Tämänilmaiset

Kuolema käy taloksi heti Anna Elina Isoaron (s. 1981) kolmannen runokokoelman Tämänilmaiset avausrunossa. Lapsiperheen tuulentuvat ovat peruuttamattomasti järkkyneet. Optimismin ja eteenpäinmenon tilalla on eksistentialistisen haurauden tuntoja, syvää depressiota ja bakteerikammon ailahduksia.

”Eteinen. Kauluri, kurahanskat ja kuolema. Eteneminen / on mahdoton tehtävä, totuus: sanat vai hiljaisuus. Nyt kun halaat, / et mene metsään. Menet käsienpesulle, on flunssaa liikkeellä. / Panet merkille hammasharjat mukeissaan ja nimikyltit pyyhkeiden yllä. / Kylpyankka vaikuttaa eksyneeltä. Olet ostanut kukkien lisäksi pullaa. / Kahvia, pullaa ja kuolema. Puoliksi juotu aamukaakao on jäänyt / tiskipöydälle haalenemaan, kaakaojauhe alkanut painua pohjaan. / Tuijotat rasvaisten sormenjälkien läpi mäntyjä, jääkaappimagneettien alla / ovat laskut: sähkö, päivähoito, hautaustoimisto.” (s. 7)

On kyse täysiaikaisen poikavauvan kohtukuolemasta, vainajan synnyttämisestä ja siitä, että hautakiven graniittiin kaiverretaan risti ennen tähteä. Samalla elämästä tulee pysyvää poikkeustilaa, väärinpäinpäivää ja nurinkurinleikkiä.

Perheensisäinen järjestys menee uusiksi. Vanhemmat kipuilevat posttraumaattisen stressihäiriön ja reaktiivisen masennuksen vuorovesissä. On tarhaikäisen isoveljen vuoro kasvaa ja kannatella arkea, olla se väsymätön päivänpaiste.

Yhtä mutkattomasti hän tokaisee: ”Ei taas hautausmaalle, mentäis mieluummin Ikeaan!”

Virrenveisuun keskellä isoveli saattaa kajauttaa: ”PUUUUHA-PETE KAI-KEN KOR-JAA!”. Yhtä mutkattomasti hän tokaisee: ”Ei taas hautausmaalle, mentäis mieluummin Ikeaan!”

Lapsilla on tunnetusti yliluonnollisia voimia, kuten kaikki Stephen Kinginsä ja Marvelinsa lukeneet tietävät. Isoaro tuo mukaan näkymättömyyden ja laserkatseen lisäksi supersankarisarjojen ääniefektit: ”Maanantai KABOOM! Tiistai Räiskis! / Keskiviikko torstai Poks! PAM! ZÄDÄM! / Hänen taakkansa on pelastaa meidät joka päivä / Viuh! Mäiskis! Rätätäm!” (s. 18)

Satujen uudelleenkirjoitusta ja arjen anarkiaa

Isoaron edellinen kokoelma Rakkautta ja vasta-aineita (Into Kustannus 2016) kertoi äitiydestä sen toisen puolen: ilon, energian ja heittäytymisen, lastenlorut, muskarit ja kyselyiät. Tämänilmaisissa ollaan huomattavasti melankolisemmissa mielenmaisemissa, kuulaan surun, itse-epäilyn, syyllisyyden ja välillä myös raastavan hyperventilaatioitkun kourissa.

Kokoelmissa on myös paljon yhteistä, kuten detaljien kautta kertominen ja konkreettinen kuvasto. Musertavan raskaasta aiheesta huolimatta Isoaro on säilyttänyt tietyn railakkuuden ja rämäpäisyyden, jota voisi kaiketi kutsua arkiseksi anarkismiksi.

Satuja päivitetään 2010-luvulle, aina Kolmesta pienestä porsaasta Lumikkiin ja seitsemään kääpiöön. Esimerkiksi Hannu ja Kerttu -runossa kauhuromantiikka ja satumetsän pelottava lumotaika lomittuvat 2010-luvun huoliin ja uhkakuviin:

”Entisaikaan noidan talo oli leipää, / ahnas kuolonmetsä nieli nälkiintyneitä lapsia. // Nämä eivät ole tämän päivän tarinoita, / kunnes ovat: // Napanuorakomplikaatio. Nekroottinen enterokoliitti. / Pulmonaarihypertensio. Liikenneonnettomuus. / Leighʾn tauti. Pneumokokkisepsis. / Hukkuminen. Ratsastustapaturma. / Akuutti lymfoblastinen leukemia. / Luoti. Puukko. Yliannostus.” (s. 58)

Musertavan raskaasta aiheesta huolimatta Isoaro on säilyttänyt tietyn railakkuuden ja rämäpäisyyden, jota voisi kaiketi kutsua arkiseksi anarkismiksi.

Nykyajassa vaikuttavat legendaariseksi muodostunut Vauva-lehden keskustelupalsta, ammattiauttajat diagnooseineen ja koulukuntineen ja self help -kirjojen mindfullness-paratiisit. Silti ihminen on elämän selittämättömien ja julmien käänteiden edessä aivan yhtä hämillään ja yksin kuin 1800-luvun nälkävuosina: ”Samasta perheestä vietiin Hannu ja Kerttu: / jos onkin kohtalo, kohtuutta ei ole.” (s. 58)

Kahden maailman välissä

Sikermä ”Tuonelaan tuutijan lauluja” kiteyttää jo nimessään olennaisen: satujen uudelleenkirjoituksen ohella kokoelmassa ammennetaan kansanperinteestä.

Monet runoista ovat moderneja itkuvirsiä, Lemminkäisen äidin ikuista osaa: ”Aallon alla aallonpohja / poveni alla poloinen / vaiennut vesa vaalittuni / hiljennyt hautomaiseni // ikäväni ilmansuuri / järkytys järvensyvyinen / tummaiseni tuudittuni / kultaiseni kaivattuni, / minusta poistut poistumatta.” (s. 38)

Luontomystikkona ja kansanperinteen uustulkkina Isoaro asettuu samaan jatkumoon muun muassa Riina Katajavuoren (s. 1968), Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977), Sirpa Kyyrösen (s. 1978) ja Johanna Venhon (s. 1971) kanssa. Kukin heistä on, omista, persoonallisista lähtökohdistaan, törmäyttänyt lähiö- ja lapsiperhearkea sadunomaisuuteen ja suomalais-ugrilaiseen mytologiaan. Äitien ja esiäitien ketjusta etsitään lohtua ja jatkuvuutta.

Isoaron kokoelman nimikin viittaa karjalaisen kansankulttuurin ja -uskon kahden maailman ajatukseen: tämänilmainen tarkoittaa fyysistä, näkyväistä maailmaa, tuonilmainen puolestaan vainajien ja henkien asuinsijoja.

Juuri nainen on perinteessämme välittäjähahmo kahden maailman välillä. Jokaisessa synnyttäjässä on ripaus tietäjää ja šamaanimatkojen tekijää. On myös ilahduttavaa, että perinteestä etsitään jotain aivan muuta kuin ahdasta nationalismia. Pikemminkin ekologisia ja feministisiä sävyjä, suuren kiertokulun osaksi asettumista.

Tämänilmainen tarkoittaa fyysistä, näkyväistä maailmaa, tuonilmainen puolestaan vainajien ja henkien asuinsijoja.

Yhtä lailla Isoaroa on innoittanut vanhempi runous, Uuno Kailaan (1901-33), Kaarlo Sarkian (1902-45) ja Aleksis Kiven (1834-72) tapaan. Nykyrunoa ehkä toisinaan vaivaa tietty historiattomuus, tai sitten kuvitelma että kaikki alkoi 1950-luvun modernisteista. Onneksi on Isoaro ja muita toisintekijöitä ja perinteen uustulkkeja.

Einesruokaa ja askartelusaksia 

Jo kokoelman nimessä tehdään tärkeä valinta. Runoilija valitsee paikoin viiltävistä kuoleman ja tarkoituksettomuuden kuvista huolimatta tämänpuoleisen ja elämän jatkumisen. Siihen pakottaa jo kalsareissaan tai kurahousuissaan heiluva isoveli, legokaupunkeineen ja supervoimineen.

Suku ei ole surijalle pahin, saati ystävät. Runo ”Oodi eineksille” kuvaa karhean lämpimästi läheisten interventioita. He tuovat mukanaan ruokaa ja rutiineja, taatelikakkua tai makaronilaatikkoa pakastimen täydeltä.

Millaista ilotulitusta Isoaron säkeet ovatkaan, kaiken depression keskellä!

”Olen tässä kuorinut merkityksiä juureksista ja lohkonut hedelmiä / lautaselle kuin selviytymisen asetelmaksi. / Oikeasti tuona talvena elettiin einespizzoilla. / Syötiin äitien tekemää tehdasruokaa, mikrotettiin rasiatolkulla / natriumglutamaattia haavoihin. / Oi nakki, oi kalapuikko! Ylistetty olkoon pinaattiohukainen / ja pakastealtaan pyörykkäpakkaus! Sen talven yli elimme / eineksillä, sillä suru ei meitä ruoki.” (s. 70)

Isoaro on kaukana hakukonerunoudesta tai uusbarokkisten runoelmantekijöiden vyörytyksestä. Silti hänen molemmat äitiysaiheiset kokoelmansa ovat omalla tavallaan kokeellisia ja interaktiivisia.

Mukana on metafiktiivistä kerroksellisuutta, noppapeli Yatzyn silmälukuja, Alias-korttien sanaselityksiä ja musiikkileikkikoulun luontaista polyfoniaa tai kakofoniaa.

Askartelu- ja seurapelimetaforat ovat mukana myös syvimmissä ja kipeimmissä tunnoissa: ”Sisältäni on lähtenyt lapsi. / Sisälleni on jäänyt lapsi, jolla on askartelusakset: / pahvisydän, röpelöreuna, sormissa kimalleliimaa. / Lähtenyt lapsi ei välitä kynttilöiden sammumisesta. / Lapselta sisälläni minun on pyydettävä / elossa pysyvää liekkiä.” (T, s. 36)

Kun intiimistä tulee universaalia   

Oulaislähtöinen, nykyään Tampereella vaikuttava Pirkanmaan kirjallisuuden läänintaiteilija Isoaro debytoi Runo-Kaarina-voittajalla, Kaarinan kaupungin julkaisemalla kokoelmalla Puolen mantereen kerhossa (2011).

Hänet tunnetaan myös lavarunoilijana ja sanataideopettajana, joka on vienyt kirjallisuuden ilosanomaa vauvakerhoihin, kouluihin ja vanhusten palvelukeskuksiin. Omakohtaista ja -elämäkerrallista hän ei ole koskaan kaihtanut, kaikkein vähiten Tämänilmaiset-kokoelmassa.

Tosipohjaisuus ei kuitenkaan missään vaiheessa ala häiritä tai ahdistaa.

Isoaron lasta Veikkoa puhutellaan nimeltä, mukana ovat myös kuolleena syntyneen pituus ja paino. Aamulehden sykähdyttävän haastattelun mukaan Lamminpään hautausmaan kivikin on kuvattu runoissa oikein.

Tosipohjaisuus ei kuitenkaan missään vaiheessa ala häiritä tai ahdistaa. Pikemminkin intiimistä tulee universaalia, kuten kunnon kirjallisuudessa on tapana. Lohtu on kirkkaissa ja kuulaissa runosäkeissä. Varmasti jo viiden vuoden kypsyttely ja etäisyys vaikeimpiin aikoihin on tehnyt Tämänilmaisille hyvää.

Samalla on ilahduttavaa, ettei vanhemmuuden vaikeiden puolien tai saattohoidon kuvaaminen ole enää pelkästään naiskirjailijoiden harteilla. Kalle Niinikangas (s. 1973) kirjoittaa Tervetuloa Mongoliaan -kokoelmassaan (Enostone 2018) Toivo-poikansa Downin syndroomasta hieman samassa hengessä, koruttoman rakastavasti. Siinäkin elämä voittaa, mutta aina päiväksi kerrallaan. Proosan puolella Tuomas Juntusen (s. 1976) omakohtainen esikoisromaani Tuntematon lapsi (WSOY 2016) vie lukijansa Lastenklinikan teho-osastolta Malmin hautausmaalle, jättämään jäähyväisiä ainoastaan vuorokauden eläneelle tyttärelle.

Mieleen tulee myös Joni Pyysalon (s. 1974) minimalistisen ”carverilainen” kokoelma Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet (WSOY 2006). Siinä tehdään kaksinkertaista surutyötä: paitsi oman äidin, myös turkulaisten kirjallisen tiennäyttäjän Jarkko Laineen (1947-2006) muistoksi.

Lohtu kuin lämmin kalakeitto

Isoaron kokoelmassa kulkee selkeä draaman kaari. Loppusyksyn loskasta, mustasta maasta ja lätäköitä peittävästä riitteestä mennään ensimmäiseen, kalseaan jouluun. Postiluukusta kolahtaa hyvän joulun toivotuksia, vaikka aikuiset odottavat kuolinsyyraporttia.

Loppusyksyn loskasta, mustasta maasta ja lätäköitä peittävästä riitteestä mennään ensimmäiseen, kalseaan jouluun.

Rakkautta ja vasta-aineita kuvaa lapsiperheen kohtaamaa Kela-byrokratiaa ja lomakkeiden kanssa säätämistä, mutta siinä rytäkässä vaikeudet on tehty voitettaviksi. Tämänilmaiset tuo esiin vanhempien velvollisuudet kolkommassa valossa, hautajaisten järjestämisen vielä täysin lamaantuneessa tilassa.

Onneksi Tämänilmaisten toiseksi viimeisessä sikermässä ”Terminen kevät” päästään jo Sielun veljien ja Tavaramarkkinoiden vuodenajan tunnelmiin. Huumorillakin on enemmän sijaa: ”Joskus ahven ponkaisee veneen pohjalta takaisin veteen // vastoin kaikkia odotuksia elämä jatkuu // lohtu kuin lämmin keitto tyrkätään eteen // suruni parressa ammun / pois viedyn poikasen perään.” (s. 65)

Kaiken koetun jälkeen päätössikermä ”Pikkusisko” on sitäkin koskettavampi, mutkattomassa elämänmyönteisyydessään. Jälleen sikermän nimi kertoo, mistä on kyse:

”(…) eikä suru ole musta aukko, vaan rakkaus, koko avaruus, / joka laajenee: pikkusisko syntyy // ja kasvaa, kuolematta, // hänen nimeään ei kaiverreta graniittiin, / se tussataan tarhatossujen pohjaan. / Kammataan tukka saparoille, / aamunharmaan kenkämeren kaltaalle mahtuu / lapsen tukan tuntu / ja kaiho keinuvan laivamme kajuuttaan.” (s. 79)