Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkaus ja myytit värittävät takkuista tarinakudelmaa

Artemis Kelosaari, 16.1.2016
Anne Leinonen: Vaskinainen 222 s., Osuuskumma 2015

Suomalaisen spekulatiivisen fiktion kärkinimiin kuuluvan Anne Leinosen neljäs romaani (ja kaikkiaan seitsemäs oma proosateos) hätkähdyttää ensiksi kiiltelevällä kannellaan, joka kieltämättä sopii hyvin teoksen teemaan. Kuten Vaskinainen herättää varmasti kirjahyllyssä huomiota kuparinhohdollaan, niin samoin sen nimihenkilö – myös Sunaksi kutsuttu – on ihmisten joukossa ihmeellinen olento.

Vaskinaisen voi lokeroida fantasiaromaaniksi. Perus-tolkienilaisuudesta ei ole kuitenkaan kyse, vaan Vaskinaisen maailman muodostavat esikristillisen ajan Suomelta vaikuttava elävien ihmisten yhteiskunta sekä jonkinlaisten metallisten tuonenenkelien – työteliäiden vaskisisarten, aggressiivisten väkäsiipien ynnä muiden – vartioima Tuonela.

Leinonen on yhdistänyt synkretistisesti muinaissuomalaista ja -kreikkalaista mytologiaa ja lisännyt keitokseen vähän omiaan.

Romaanin juonen muodostava tapahtumaketju alkaa siitä, kun vaskinainen Suna rakastuu, pettyy rakkaudessaan ja nousee kapinaan manalan järjestystä vastaan, ja tulee samalla rikkoneeksi kuolleiden sieluja eteenpäin auttavan koneen, ”Tuonelan pyörän”. Rikkomisen tuloksena maailmaan ei synny enää uutta elämää eivätkä kuolleet liioin pääse manalaan, vaan jäävät vaeltelemaan aaveina maan päälle. Tämän katastrofin syytä lähtee selvittämään jo kertaalleen kuoleman rajoilla käynyt ihmisnuorukainen Niilas, joka löytää matkakumppanikseen salaperäisen noitanaisen Ulpukan. Kun kaksikko kohtaa Tuonelasta karkotetun Sunan, ongelmat alkavat lukuisten käänteiden jälkeen ratketa.

Leinosen tavaramerkeiksi jo pikku hiljaa muodostuneet teemat ja motiivit – karkea arkitodellisuus höystettynä yliluonnollisin aineksin, koukeroinen juoni, mytologian luova versiointi, sukupuolikysymykset, jopa käsityötaidon ja mielikuvituksekkaiden koneistojen hyödyntäminen juonen osana – ovat läsnä myös Vaskinaisessa. Valitettavasti Leinonen, niin loistava novellikirjoittaja, kuuluu spefi-kollegansa Boris Hurtan tavoin selvästikin niihin kirjailijoihin, joilta ikään kuin pakenee ajatus pidemmässä fiktiossa.

Limittäiset tarinanlangat löystyvät

Vaskinaisesta on erotettavissa oikeastaan kolme tarinalinjaa, joita kaikkia yhdistää jonkinlainen ulkopuolisuus sekä onneton tai vaikea rakkaus. On Suna, joka on liian omapäinen Manalaan mutta myös liian omituinen maan päälle; on ihmisten karttelema Niilas, joka löytää ystävän vasta yhtä lailla taikauskoisten pelkojen kohteena olevasta Ulpukasta; ja on Tuonelan juonitteleva lautturi, joka aikoinaan toivottomasti rakastui Tuonelassa vierailleeseen Orfeukseen. Nämä kaikki tarinat kietoutuvat yhteen ja vaikuttavat juonen kulkuun, tosin paikoitellen hieman tekemällä tehdysti. On välillä turhauttavaa lukea hahmoista, joita juoksutetaan paikasta toiseen ilman merkitystä – tai ainakaan muuta merkitystä kuin se, että tarinan etenemisen kannalta heidän vain täytyy käydä tietyssä paikassa tietyllä hetkellä ja tavata tietty henkilö. Kaikilla juonikoukeroilla ei vaikuta olevan edes sitä merkitystä, kuten sillä, kun ahneen seppä Kalevon pajasta karanneet Suna, Niilas ja Ulpukka jäävät uudelleen kiinni, tai alkupuolen kievarijaksolla.

Tarina siis kärsii paikoillaan polkemisesta. Se on kuin ryijy, jossa on paljon erilaisia värikkäitä lankoja, mutta ne sekä roikkuvat löysinä että hautaavat sen kuuluisan punaisen langan alleen. Tämä on sääli, sillä jos näin ei olisi, sama ryijy olisi sädehtivän hieno… Leinosen käyttämä kieli on myös oudon ylimalkaista: karkeankaunista miljöötä kyllä kuvaillaan verevästi ja voimallisesti, mutta henkilöiden sisäinen elämä jää jokseenkin etäiseksi. En muista tällaista ongelmaa mistään Leinosen novellista. Niilas toki on muuten kiinnostava ja hyvin tehty päähenkilö kaikessa ahdistuneisuudessaan: ”Minua inhotti, mutta soudin venettä tarmokkaasti eteenpäin. Pääkallojen tyhjät silmäkuopat tuijottivat rantakivikosta, niiden irvistys nauroi ja ilkkui minua. Itsevarmuuteni karisi yltäni ja ensimmäistä kertaa koin sen, minkä muut kyläläiset kohtasivat päivittäin: pelon siitä, että elämäni päättyisi. Yhtäkkiä halusin elää paremman toivossa kuin muut. Ei minulla ollut oikeutta haluta kuolemaa, sen halajaminen oli etuoikeus niille, joiden elämänlanka oli nirhaistu kivulla tai tuskalla ohueksi. Mitä siitä, jos olin yksinäinen ja tunsin lampaat paremmin kuin kyläni ihmiset. Mitä siitä, jos perheeni ja sukuni piti minua outona.”

En tiedä, olisiko asiaa parantanut, jos romaanissa olisi ollut useampi kertoja kuin Niilas ja Suna. Ainakin Ulpukan olisi ollut hyvä saada oma ääni: hän on keskeisistä hahmoista ehkä kaikkein kiinnostavin, onhan hän joutunut noitakykyjensä takia kärsimään olematta silti viaton itsekään. Tällainen ristiriitaisuus toki yhdistää monia Vaskinaisen henkilöitä: Leinonen ei lankea yksioikoisiin, metafyysisiin ”hyvyyden” ja ”pahuuden” käsitteisiin, vaan hänen yhtä aikaa vahvat ja heikot hahmonsa yrittävät yksinkertaisesti tulla toimeen arvaamattomassa maailmassa ja omien tunteidensa kanssa. Juuri hurjasta ja karismaattisesta, jopa murhista syytetystä Ulpukasta olisin kuitenkin halunnut kuulla lisää, ja hänen noitavoimilleen olisin kaivannut jonkin temaattisenkin merkityksen: ei vain sen, että hän voi pahassa paikassa toimia jonkinlaisena deus ex machinana.

Myyttien kaleidoskooppi

Luodessaan Vaskinaisen maailmaa Leinonen on yhdistänyt synkretistisesti ja yllättävänkin toimivasti muinaissuomalaista ja -kreikkalaista mytologiaa ja lisännyt keitokseen vähän omiaan. Tätä voi joku pitää todisteena siitä, miten paljon eri mytologiat lopulta muistuttavatkaan toisiaan. Maailman on luonut salaperäinen Taivaantakoja, ja Tuonela on ”alinen maailma” vastakohtana ”keskiselle” eli maanpäälliselle maailmalle – tämähän on suoraan muinaissuomalaista maailmankuvaa – ja Tuonelan virroilla on ylpeästi suomenkieliset nimet, mutta sieltä löytyy myös kolmipäinen vartijakoira sekä sieluja virran yli soutava lautturi, jolle pitää tarjota maksu. Pakkaa ovat sotkemassa myös Orfeus ja Eurydike, tai ainakin heidän suomalaiset vastineensa, joista edellisellä paljastuu olevan juonen kannalta suuri merkitys Tuonelan lautturin salaisena rakastettuna.

Onni tulee rakkaudesta tai perheen perustamisesta, ja ”elämän suuri kiertokulku” syntymän ja kuoleman kaltaisten perusasioiden kautta on ylevyyden määritelmä.

Mytologinen synkretismi ja tarinan barokkinen rönsyily yhdistettynä tarinan alkuun – jossa liian ylpeä ”enkeli” aiheuttaa kapinallaan sodan ja karkotetaan – tuovat mieleen John Miltonin runoelman Kadotettu paratiisi. Sunassa ei kuitenkaan ole samanlaista loppuun asti vietyä raivoa ja kostonhimoa kuin Miltonin Saatanassa. Hän pysyy alistuvana karkottamisestaan lähtien: ensin karkottaminen masentaa hänet täysin, sitten hän suostuu seppä Kalevon vangiksi ja hyödynnettäväksi. Vaskinainen alkaa lupaavasti: ”Tavallisesti tuonenväellä ei ollut sellaisia tunteita kuin ihmisillä, me emme rakastuneet, emme vihastuneet, emme tunteneet. Vaan en ollut kuten muut. Mieleni teki ajatella ja suunnitella, kokea ja rakastaa, himoita väkevämmin kuin muut.” Tässä kuitenkin näkyy jo se, että Suna ei janoa niinkään valtaa, vaan rakkautta. Hänen tehtävänsä ei ole kasvaa oman valtakuntansa hallitsijaksi, vaan päinvastoin nöyrtymään, jotta voisi todella rakastaa.

Muutenkin Vaskinaisen maailmankuva ihmetyttää näennäisellä konservatiivisuudellaan – ja sellaistahan mytologinen, arkaainen ajattelutapa tietenkin on. Maailmankaikkeudessa aikojen alusta vallinnut hyvä ja oikea tasapaino on yksi romaanin keskeisimpiä teemoja, ja tätä tasapainoa uhkaavat Sunan kaltaiset ongelmayksilöt, jotka julkeavat haluta ”jotain enemmän” kuin maailmanjärjestyksessä on heille määrätty. Onni tulee rakkaudesta tai perheen perustamisesta, ja ”elämän suuri kiertokulku” syntymän ja kuoleman kaltaisten perusasioiden kautta on ylevyyden määritelmä.

Toisaalta kuolemaakin voi puijata, Suna pystyy lopulta tekemään jonkinlaisen kompromissin ja löytämään paikkansa, ja ihmiset, heikotkin, voivat itse vaikuttaa kohtaloonsa ja olla tarvittaessa rohkeita. Niilas nimenomaan kannustaa itseään nousemaan ulkopuolisesta varjosta sankariksi, ottamaan vastuuta: ”Kukaan ei pelastu, jos elät elämäsi kuin lammas. Oli rohkaistuttava, otettava itseään niskasta kiinni, toimittava.”

Ehkä juuri voiman ja heikkouden sekä kohtalon ja oman elämän hallitsemisen sopuisat ristiriidat ovat sittenkin Vaskinaisen ytimenä, ja se paradoksi, että juuri heikkouden ja suojattomuuden kautta voi tulla vahvaksi – siinä missä ilman riskinottoa ei koskaan saavuta mitään. Rakkaudessakaan ei ole kyse toisen omistamisesta, vaan toisen itsenäisyyden hyväksymisestä. Tämä kaikki kiteytyy Sunan sisäisessä monologissa romaanin loppusuoralla: ”Ihmiset surkuttelivat osaansa ja voivottelivat vaivojaan, mutta samalla he olivat kykeneväisiä kokemaan asioita tyystin toisin tavoin kuin me taotut luomukset. He saattoivat nauttia kasvamisesta, kehityksestä ja muutoksesta. He saattoivat arvostaa vastaan tulevia onnen hetkiä, koska kurjuuden keskellä jokainen hehkuva valopiste oli suuri roihu. Ihmisen onni oli ainutkertaista, koska se oli katoavaista. [ – – ] Eloni maan päällä oli opettanut minulle tärkeimmän mahdollisen: onnea ei anastettu, vaan se ansaittiin.”

Tällainen nöyryys voisi ollakin monelle hyödyllistä opittavaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto