Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Surmapaikka muuttuu kansallismaisemaksi

Markku Soikkeli, 9.10.2003
Anja Snellman: Lyhytsiipiset s., Otava 2003

Anja Snellmanin Lyhytsiipiset on 1960-luvun skandaalien aineksista rakennettu kuvitelma siitä, miten kuuluisat murhat vaikuttavat kansalliseen alitajuntaan. Dekkarimaisia juonia Snellman on käyttänyt ennenkin Pelon maantieteessä (1995) ja Safariklubissa (2001). Tällä kertaa hän ei tutki naisiin kohdistuvan väkivallan syyllisiä eikä motiiveja vaan sitä, miten etäällä naisten yksityinen elämä on ollut miesten hallitsemasta julkisuudesta. Lyhytsiipiset on tiivistetty pala medioitumisen ja urbanisoitumisen historiaa.

Kehystarinan Snellman on poiminut historian kierrätyskorista. Bodom-järven kuuluisa murhatapaus on muutettu tarinaksi, jossa kahden teinipariskunnan sijaan uhriksi joutuu neljä nuorta tyttöä. Rikoksen jäljet viittaavat ”yölajien” metsästäjään.

Lyhytsiipiset on kaunokirjallisesti ohut mutta keskustelun herättämiseen oiva journalistinen romaani. Fiktiivisyydestä huolimatta Snellmanin kirja antaa kansallisiin traumoihin mielekkäämmän lähestymistavan kuin Jorma Palon viime keväänä julkaisema salaliittoteoria Bodom-järven tapahtumista.

Suomalaisessa mielenmaisemassa maaseutu on edustanut myyttistä ja nostalgista ympäristöä, jossa voidaan vapautua kaupungin sosiaalisista paineista. Sotien jälkeisessä ilmapiirissä maaseutu liitettiin toisaalta turvattomuuteen. Kansallista tajuntaa kuohuttavia tapahtumia olivat etenkin naisiin kohdistetut selvittämättömät surmatyöt. Kyllikki Saaren surma ja Tulilahden naismurhat olivat Bodom-järven tapauksen aikoihin tuoreessa muistissa.

Surmatarinoiden avulla voitiin toisaalta korostaa juridisten, käytännössä miehisten instituutioiden perinpohjaista kontrollia, toisaalta osoittaa, miten turvattomia naiset olivat päästyään sodan aikana miehille kuuluneisiin tehtäviin kodin ulkopuolelle. Naisen seksuaalisuutta korostavissa surmatarinoissa hänet voitiin sekä häpäistä (murhien skandaalimaiset yksityiskohdat) että pyhittää uhrina (veden ja suon läheisyys uhripaikkana).

Etäisten tapahtumien kauhu tunkeutui koteihin uudenlaisen julkisuuden lävitse, uusien perhelehtien ja ensimmäisten televisiolähetysten myötä. Mikä hyvänsä skandaali tuntui vaarantavan omankin turvallisuuden. Snellmanin romaanissa henkiin jääneen tytön vanhemmat, ratsupoliisi ja kätilö, edustavat järkytyksessään koko viattomuutensa menettänyttä Suomea.

Johtajauros ja neitoperho, jälleen

Edellisissä romaaneissaan Safariklubi ja Äiti ja koira (2002) Anja Snellman kuvaili yhteiskunnassa vallitsevaa biologismia eli sitä, kuinka valtaa käytetään ja yhteiskunnallisia ilmiöitä tulkitaan rinnastamalla kulttuuri luontoon. Molemmissa romaaneissa käsiteltiin biologismia naisliikkeen viimeisenä takaiskuna ja miesten keinona perustella vallankäyttönsä ’luonnollisuutta’.

Vuosi sitten Turun kirjamessuilla Anja Snellman kertoi paneutuvansa seuraavaksi hyönteisiin. Edellisiin kirjoihin nähden aiheenvalinta kuulosti hämmästyttävältä: Millaista vertauskuvallisuutta kirjailija mahtaisi löytää hyönteisistä? Olisiko hyönteismaailmassa muunkinlaisia miehiä kuin neitoperhon pyydystäjiä?

Ilmeisestikään ei. Lyhytsiipisissä Anja Snellman kuvaa jälleen metsästäjäluonnetta, miestä, joka poimii nuoria naisia jos ei aivan luontonsa pakosta niin ainakin biologin ammatti suojavärinään.

Tavallaan salaperäinen viettelijä sopiikin sodanjälkeiseen mielenmaisemaan. Surmatarinoiden kääntöpuolena olivat skandaalimedian suosimat tarinat Auervaaran kaltaisista viettelijöistä, jotka tekivät naisesta uhrina naurettavan.

Lyhytsiipisissä on naisuhrin asemassa kaksi päähenkilöä: murhayöstä henkiin jäänyt tyttö, Marleena, sekä tämän äiti. Marleena kykenee palauttamaan mieleensä murhayön tapahtumat vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Äiti puolestaan potee tapahtunutta ahdistavan mediajulkisuuden ja heikon aviomiehen välissä.

Hurman ja murhan taustalla levittäytyy Suomen lähihistoria kuin avara luonto, jossa johtajaurokset hallitsevat julkisuutta ja naisten arki jää samaan pimentoon kuin murhayön tapahtumat. Kuuluisista surmapaikoista tulee osa kansallista maisemakuvastoa.

Murhayönä Marleena menettää neitsyytensä biologianopettajan sylissä ja tulee vihityksi lyhytsiipisten hyönteisten heimoon. Hän välttää kuoleman mutta ei koskaan palaa hyönteisten maanalaisesta maailmasta ihmisten ilmoille. Kaikkialta hän löytää ”kitiinikuoristen yksinäisyyden”.

Tragikoominen dokufiktio 1960-70 -luvuista

Jorma Palon versio tapahtuneesta, Bodomin arvoitus, on nimetty ”todellisuuspohjaiseksi jännitysromaaniksi”, mutta kirja on tendenssiltään kuin mikä tahansa perinpohjainen reportaasi. Journalistista tällaisissa intiimien kokemusten yleistettävyyttä etsiskelevissä teoksissa on näkökulman pitäytyminen tapahtumien uutisarvoon; ”romaani” tuntuu olevan pelkkä juridinen takaportti.

Lyhytsiipisissä olisi ehkä ennemmin puhuttava jonkinlaisesta dokufiktiosta, jossa keksityt henkilöt ja aikalaismediasta napsitut kohtaukset ovat samanarvoisesti rinnatuksin.

Snellmanin aiemmista teoksista Lyhytsiipiset tuo ensimmäiseksi mieleen Ulla Jokisalon kanssa tehdyn Side-teoksen (1998). Molemmissa kirjoissa medialla ja julkkiksilla on välitön vaikutus yksityiseen elämään:

”Meidän suvussamme kaikki on mahdollista, minä sanoin nuorellemiehelle. Kaikenlaiset yhdistelmät, kaikenlaiset kohtalot. Siihen on paras vain tottua. Winona Ryderkaan ei ole Winona Ryder kun vähän pintaa raaputetaan.” (Side)

”Suomi siirtyy kesäaikaan, kertoo uutistenlukija ja katsoo Marleenaa kysyvästi. Matkatoimistonjohtaja Kalevi Keihänen chincillaturkissaan laskeutuu lentokoneen rappusia ja poliisit ovat vastassa. Uutistenlukija heiluttaa kättään Marleenan silmien edessä. Herra Keihäs ei lennä enää.” (Lyhytsiipiset)

Faktaa ja fiktiota yhdistelevä ”docufiction” on kotiutunut Suomessa paremmin elokuvataiteeseen kuin kirjallisuuteen. 1960- ja 1970-luvuilla kukoistanut dokumenttiromaani on nimittäin eri asia kuin dokufiktio, jossa tosiseikkojen pohjalta rakennetaan historiallisesti tunnistettava tarina ja kuitenkin jotain aivan omaperäistä.

Snellmanin Lyhytsiipiset on kyllä lähellä dokumenttiromaanin suosimia aiheita, rikoksia ja säädyllisen julkisivun takana tapahtuvia skandaaleita. Snellmanin tyyli on kuitenkin ilottelevampi kuin dokumenttiromaanissa on ollut ainakaan meikäläisittäin tapana. Faktapohjainen fiktio on ylipäänsä kiehtovan hämärä alue kotimaisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi kattokäsitteelle ”nonfiction” ei ole käypää suomennosta.

Snellman kuvaa 60-lukua, yksityisen ja julkisen elämän suhdetta, tragikoomiseksi. Se että presidentti kiipeää palmuun on yhtä arvokas tapahtuma kuin että tämä vierailee skandaalimaisesti surmatun tytön hautajaisissa. Murhan tutkimuksia johtava rikospoliisi muuttuu omaisten perhetutuksi pääsemättä lainkaan eteenpäin varsinaisessa työssään.

Vaikka tarinasta ja skandaalijulkisuuden historiasta ei Lyhytsiipisissä saada kummastakaan paljoa irti, on aiheenvalinta erinomaisen tärkeä, samoin näkökulma. Jälleen Snellman on löytänyt uuden idean faktan ja fiktion sekoittamiseen, suomalaisen mentaliteetin pitkittäisleikkaukseen. Uhrin osaa saavat kärsiä nekin, jotka jäävät henkiin rikoksesta mutta tunnistavat itsensä skandaalista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto