Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Menetyksiä ja kohtaamisia arjen pinnan alla

Anna Tomi, 12.2.2014
Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja 149 s., WSOY 2013

Kun päällisin puolin täysin normaalin näköinen nainen etsii plastiikkakirurgilta koko kasvojen muodonmuutosta, ei vika ole niinkään ulkonäössä vaan itseluottamuksessa. Anne-Maria Latikan novellikokoelmassa ihminen on aina jollain perustavanlaatuisella tavalla järkkynyt, joko tosiasiallisen tai – kuten kauneuskirurgiasta apua etsivän naisen tapauksessa – kuvitteellisen menetyksen seurauksena.

Menetys on novelleissa kipupiste, jonka ympärille kokemus kiertyy. Useimmiten se liittyy lapseen. Entinen opettaja kahlaa vauvan kuoleman jälkeisessä masennuksessa, joka on yhtä sankka kuin uuden kotipaikan luminen lakeus. Nimikkonovellissa puolestaan yksityisetsivä jäljittää asiakkaan pettävää puolisoa, mutta löytääkin oman menneisyytensä – lapsen, jota ei koskaan saanut – heijastuneena tuntemattomien ihmisten aviorikoskuvioon.

Latikka kytkee juonikuviot henkilöiden sisäisiin asetelmiin niin kokonaisuuden kuin yksittäisen lauseen tasolla. Siirtymät ovat notkeita: ”Ilari kiersi auton ja painoi takaoven kiinni. Kun hän istahti ratin taakse taas, nainen takelteli osoitteen kuin ulkomaalainen. Mutta tuskin hän oli kaukaa kotoisin, Ilari päätteli, tai jos oli, niin hiljaisten maasta”. Vilkas liike kerronnallisten tasojen välillä on kirjailijan bravuuri, joka yliedustettuna muodostuu rasittavaksi maneeriksi.

Maneerimaisuutta korostaa novellien kaavamaisuus: aukkoinen alku vihjaa päähenkilön keskeiseen traumaan, joka pian esitellään vertauskuvallisesti katseella menneisyyteen. Arkisen ihmeelliset pienet tapahtumat antavat lupauksen käänteestä, mutta loppu jää aina avoimeksi. ”Ovi retkotti yhä auki. Ehkä se odotti, että joku vielä saapuisi ja painaisi sen kiinni perässään”, päättyy yksityisetsivästä kertova novelli.

Tavallisia ja outoja tarinoita

Plastiikkakirurgia kuvataan: ”hän oli työssään oppinut, että ihmiset toistivat elämässään usein samaa tarinaa”. Tämä käy erittäin selväksi myös sitä kautta, että novellit ovat keskenään hyvin samankaltaisia. Ja edelleen, vaikka Latikan novellit tavoittelevat psykologista tarkkanäköisyyttä, ainekset ovat hivenen liian tavanomaisia, että niitä tuntuisi tarpeelliselta katsoa kovin tarkkaan.

Paikoin mennään ihan reippaasti kliseisyyden puolelle: novellien maailmassa kadut ovat uneliaita, jouluruoat haalenevat kilpaa toiveiden kanssa ja hylätyt rannat kaipaavat ihmisiä. Rakenteen tajua Latikalta ei selvästikään puutu, vaan pikemminkin säröä ja villiintymistä.

Novellien elliptisyyttä olisi esimerkiksi voinut viedä pidemmälle. Monessa novellissa kirjailija pitää pitkään taitavasti yllä jännitettä, jossa lukija ei vähään aikaan oikein pääse perille, ovatko kuvatut hahmot lapsia vai aikuisia tai missä suhteessa he ovat toisiinsa. Nämä identiteetin hapuilun hetket ovat mielestäni teoksen herkullisimpia asetelmia, joita korostamalla olisi voinut ottaa paljon irti ihmissuhteiden problemaattisuuteen liittyvästä tematiikasta.

Vilkas liike kerronnallisten tasojen välillä on kirjailijan bravuuri.

Kokoelman kiinnostavinta osastoa ovatkin ehdottomasti novellit, joissa arki on hienovaraisen nyrjähtänyttä. Aloitusnovellissa psykiatri saa potilaakseen pienen pojan, joka maastoutuu ympäristöönsä matkimalla puita, muuttumalla rakenteeltaan niiden kaltaiseksi. Henkinen halu paeta ruumiillistuu kummalliseksi kameleonttitaudiksi. Poika ei puhu vaan väistää, sulautuu taustaan. Tietynlaisesta väistelystä on kyse kaikissa teoksen ihmissuhdekuvauksissa. Ihmiset eivät tunnu puhuvan samaa kieltä.

Elämä antaa odottamattomia lahjoja

Ohipuhumisten vastapainoksi Latikka kuvaa hetkellisiä ja epätodennäköisiä kohtaamisia ihmisten välillä. Taksikuski tunnistaa kyyditettävässään saman yksinäisyyden kuin itsessään, ja alun jähmeä tunnelma vaihtuu vaitonaiseen yhteisymmärrykseen. Vauvansa menettänyt nainen puolestaan saa niin ikään sanattoman lohdun pojasta, jonka äiti on kuollut.

Niin kohtaamiset kuin ohipuhumiset tapahtuvat arjen pinnan alla ja tulevat esiin pienissä eleissä ja sanoissa, jotka elävät omaa ihmisistä erillistä elämäänsä; milloin ne kalskahtavat alumiinisilta, milloin, puhuja kasvattaa ”sanoista köynnöksen”, jolla tarraa toiseen ihmiseen.

Ulkoisesti novelleissa ei tapahdu paljoakaan, vaan Latikka keskittyy trivialiteettien kätkössä piileviin itsereflektiivisiin pilkahduksiin. Novellit saavat energiansa arjen alitajunnan kuvaamisesta, vaikka liian usein novellien keskeiset kysymykset eksplikoidaan henkilöiden äänellä, jolloin vertauskuvallinen taso jää lopulta alisteiseksi.

Novellit saavat energiansa arjen alitajunnan kuvaamisesta.

Esimerkiksi ”Siniangervo”-novellissa naapurinpojan antama outo kasvintaimi vertautuu elämän arvaamattomuuteen halki novellin, ja kytköksen ulottaminen henkilöhahmojen ajatuksiin johtaa turhan pikkutarkkaan ylimääräytyneisyyteen: ”Sellaisia paketteja elämä tarjosi usein, Soila ajatteli, joita ei halunnut, joista ei edes tiennyt, olivatko ne lahjoja.”

Latikalla on hieno taito luoda hiuksenhienoja yhteyksiä, ja hän osaa ottaa paljon irti novellilajille ominaisesta tiiviistä merkityksellisyydestä. Ehkä seuraavassa teoksessa luottamus näiden pienten eleiden paljonpuhuvuuteen on jo lunastettu, ja novellien kuulaus ja rakenteellinen tarkkuus pääsevät todellisiin oikeuksiinsa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto