Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rekivärssy raikaa, saapasnahka soi, setukaisten sankari satuloi

Ville Ropponen, 26.12.2006
Anne Vabarna, Paolopriit Voolainen: Pekko (Peko) Setukaiseepos s., SKS 2006 Kääntäjä(t): Seppo Suhonen

Pekko-eepos kertoo Viron kaakkoiskolkassa asuvien setukaisten jumalasta Pekosta. Runonlaulaja Anne Vabarna (1877-1964) sepitti eepoksen runoilija Paolopriit Voolaisen (1899-1985) luonnostelemiin teemoihin 1920-luvulla. Alkuperäinen setunkielinen Peko-eepos julkaistiin Kuopiossa 1995 kuten aikoinaan virolaisten kansalliseepos Kalevipoeg vuonna 1862. Vabarnan käsittelyssä muinainen hedelmällisyyden jumala Pekko on nivoutunut tarinoihin Setu-kuninkaasta. Jumalalle on luotu perhe, ja hänestä on tehty Jeesuksen, setuksi Essun, ja Marian käskyläinen.

Pekko-eepos on hilpakka lisä eepossuomennoksiin. Runoasun sommittelun ansiosta eepos on kaunokirjallisuutta ja tenhoaa näin ehkä muihinkin kuin folklore-friikkeihin. Setukaisten Peko on samaa juurta kuin Mikael Agricolan Psalttarin (1551) karjalaisten epäjumalain luettelossa mainittu Pellonpecko. Uno Harvan mukaan pellon Pekko oli paitsi ohran ja ohrajuoman myös laulun ja runouden jumala kuten antiikin Bacchus.

Vabarna ei ollut löysä lurittelija vaan Viron tunnetuin lauluemo. Häneltä ovat tutkijat merkinneet muistiin 150 000 runonsäettä. Setukaiset ovat ortodokseja, mutta Pekkoa palvottiin vielä 1800-luvun lopulla monessa kylässä Setumaalla. Valtaosa vanhasta Setumaasta kuuluu nyt Venäjään, mutta seitsemän kahdeksasta setukaisesta, noin 3500, asuu nykyään Virossa. Setun kieli lasketaan Etelä-Viron eli vǒrun murteisiin.

Viljava nuijamies ahkeroi

Syntyy ponteva Pekko: ”kylkiluut kyynärän pituiset, rystyset nyrkin kokoiset”. Kuten kunnon kulttuuriheeros ”Pekko kasvoi kuin hamppu, / varttui kevätkukan lailla”. Pian Pekko ponnistaa kehdosta, potkaisee sen puruksi, kasvaa petäjää pidemmäksi ja ryhtyy hommiin. Pekolle on tyrkyllä tuhansia tyttäriä, onhan hän veikko väkevä ja selvä setukainen. Kaikkeen omituisella tavalla sekaantuvat Jeesus ja Maria hommaavat Pekolle morsioksi Nabra nauravaisen Saarenmaalta. Pekko karauttaa tyttönsä luo siivekkäällä hevosella heilutellen ”melan pituista miekkaa”. Nuorelleparille syntyy pari poikalasta, rohkea Jorosk ja kanteleensoittaja Merosk. Kuuluisan nuijansa Pekko löytää pellosta. Tätä taikakaulinta hän käyttää tarvittaessa sodassa ja viljan nostatuksessa.

Sodassa vihollinen lakoaa Pekon edessä kuin ruoho. Pekko peittoaa naapurikansat, tappaa neljä kuningasta ja lyö viisi valtaa, ”päät putoavat kuin perunat”. Viekas vihollinen vangitsee Pekon. Nabra ja Jorosk tulevat hänet pelastamaan, ja Pekko pakenee. Jorosk surmataan, Nabra jää vangiksi, mutta Pekko vain menee kotiinsa, ja Jeesus kruunaa hänet pellonkuninkaaksi. Eeppisten sankarien tapaan Pekko toteuttaa ennalta määrättyä kohtaloa.

Eeposten ja kansanrunon kaikupohjaa

Pekossa on vaikutteita F. R. Kreutzwaldin Kalevipoegista ja Lönnrothin Kalevalasta. Esimerkiksi ideat kyntämisestä ja metsien puhdistamisesta petoelämistä ovat Kalevipoegista. Pekko vertautuu Kalevalan Sampsa Pellervoiseen. Paljon Vabarna sepitti silti itse. Taiteellisessa mielessä Pekko ei ehkä nouse kauhean korkealle. Kuitenkin teos on paljon hauskempi kuin jylhän ylväät kansalliseepokset: Pekon hahmossa on veijarimaista ja edesottamuksissa huvittavaa – on tosin vaikea sanoa, miten tarkoitettua komiikka aina on.

Tyypilliset kansanrunon keinot hallitsevat eeposta. Mukana on parallelismia eli kertoa, antiteesia eli vastakohtia, kliimaksia eli tehon nostoa, antikliimaksia, vertauksia, metaforia ja alkusointua. Luonnon personifikaatio on tavallista. Eepoksessa käytetään väljennettyä kalevala-mittaa, jota Virossa nimitetään rekivärssyksi. Kansaneeposten tyyliin Pekossa on laulajan aloitus- ja lopetussanat.

Pekon yhdeksi vertauskohdaksi sopii Beowulf-eepos. Myös sen pohjana on Itämeren alueella tunnettu kasvillisuudenhaltijan myytti. Daanien kuningashuoneen myyttisen perustajan Scyldin poika on nimeltään Beow, ”ohra”.

Eepoksen lopussa Pekko taotuttaa kylkiluunsa mittaisen rautaisen kylkiluun muistoksi jälkipolville. Asuinluolansa päälle hän istuttaa tammikepin, josta kasvavan tammen kuori on parantava hammassäryn. Kuoppansa kohdalle hän käskee pystyttämään luostarin, ja Petserin luostari siihen rakennetaankin. ”Vuorisaarnassaan” Pekko ennustaa tulevaisuutta: hän kertoo rautatien ja puhelimen keksimisestä ja enteilee Viron veljessodan eli vapaussodan. Kuoltuaan Pekko jää makaamaan näytille lasiseen arkkuun.

Eepoksen epilogissa on erillisiä runoja, jotka kertovat Essun elämästä, kansantavoista, orvosta Luko-tyttärestä ja setukaisista Siperiassa, jonne heitä muutti joukoittain 1890-1914 parempien viljelysmaiden houkuttamina.

Pekko-eeposta on runoasuun muotoillut suomentaja Seppo Suhosen lisäksi Kai Nieminen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto