Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Quo vadis? - hovinarrin otteella

Satu Taskinen, 7.5.2007
Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä s., Gummerus 2007

Käsikirjoittaja ja dramaturgi Anneli Kanto maalaa 1600-luvun Suomeen sijoittuvassa esikoisromaanissaan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ilveilevän, viisaan ja humanistisen kuvan ihmisestä identiteettikysymysten äärellä. Mistä minä olen kotoisin? Mihin minä olen menossa? Kuka minä olen? Romaani on taitavasti kirjoitettu ja ehyt esikoisteos.

Studiosus Laurentius Bircalenis, alkusuomalaiselta nimeltään yksinkertaisesti Reeti, istuu kievarissa sulka kädessään ja kirjoittaa omaelämäkertaa, jottei hänen hämmästyttäviä vaiheitaan unohdettaisi tai että häntä ainakin säälittäisiin. Muistelusten kirjoittaminen pakottaa Laurentiuksen kuitenkin ensisijaisesti kohtaamaan itsensä. Alkujaan maalaispoika, sittemmin Turun Akatemian kasvatti ja lopulta teatteriseurue Komeetan Leonardo joutuu kysymään ja säikähtämäänkin sitä, millainen ihminen hän aivan oikeasti on.

Pietari Brahe ponnistelee lännestä käsin parhaansa mukaan, jotta laiskoihin ja viinaan meneviin suomalaisiin saadaan ryhtiä ja järjestystä. Olemassa oleva ja ulkokuori eivät kuitenkaan kohtaa aivan helposti. Vaikka Akatemia perustetaan ja jumalanpalvelus suomennetaan, sekoitus elämästä pää pilvissä ja jalat maassa pyörittää henkilöitä kohtalonoikusta toiseen. Heidän pyrkimyksensä viisauteen ja tietoon on välillä totista, välillä huvittavaa.

Kun pyrkimysten motiiveiksi vielä esitetään yleisinhimilliset rakastetuksi tulemisen halu, kateus, ahneus, ylpeys ja pelko, piirtyy kuva aika tohelosta olennosta, jonka kohtalona on toteuttaa luontoaan ja joka tavallaan, kai, yrittää parhaansa. Kaikesta huolimatta ei jää epäilystäkään siitä, kuinka pieni tuo olento maailmankaikkeudessa on.

Tuhkimo-Laurentius

Ylevän ja tavallisen vastakkainasettelu on romaanin tarinaa eteenpäin vievä voima. Jo heti alkuun viritellään toiveita siitä, että Reeti olisikin Pietari Brahen poika. Reetissä paljastuvat Tuhkimosta ja Rumasta ankanpoikasesta tutut piirteet hyljeksitystä ”suuruudesta”, joka vihdoin oikeudenmukaisesti löydetään ja nostetaan ansaitsemalleen jalustalle.
Yhdeksännestä luvusta lähtien tarinan tempo kasvaa ja tehdään harppaus niihin syviin vesiin, joita alussa lupailtiin. Alkaa toden teolla romaanin teema variaatioineen: ihmisen halu tulla joksikin ja kasvaa suuremmaksi sekä tuon pyrkimyksen oikeutus, järkevyys ja hinta. Nykyaikaan sopivaa kierrettä Kanto lisää esittämällä tarinassa klassisen faust-teeman variaation, jossa kauppoja pirun kanssa ei motivoi perinteiseen tapaan avoin suuruudenhulluus vaan pelkuruus ja pikkusieluisuus.

Tarinan mukaansa tempaavimman jakson muodostavat teatteriseurue Komeetan seikkailut. Siinä vastavoimat hyvyys ja pahuus, noituus ja jumaluus, ottavat toden teolla mittaa toisistaan. Tässä pyörityksessä saavat näpäytyksen romaanihenkilöiden ohessa taiteilijat, tieteilijät ja valtaa pitävät. Eikä yleisöä päästetä sen helpommalla; se kun innostuu kaikkein eniten piereskelystä, vaikka näyttelijät naiiviin vilpittömässä tekotaiteellisuudessaan tarjoaisivat Mooseksen palavaa pensasta. Teatterin ammattilaisen satiiriset viittaukset nykypäivään eivät jää huomaamatta.

Tervetuloa klubiin

Kirjailijan valinta maalata variaatiot ironialla on varmasti hyvä. Yhtäältä säästetään lukijaa, sillä näin hän voi samastua henkilöihin ilman, että aivan kamalasti kärsii. Toisaalta kirjailijan humanistinen ote jättää loppu viimein sanoman, jonka mukaan ihmiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää, ja – jos mahdollista – oppia virheistään kypsyessään. Kannon humanismi tuo näissä kohdin mieleen Mika Waltarin ja hänen sankarinsa.

Joistakin asioista Laurentius toki tulee kirjoittaessaan tietoiseksi ja tarttuukin heti suomalaiskansalliseen lääkkeeseen: ”Mieleni teki juoda aaprottiviinaa, sillä kun aloitin muistelmieni kirjoittamisen, rupesivat epäilykset laukkaamaan ympäri päätäni kuin ketun jahtaama kanalauma. Minusta tuntuikin, että olinkin antanut kaiken vain tapahtua. Tapahtumat olivat vieneet minua enkä minä tapahtumia.”

Toiset taasen paljastetaan vain lukijalle. Kannon valitsema minämuotoinen kerronta ei ole tässä tehtävässä helppo. Hän on kuitenkin onnistunut hienosti. Tirkistely- ja samastumispintaa löytyy kaikille meille pyrkijöille, jotka yritämme saattaa hengentuotteitamme sellaiseen muotoon, että ne kelpaisivat yleiseen jakeluun ja olisivat, jos eivät hyödyksi, niin ainakin iloksi.

Mitä sanoo jumala taivaan portilla?

Kannon henkilökuvat ovat rikkaat, viisaat ja realistiset. Veijareista kukaan ei selviä pelkästään puhtain paperein. Sympaattisimman hahmon kirjailija on luonut opiskelutoverista Jaakosta, joka ei ihan ilman syytä kumartele mahtaville eikä edes itselleen pirulle ja auttaa ystävää hädässä.

Suurten kysymysten äärellä selitykseksi kelpaavat usein vain kaikkein ylevimmät. Niinpä turhamaisen Laurentiuksen itsetuntemuksen tasoa kuvaa riemukkaasti päätelmä, jonka hän tekee loukattuaan lapsuudenystäväänsä Anna-Margaretaa torjumalla hänet tökerösti. Laurentius toteaa iloisena: ”Minä olin himoton. Minä olin pyhä.” Romaanissa juuri Anna-Margareta edustaa aitoutta ja lojaalisuutta.

Elämänsä aikana Laurentius pettää toisen ihmisen ja alkuperänsä useammin kuin kerran, ja siitä hän ei selviä pelkin selityksin. Kamppailu omantunnon ja pelkuruuden välillä saa vähitellen kirjaimellisesti pirullisen ison osan hänen elämässään. Vai onko kyse sittenkin vain ihmisen omista varjoista, joiden kanssa tilit on jossain vaiheessa tehtävä selviksi?

Hieno hanhensulka on muistelusten lopussa muuttunut pettymysten ja tunnustusten myötä kanansulaksi ihan ilman selityksiäkin. Elämässä kaikki on katoavaista, niin ylevät kuin maallisetkin tuotokset. Onko Laurentiuksen kaikista suurin taakka se, että hän ottaa itsensä niin valtavan vakavasti? Kun hän sen sijaan voisi katsella ympärilleen, rakastaa, nauttia ja oppi-isänsä Stodiuksen sanoin ”keskustella tieteistä ja kalastella”.

Huolelliset taustatyöt

Kanto on tehnyt sekä faktojen että kielen osalta nautinnollisen tarkan ja varmasti paljon aikaa vieneen taustatyön. Se antaa lukijalle tietoa tai vähintäänkin tarkentavaa kertausta omista juuristaan. Kuvaus ammoisesta murroskauden Suomesta matkalla sivistykseen ja maineeseen, josta tänä päivänä (vihdoin) saamme nauttia, on kiintoisaa luettavaa. Mieleen jää jokseenkin ahdistava kuva harvaanasutusta maasta; siellä täällä on jokunen tölli ja parhaassa tapauksessa ystävällismielinen ihminen. Tässäkään eivät yhtymäkohdat nykypäivään jää huomaamatta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto