Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aistien runous, metafyysiset vilkaisut

Seppo Järvinen, 26.5.2004
Anne Mahrberg: Huone Pompeijista s., Like 2004

Runous on peili, joka kuvastaa kirjallisuutemme tilaa. Runous tutkii maailmaa ja kieltä, siksi se on aina kukonaskelen verran edellä jähmeäliikkeistä proosaa. Proosalla sanotaan olevan sosiaalinen tilaus yhteiskunnalliseen tilanteeseen; tätä rasitetta lyriikalla – onneksi – ei ole. Lyriikka on sidoksissa kieleen ja muistiin, kuvien metafyysiseen maailmaan. Arjen aistihavainnot ovat myös runouden materiaalia mutta kielelle alisteisia. Runoudessa esikoisteos on merkkitapaus, jolta on lupa odottaa paljon. Anne Mahrbergin esikoinen Huone Pompeijista ylittää kirkkaasti kaikki tavanomaiset kriteerit ja odotukset. Lyhtyjen, kissojen ja koirien kanssa tuoretta tekstiä etsivä ilahtuu nuoren kirjailijan taidonnäytteestä. Mahrberg debytoi hyvin valmiin oloisella teoksella.

Mahrberg käyttää mielen ja muistin kuvia myös arjesta. Arki saa jopa esteettisen merkityksen: ”Tämä ei ole runo eikä vuodenaika, / vaan hetkien ruuhka kevään kämmenellä, / paikallaan leijuva tiheäaurinkoinen lumileija.” Tiheäsykkeiset runot ovat pienoisuniversumeja sinänsä, mielenmaisemakoosteita, joiden kautta on mahdollista hahmottaa sekä aikaa että tilaa. Tähän viittaa teoksen nimiruno, ”Huone Pompeijista”, kokoelman loppuun harkitusti sijoitettu epilogi: ”Tulkoon esineitä meistä kaikista, / elämästämme piittaamatta olemme valmiita / tähän lopulliseen muodonmuutokseemme.” Esineiden valtakunta, meissä. Kokoelman yksi juonne on vahva, mietiskelevä läsnäolo. Runoilija on myös tutkija, hän harrastaa kielen ja mielen metafyysisiä syväporauksia: ”voimme täyttää päivämme ihan muulla: / rakenteilla ja halkeamilla ja aurinkohälytyksillä, / kaikilla silmäätekevillä osilla, odotuksella. / Sateesta kukaan ei jaksa puhua enää mitään // tai huoneen risasta pisaralukosta, / On ollut aivan liian altista sellaiselle.”

Mahrbergin runouden ominaispiirre on runojen eheys, viimeistelty muoto. Runot ovat sisäänpäin kääntyneitä jos kohta myös intertekstuaalisia. Viitteitä ja vihjeitä riittää, samoin omaperäistä runon uudissanastoa. Kokoelmaa on rakennettu hartaudella ja pitkään. Kokeellisia runoja mahtuu joukkoon yksi, ”Säällä on kolme ominaisuutta”. Siinä toistoa ja paperin pintaa on käytetty taiten käsiterunoutta lähestyen. Kokoelman runot toimivat itsenäisesti, jako seitsemään osastoon on perusteltu ratkaisu. Pilkunviilailua tai ei, mutta tekstin fonttikoko ja valinta vaikuttaa sovinnaisen tylsältä. Runojen asemointi on huolellista ja loppuun saakka harkittua työtä.

Mahrbergin runot herättävät kysymyksen täydellisestä runosta. Määrittely on tietysti järjetön. Jossakin prosessin vaiheessa runoilijan on kuitenkin ”heitettävä silleen”, luovuttava ideaalin tavoittelemisesta. Sopiva rosoisuus ja rakeisuus runossa tarjoaa lukijalle tarttumapinnan. Osa kokoelman runoista on lähes tulkoon hengettömiksi viilailtuja; ne ovat esteettisesti kompakteja mutta steriilejä. Mitä sitten tarkoittaneekaan ”Historia on teetetty liian valmiiksi: / näyttäväksi videopaoksi, / lavalle soimaan jääneeksi sekiksi, / ruuhkaiseksi aamuyönvuotiaaksi otokseksi.”?

Sanageneraattorista syntyy kuvia tulvehtimalla, mutta myös merkitysten hämärtyminen on lähellä. Mahrberg ei kuitenkaan kikkaile, hän on aidosti runoilija ja runon asialla. Kauneinta on yksinkertaisuus, arjen tapahtuma, luopuminen: ”Olin ylpeä ranskaa puhuvasta koirastani, / joka vanheni, varisi suloisin / lempein ilmein, hyväksyi kuolemansa.”

Huone Pompeijista on kevään runokirja, monessakin mielessä. Mahrberg on valmis runoilija – esikoisessa olisi ollut aineksia vaikka toiseen kokoelmaan. Sorsastajan ei pidä ampua kaikkia paukkujaan ensimmäiseen lintuun. Mahrbergistä kuullaan vielä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto