Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Surusta ja kuolemasta elämän lumoon

Alli Kantola, 12.10.2009
Anne Hänninen: Surusidonta s., WSOY 2009

Anne Hännisen kahdennentoista runokokoelman elämänsolua kuvaavaan kanteen on sijoitettu sisältöä hyvin kuvaavat runot. Teoksen sivuilla lukija saa seurata aikuiseksi kasvaneen runoilijan rohkeaa elämän kohtaamista.

Edelleen elämä on runoilijalle arvaamatonta ja ihminen sen keskellä vain ”jälkimaku kuoleman huulilla”. Edelleen liukuu toinen ihminen pois juuri kun runoilija on häntä tavoittamassa. Mutta paradoksaalista kyllä, koetun elämän luopumiset selkiyttävätkin olemista. ”Minä joka aina sanoin että aikaa ei ole / -ja se meni kuin vuosi sekunnissa – / olen palannut viisareiden piiriin.”

Uutta Surusidonnassa on myös luopumisen ilmaisu ironian ja skeptisismin keinoin. ”Joku näki minut joskus / liekinvartena, unohti heti. / Ei loista hurmoksen tuli taivailla / eikä maan alla.” Kertojan itsetunto on vahvistunut ja arjen havainnot ovat levollisemmat. ”Tässä olemme keskitiellä ja loppuosassa tietä. / Näemme paljon, mutta katse on epätarkka, liian täysi.”

Suru ja luopuminen ovat rakentaneet uutta tilaa mielen liikkua. Runoilija voi kaivata yhtä aikaa sekä maailmaa että lapsuutta. ”Tähdet taivaan laella tiennäyttäjinä, / silmät ikkunan takana / odottavat kotiin paluuta.” Arkiset huomiot ja niiden metafyysinen pohdinta kulkevat Hännisen runoudelle ominaisesti rintarinnan.

Surusidonnan perusteema nousee juuri luopumisen merkityksestä. Kuolevaisuus ja kaiken katoavuus vie mysteerien äärelle. Ihmiset koettavat sitoa, hallita, torjua ja käsitellä surua, tuskaa ja elämän hallitsemattomuutta eri keinoin. Kannen tekstissä valo kampaa kypsää halmetta, avaa sen hiukset ja liukuu pois eikä jää jälkeäkään. Tämän ikuisen edessä kuuluu ihmisen yksinkertainen huudahdus: ”Kuka katsoisi minut, tallentaisi, pysäyttäisi kuolemisen?”

Läheisen kuoleman kautta menetetään rakkaita paikkoja, ystävyyttä ja turvaa. Talon ja puutarhan menetys laajenevat symboliksi aivan kaikesta luopumisesta. Se järisyttää. Elämän verkkoa, kudoksia ja loimia yritetään sitoa uudelleen. Suru sitoo, mutta se antautuu myös sidottavaksi, runoilija vakuuttaa.

Ihminen piirtyy tässä kokoelmassa muuta luontoa keskeisemmälle sijalle. Ihminen on kuitenkin edelleen ihmetys itselleen: ”…kohtaloa ei voi vietellä, / voi kätkeytyä äkkiä / mutta piiloleikki on nopeasti ohi.” Kasveilla, kuolemaankin liittyvällä kukkasidonnalla on kokoelmassa symbolinen merkitys: ”…ajan sulkemat haavat valuvat kaikkeuden vesiin.”

Eletyn valo tässä päivässä

Surusidonta valottuu ehkä parhaiten katsauksella runoilijan edellisiin kokoelmiin.

Esikoiskokoelma Yön tina sulaa aamuun (WSOY, 1978) ilmestyi runoilijan ollessa 20-vuotias. Sen sisältämät terävät aforismit jäivät silloin ehkä huikeiden luontokokemusten varjoon. Luonnon keskellä vaeltaa melankolinen ihminen: ”Kasvaa nielustani / jääenkeli harteilla maailman vilu.”

Näin määritellään tuleva runoilijan tie, jossa ihmisen turvallisuus on vain ”kuomu, joka sortuu / ylleni, ahdas kuin hissi. / Oi seinien kovuutta.” Omakuvaan piirtyy jylhä yksinäisyys: ”Anna minussa elää yksinäisen kalskeuden, / huutomatkan takana pimenevän / avaruuden!”

Tulitemppelissä (1982) runoilija on hurmioituneena matkalla ”minne tahansa”: Vapaus Kaikkivaltias on läsnä ja runoilija ”juoksee kuin hevoslauma harjat liekeissä, / nauruni on pyörteikkäämpi aurinkomyrskyä”. Auringonlaskun portaat (1980) esittää toiveen toisen kohtaamisesta ymmärryksen kirkkaudessa, sanojen tuolla puolen.

Kokoelmassa Ikuisuuden avara (1986) tavoitetaan toista ihmistä antamaan kuvaa itsestä. Erään runon nimetön kavaljeeri sanoo harvoin löytäneensä ketään samanlaista, ”joka yhtä innolla silpoo sielunsa hajalle etsinnän myllyssä kuin tuo tyttörukka.” Melankolia tiivistyy. Kun jotain nousee tietoisuuteen, se pian häipyy ikuisuuden avaraan.

Sekuntipilareissa (1989) on jo hahmossaan me. Toista puhutellaan. Runoilija puhuu muille, mutta haastaa turhaan toiset: ”Eikö kukaan halua tanssia kanssani järkkymisen salissa? / Ei kukaan.”

Puhe kääntyy puheeksi itselle, lukija unohtuu, jää ulkopuolelle. Runoilijan katse pysyy entistä kauemmin ihmisissä, syntyy teräviä kuvia, omien tunteiden heijastumia kuviin muista ihmisistä: ”… vain minä voin ymmärtää itseni, / olla lähellä?”

Kokoelmassa Hedelmäntäysi (1991) nousee ajattomuus: ”Linnut ohi värähtävät, hätkäyttävät / kuin varjot, eikä niitä enää ole.” Miekkaliljat (1994) on edellisiä mystisempi. ”Kuljemme huomiseen kuin poismenneeseen”, ”koko ajan me vähenemme ja laajenemme.” ”Minua ei ole olemassakaan.” Lopullinen toteamus kirjoitetaan: ”Olemme aivan yksin. Kukaan ei ole nähnyt meitä koskaan.” Hajoamme itse tekemämme elämän mahdottomuuteen? Miten toivotonta on toisen ihmisen kohtaaminen! ”Näemme toisemme vain suhteessa lohkeutumisiin.”

Dramaattisessa kokoelmassa Musta vuode (1997) elämäntunto tulee liian liki. Runoilija yrittää ymmärtää asioita ja ihmisiä hänelle valmiiksi annetuilla kuvilla todetakseen, että annettujen kuvien kautta ei ymmärrystä synny. Rankkuus Mustassa Vuoteessa ja useita vuosia aiemmin ilmestyneessä Sekuntipilareissa nousee läheisten kuolemasta, jotka Hänniselle tyypillisesti laajenevat metaforiksi, allegoriaksi monille tasoille.

Tuulen viljassa (2000) runoilija on ehkä hiljaisimmillaan. ”Kivi hengittää ulos aikojen valoa.” Kuvat katoavat ja niiden merkitys. Jäljelle jää tyhjä valkoinen. On paljastumisen aika. Ajan tajuaminen syvenee, ja nousee uusi elämä, ihmettely luonnon edessä ja sen keskellä. Runoilija löytää itsensä ajassa, joka kiertää ihmisen ympärillä.

Tuotannon alkupuolen aforistisuus herää Sateen muistissa (2002). Luonto kuljettaa uuteen ajan tunnistamiseen, vie uuteen uteliaisuuteen, heittäytymiseen elämään, josta tietää vain, että ”Kaikki on pyhää”. Oljilla täytetty nainen (2005) ilmoittaa: ”Suunnat hajonneet, mutta / kiinni minussa matka” ja samalla ”usva tiivistyy valoksi, / takaa häämöttää kirkas”.

Vuonna 2008 julkaistu Anne Hännisen Valittujen runojen kokoelma Eletyn valo sisältää Hännisen runoja kaikkiaan yhdestätoista kokoelmasta. Hänninen on itse kirjoittanut kirjaan mielenkiintoisen, tuotantoaan valottavan johdannon. Teoksista näkee kuinka elämäkerta piirtää karttaa runoihin. Tunnelmat kulkevat vastakohtien väliä: yksinäisyys ja yhteisyys, rakkauden kaipuu ja pettymys, elämänjano ja toisaalta depressio ja suru kutovat elämän seppelettä.

Surusidonnan runoissa luonto on edelleen elämän ikuisuuskysymyksiä kuvaava lähde, alkuvoimainen, villi ja suojatonkin syli, mutta nyt painopiste on ihmisen luopumisessa oman elämänsä rakennuspuista. Tämä piirtää esiin kirjoittajan realistisia yksilöllisiä rajoja. Uusi elämän havainnointi vie väistämättä uusiin haasteisiin, mikä tekee lukijan uteliaaksi seuraavasta vaiheesta.

Aikuisuuden saavuttaneessa kirjoittajassa ovat kaikki vaiheet läsnä. Sitä vapautta runoilija nyt käyttää. Tarvittaessa voi mennä myös ”peiton alle, ajatella olevansa lapsi, vetää / tähdet yli, ajatella niiden olevan ilon / ja yllätysten vuosia vasta odottamassa, / kaikki mahdollista. / Lumen tähdetkin vain lämmin kapalovaate, kastemekko; / kaikki alkamassa/ silmänkantamattomiin valoa, aikaa. / Tai kuin kiedottaisiin haavojen päälle / puhtaat siteet.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto