keskuuteemme kolisivat Jo Colleyn ja Esa Hirvosen Punchdrunk–Pökerryksissä (2005), Angela Readmanin ja Tapani Kinnusen Hard Core (2006) sekä Bob Beagrien ja Kalle Niinikankaan Perkele (2006). Jokaisessa vihkossa on kymmenen runoa per runoilija, yhteensä 20. Eikä puhettakaan, että pillejä olisi vielä pistetty säkkiin. Tänä vuonna on polkaistu kolme kokoelmaa lisää.

Samoin kuin aiemmissa vihkoissa, uusien kokoelmien runot rakentuvat tiettyjen teemojen ympärille. Andy Willoughbyn ja Riina Katajavuoren Periferioita–Peripheries kartoittaa nimensä mukaisesti erilaisia rajatiloja. Kate Foxin ja Jenni Haukion Me emme ole kiveä–We are not stone piirtää vakavia kuvia lemmestä ja kuolemasta. Ghazala Bashirin ja Henry Lehtosen Muuri välillämme–The wall between us tutkailee rakkaussuhteita monineuvoisista vinkkeleistä.

Liikkeessä kaiken aikaa

Periferioissa sekä Willoughby että Katajavuori soveltavat puheenomaista tyyliä; Willoughby kallistuu enemmän romantiikkaan, Katajavuoren arkirealismi repii vaikutteita saduista.

Willoughbyn runoissa ollaan liikkeessä. Japanista kirsikankukkien keskeltä mennään Amsterdamiin ja Moskovaan, missä Abban kappale ”Winner takes it all” saa toimia raakojen tuloerojen todellisuuden soundtrackina. Välillä ihaillaan luontoa Itämeren saaristossa, joikataan saunassa kuusimiehisesti, kiikutaan reunalla kolmen päivän ryyppyputken jälkeen tai houraillaan Länsi-Siperian junassa.

Willoughbyn kiintoisimmassa runossa ”Asemien välillä” tarkkaillaan niin sanotun teräskauden vaihtumista mikrosirujen ajaksi. Koillis-Englannin teräsvalimojen ympärille kehkeytyneiden kaupunkien maisemista hypätään Siperian junaan ja öljyteollisuuden tuhoamaan maisemaan. Rangaistusvankien rakentama rautatie vie ajatukset takaisin Englantiin, Kiina-ilmiön tyhjentämiin tehtaisiin, kolonialismiin, alkuasukkaiden pakkokäännyttämiseen ja -sivistämiseen, eläinlajien sukupuuttoon ja sukupolvessa vaihtuviin aikakausiin, joita jälkiteollinen edistys polttaa pikavauhtia ja molemmista päistä kuin kynttilää.

Kuuntelin Willoughbyn esitystä Hanti-Mansijskissa suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongresisssa vuonna 2004. Newcastlen mies esitti keski-iältään kuusikymppisen, sosialistista realismia matustelevan yleisön edessä sarkastisen runonsa ”Love my Bomb”, joka kritisoi muun muassa Yhdysvaltain sotapolitiikkaa, ja sai sellaiset aplodit, että pelkäsin taputtamisen käyvän jo mummojen ja vaarien sydänlihaksen päälle.

Venäläisiä aiheita välähtelee myös Katajavuorella. Yhdessä runossa koikkelehtii Baba-Jaga, venäläisten kansansatujen kanankoivilla seisovassa tuvassa asuva noita, toisessa puhutaan Beslanin terrori-iskusta lapsiuhrin näkökulmasta. Lasten maailma on Katajavuorella muutenkin esillä. Enemmän kuin maantieteellisillä reunoilla, niissä liikutaan psyykkisillä rajapinnoilla. Miten haavoittuvat lapset kestävät kovassa maailmassa?

Väkeviä tunnelmia

Me emme ole kiveä -vihkon nimi on lainaus tunnetun newcastlelaislyyrikon Barry MacSweeneyn (1948–2000) runosta. Vihkon molempien runoilijoiden tummansävyisissä säkeissä suru ja kaipaus sarjoittuvat.

Kate Foxin runoista osa on nimetty päivien mukaan kuin päiväkirjan tai kalenterin lehdet. Sarjoittuvissa runoissa lähestytään isän kuolemaa. Taustalla väikkyy myös itsetuhoisen miesystävän mahdollinen kuolema. Muutamat isän kuoleman kuvat ovat vaikuttavia, mutta muuten en innostunut Foxin triviaalista keskeislyriikasta.

Jenni Haukion numeroidut runot muodostavat tyylipuhtaan minimalistisen sarjan. Runot sijoittuvat syystalven luontomaisemaan tai kylmään kaupunkiin, jossa yksinäisyys, poissaolevan Sinän kaipaus ja muistot yhdessäolosta hykerryttävät. Parhaimmillaan ajatukset ja aistihavainnot yhtyvät saumattomasti kasvaen upeiksi rakkausrunoiksi, heikoimmillaan runot ovat kokoelma irtohuomioita.

Onko muuri välillämme parisuhderunouden lähtökohta? Ei, näin jyrkistä määritelmistä ei ole kysymys. Vihkon nimi tulee Henry Lehtosen runosta.

Ghazala Bazirin runoissa on paikoin viehättäviä tuokiokuvia intialaisten nuorten elämästä, naisen itseyden julistusta ja raymondcarvermaista proosallisuutta, mutta hieman kliseiset kielikuvat ja komposition löysyys syövät tehoja. Useat runot kuvaavat mutkia lemmensuhteiden linjoilla.

Lehtosen runoissa ääneen pääsee suhteen toinen osapuoli – mies. Kuin tätä alleviivaten mukana on jopa runo nimeltä ”Olin mies”. Lehtosen verevät runot valottavat hyvin suhteen eri kehitysvaiheita ja puolia kiihkosta riitaan ja arjen ihanasta tylsyydestä menettämisen pelkoon. Runossa ”kuolleet” ihmiselämän päättymistä verrataan hätkähdyttävästi vessapaperin loppumiseen. Lehtonen on käsitellyt parisuhteilua runoissaan aiemminkin. Tuntuu, että nyt hän on päässyt jo kypsille kumpareille, osumien liemiin kellumaan: ”Rakastettuna on helvetin vastuullista olla / silloin voi satuttaa / helposti”.

Periferioita-kokoelman kuvituksena on eläinhahmoja ja šamanistisia kuvioita. Me emme ole kiveä kuvittuu ratakiskoilla, voimalinjoilla, silloilla ja porttikongeilla. Muuri välillämme on vuorattu valokuvilla lumisesta metsästä ja tundrasta. Kun runovihkoja kääntelee, voi runot lukea englanniksi tai suomeksi. Käännökset ovat molempiin suuntiin erinomaisia.

Englantilais-suomalaista runovihkoista on kasvanut kiintoisa kuuden sarja – seitsemän, kun joukkoon lisää pesämunan, Karhunlihaa-antologian. Yhden tai muutaman teeman ympärille rakentuvat vihkot kiertävät teemojaan pääosin onnistuneesti, ja useimmissa vihkoissa runoilijoiden välille kehkeytyy vuoropuhelua, joka valottaa englantilaisen ja suomalaisen maailman erilaisuutta ja samankaltaisuutta. Runot eivät ole vain irrallisia kahdelta tekijältä yhteen pakettiin kääräistyjä viiltoja.

Lyhyiden vihkojen julkaisuperinteen soisi rantautuvan Suomeen. Se voisi ravistella täkäläisen kustannusmaailman byrokraattista betonijalkaa. Miksi runot on aina pakattava pitkään kokoelmaan? Miksi novellit on myytävä kokoelmina? Miksi oikeaa kirjallisuutta on vasta romaani? Miksei runoja ja tarinoita voisi jakaa vaikka kappale kerrallaan huokeaan hintaan? Tehdään samizdatia, se meiltä juhlallisilta puuttuu. Mietitään merirosvopainoja. Tärkeintä on teksti, ei instituutio.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto