Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Eriskummallista rakkautta ja mielen järkkymistä

Elina Kela, 14.9.2011
Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia 170 s., WSOY 2011

Anna Tommolan esikoisnovellikokoelmasta Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia piirtyy esiin enemmän tai vähemmän rakkaudessa ja elämässä nyrjähtäneitä henkilöhahmoja. Kokoelma on jaettu kolmeen erinimiseen osaan, mikä niputtaa osiensa kertomukset selittävästi yhteen ja luo kokoelmalle temaattista yhtenäisyyttä.

Kyse on pienen ihmisen ankarasta törmäyksestä elämän kohtuuttomien vaatimusten kanssa: On suuria toiveita rakkaudesta, joita toinen ei jaa. On vaikeus kasvaa niihin mittasuhteisiin, joihin ihmisen ulkoisten paineiden alaisena tulisi elämässään kasvaa.

Ensimmäisessä osassa ”Hyväänhän kaikki pyrkivät.” aiheena ovat ihmissuhteet aina hieman vinksahtaneesta näkökulmasta. Novellissa ”Iso mies ja keijukainen” piskuinen Mimosa kaipaa rinnalleen petomaisen suurta miestä – väkivallan uhkaakin – mutta valtavaraaminen Joona tahtoo ilmentää, että iso mies on yhtä kuin lempeys.

Novellin ”Minä ja Kasper” päähenkilöparin välillä on yhtäläinen kohtaamattomuus. Eksentrinen stalkkerihahmo Kasper yhtä aikaa vetää tarinan kertojaminää puoleensa ja työntää luotaan. Hyväänhän elämässä toki pyritään, mutta hyvän tulkinnan monimielisyys erottaa novelleissa ihmiset ankarasti toisistaan.

Toinen osa ”Mitä minä oikein teen?” sisältää aiheiltaan vaihtelevimman kokonaisuuden. On kämppäkavereiltaan neuroottisesti eristäytyvää naista ja nuoremmalta mieheltä ihailua kaipaavaa kotiäitiä. Vaikka aiheisiin otetaan tuoreita ja erikoisia tulokulmia, niiden toteutus jää ajoittain puolitiehen, ja henkilöhahmot liian etäälle.

Sen sijaan napakat novellit ”Kaikki sinne jäi” sekä ”Pääsiäistanssi” edustavat kokoelman vahvuuksia. Yllättävät tuokiokuvat armeijan leivissä totisena toimivasta naisesta, joka keskeyttää lasten nukkeleikit ase tanassa, sekä miehestä, joka pelästyttää irvokkaalla tiputanssillaan palkkaansa virpomaan tulleet naapuruston lapset, kuvaavat oivallisesti maailmassa toimimisen vaikeutta. Janan toisessa päässä ovat ihmistä suuremmat yleiset odotukset ja toisessa pienen ihmisen yksilöllinen toiminta, joka ei koskaan ole ihan niin kuin pitäisi.

Viimeinen osa ”Ei ole mitään todellista” kiihdyttää kerronnan absurdeihin olotiloihin. Näissä novelleissa maailmassa olemisen mahdottomuus nousee monenteen potenssiin ja mieli alkaa järkkyä.

”Jälkiä jättämättä”-novellissa kuvataan sitä, miten ihmisen voi olla vaikea olla esillä omana itsenään, häpeilemättä. Novellin kertoja yrittää olla elämässään mahdollisimman jäljittämätön, aina kontrollifriikkeyteen asti. Kaikki käpertyy kuitenkin lopulta sisäänpäin, eikä näkymättömyyskään auta omaa oloa. Kaikesta tehdystä tai tekemättä jätetystä jää itseen muistijälki. Päähenkilön suurin ahdistus onkin, ettei itseltään voi piiloutua:

”Onko lopulta parempi sanoa vai jättää sanomatta, kun kerran kummastakin joka tapauksessa jää jälki johonkin?”

Epätasaisen tarkkoja kuvia maailmasta

Tommola tavoittaa hahmojensa vakuuttavuuden vaihtelevasti. Kun novellissa pyritään kuvaamaan jotain yleistä maailmantilaa ja näyttämään, että tällainen on ihminen, kerronta tahtoo tylsistyä ympäripyöreäksi eikä tarjoa mitään erityistä, johon tarttua ja jota jäädä jälkikäteen pohtimaan. Näin tapahtuu novellissa ”»Sirpa» ja »Martti»”, joka pyörittelee kahden ihmisen – keiden tahansa meistä – syrjähyppyä ja sen mahdollisia ja mahdottomia syitä ja seurauksia:

”He totisesti osaavat lukea, he osaavat lukea merkityksiä, ja juuri se on paha, paha, paha asia. He etsivät merkityksiä, kaipaavat niitä, ehkä enemmän kuin toisiaan he kaipaavat merkityksiä, kertomuksia, draamaa. Tämä rakkaus, heidän niin sanottu rakkautensa, se on tarina. Koska heidän muu elämänsä on jo koossa, järjestyksessä, se ei ole tarina vaan tilanne. Lepotilassa.”

Heti kun Tommola tarkentaa lähemmäksi ihmisen yksityiseen arkeen ja kummallisiin tapoihin, hänen kertojanlahjansa iskee terävästi esiin. Ilmaisu napakoituu, ja julki lausutaan oivaltavia ja tunnistettavia tilanteita ihmisen elämän läpi haparoinnista: ”Vieraalla kielellä Katjakin oli alkuun puhunut itsensä uusiksi.”

Äärimmilleen vietynä maailmassa olemisen vaikeus näkyy kokoelman päättävässä niminovellissa.

Tommolan hahmojen usein epätoivoinenkin yritys jotenkin toteuttaa itseään ja tulla ymmärretyksi tuottaa lähinnä väärinkäsityksiä. Kun novellin ”Niililtä tuulee” pukumies oksentaa raitiovaunussa maailman eriarvoisuuden kuvotustaan, kanssamatkustaja tuomitsee hänet krapulaiseksi pikkupomoksi. Kokoelman novellien henkilöhahmot liittyvätkin sivulliskerronnan perinteeseen. Havaittavissa on nykyihmisen eksistentialistista ahdistusta, kun ei tiedä miten olla, kun kanssaihmiset eivät ymmärrä toisiaan.

Novelleista voi aistia ajankohtaista kuvaa myös suvaitsemattomuuden kautta. Kyse ei kuitenkaan ole mistään tietystä joukosta, jota ei suvaita, vaan yksilön tasolla normeista poikkeamisesta ja ahtaisiin lokeroihin mahtumisen vaikeudesta. Novellien henkilöt ovat usein vähintään sisäisesti yhteiskuntakelvottomia, vaikka ehkä lamaantuneesti suorittavatkin arjen vaaditut rutiinit.

Äärimmilleen vietynä maailmassa olemisen vaikeus näkyy kokoelman päättävässä niminovellissa ”Seitsemäs käsiala”, joka nousee Tommolan debyytin helmeksi. Novellin päähenkilö Laina mukautuu nimelleen uskollisena ympäröivään maailmaan kuin kameleontti. Lainalla on seitsemän käsialaa, yksi kunkin kirjekaverinsa tarpeisiin muovautunut. Laina kuvittelee elävänsä oikein, kun hän omaksuu toisten tavat. Mutta elämällä vain lainaamalla kadottaa itsensä, eikä voi saada yhteyttä toisiinkaan. Lainan puhe on syrjäytyneen puhetta:

”Hän oli unohtanut, että hänen omat opintonsa olivat kesken. Että hän ei vielä tiennyt, miten oltiin niin kuin ihminen, joka ei ajattele sitä miten pitäisi olla.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto