Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suppea valikoima yhdenlaista hyvyyttä

Sofia Blanco Sequeiros, 6.10.2020
Anni Sumari (toim.): Merenvaahdon palatsi. Yhdysvaltalaista nykyrunoutta 208 s., Aviador 2019 Kääntäjä(t): Anni Sumari

Runoilija ja kääntäjä Anni Sumarin toimittama Merenvaahdon palatsi. Yhdysvaltalaista nykyrunoutta esittelee valikoiman yhdysvaltalaisrunoilijoita ja heidän tuotantoaan. Teos kokoaa mainion kattauksen kiinnostavia runoilijoita mutta tekstit kaipaisivat huolellisempaa kääntämistä, jykevämmän taustoituksen ja jämäkämmät visuaaliset puitteet. Yhdysvaltalaista kirjallisuutta, myös runoutta, seurataan Suomessa verrattain paljon ja pohjoisamerikkalaisen runouden antologian kokoaminen on valtava urakka. Kokoelman tarkoitus on kuitenkin esitellä yksittäisiä kiinnostavia nykyrunoilijoita kattavan kokonaiskuvan tarjoamisen sijaan.

Suomessa on aiemmin julkaistu kaksi yhdysvaltalaisen runouden antologiaa. Helsingin Sanomien arviossaan Vesa Rantama toteaa Merenvaahdon palatsin paikkaavan onnistuneesti aukkoja, jotka Tähtien väri (WSOY 1992, toimittanut ja suomentanut Ville Repo) ja Lännen kieli (Tammi 1993, toimittanut ja suomentanut Markku Into) jättävät. Uusimman kokoelman rajaus on selvä: Rantama mainitsee Sumarin valinneen teokseen ”kertovan muodon taitajia”. Elina Siltanen toteaa Tuli & Savun kritiikissään antologian runokäsityksen olevan valtaosin”perinteinen lyyrinen säeruno”.

 

Suomennosten vaihteleva taso

Teos sisältää yhdestä kolmeen runoa kahdeltakymmeneltäviideltä 1920–1980-luvulla syntyneeltä runoilijalta. Runojen aiheet ovat mitä monipuolisimmat, vaihdellen arkielämästä ja ystävistä luontoon, kaupunkeihin ja rakastajiin. Temaattisesti tekstit käsittelevät runouden perusaineksia kuten aikaa, rakkautta, kuolemaa ja selviämistä maailmassa, joka tekee sen mahdottomaksi. Muodon rajauksen vuoksi abstrakteja ja käsitteellisiä runoja esimerkiksi kielen, ajattelun ja olemassaolon suhteesta ei kokoelmassa juurikaan ole.

Suomennokset ovat suurimmaksi osaksi hyviä mutta niiden taso vaihtelee. Esimerkiksi Sherman Alexien ”Good Hair” -runon suomennos voisi olla parempi. Sumari suomentaa nimen ”Mukavaksi letiksi”, mistä ongelmat alkavat.

Alexie kuuluu Yhdysvaltojen Spokane- ja Coeur d’Alene -alkuperäiskansoihin. Runo koostuu kahden lauseen säepareista, joiden toinen lause loppuu liki aina sanaan ”braids”. Toisto antaa runolle sen surullisen ja uhkaavan rytmin, jota vino huumori värittää. Hiukset ovat sanataiteen vakioaihe, ja Alexie käsittelee niiden merkityksiä pohjoisamerikkalaiseen alkuperäiskansaan kuuluvan ihmisen näkökulmasta.

Runossa sanan ”braids” toisto tekee leteistä yhtä aikaa jotain hyvin konkreettista ja silti lähes pyhää. Runon puhuja on parhaiten tulkittavaksi alkuperäiskansaan kuuluvaksi ihmiseksi, joka on leikannut hiuksensa ja nyt kysyy itseltään, miksi teki niin. Hän ei kerro palmikkojensa leikkaamisen syytä: kyseessä voi olla perinne tai esimerkiksi halu sopeutua valtavirtaväestöön poistamalla selkeät ulkoiset merkit vähemmistöidentiteetistä. 

Leikattuaan lettinsä runon puhuja kohtaa sisältään uudenlaisen ivan, joka kyseenalaistaa sekä lettien leikkamisen että niiden leikkaamatta jättämisen. Letit ovat ylpeyden aihe, merkki tiettyyn kulttuuriin kuulumisesta, ja niiden leikkaaminen muista kuin perinteisistä syistä turhaa ja pinnallista. Toisaalta runon puhuja ajattelee feikkaavansa, jos pitää letit, sillä eihän hän enää 2000-luvulla ole aiempien sukupolvien veroinen alkuperäiskansan jäsen: ”Are you warrior-pretend? Are you horseback-never? / Was your drum-less, drum-less life disguised by your braids?” 

Suomennoksessa alkuperäisen runon sanatason sointi häviää. Teksti lannistuu ja latistuu: ”Esitätkö soturia? Etkö ole koskaan istunut hevosen selässä? / Peittelitkö palmikoilla rummutonta, pärinätöntä elämääsi?”

Kerron tämän kaiken siksi, että jo runon nimen suomentaminen ”Mukavaksi letiksi” hämärtää sen, kuinka aidosti runossa on kyse konkreettisista palmikoista, joiden kautta monien alkuperäiskansojen jäsenten erilaiset identiteettiin liittyvät kysymykset ja yhteiskunnalliset kamppailut avautuvat. Runo kertoo ristiriidoista vähemmistöyhteisön ja valtavirtaväestön vaatimusten välillä; siitä, kuinka vaikeaa yksilön voi olla kokea kuuluvansa kumpaakaan. Lisäksi runo manaa esiin alkuperäiskansojen kokemat yhteiskunnalliset ongelmat: rasismin, alkoholismin, korkeat itsemurhaluvut. 

Tässä tulkintakehyksessä ”Mukava letti” ei ole kovinkaan osuva suomennos. On muitakin yksittäisiä sanoja, joiden suomennosta olisi voinut miettiä. Esimerkiksi ”Indian boy” suomentuu Sumarilla ”inkkarijätkäksi”, mutta maltillisempi ja luultavasti osuvampi suomennos olisi ”intiaanijätkä” tai ”intiaanipoika”. Yhtä surullinen ja ivaava olisi vain ”intiaani”.

Suomennoksen isoin ongelma on kuitenkin se, että se hukkaa Alexien huolellisen sanatasolta säetasolle kasvavan lyyrisyyden. Sumari ei myöskään tee runosta tulkintaa, joka soisi suomeksi uudella, omalla tavallaan. Syntyy vaikutelma peräkkäin asetetuista oikein käännetyistä sanoista, mutta runon runollisuus jää puuttumaan.

Antologia osallistuu – tekijänsä intentiosta riippumatta –  aina kohderunokentän kuvaukseen ja runouden kanonisointiin. Merenvaahdon palatsi siis väittää jotain siitä, mikä yhdysvaltalaisessa runoudessa on tärkeää.

Sivuhuomiona haluan todeta, että Sumari tuntuu halki teoksen lankeavan pohjoisamerikkalaista kirjallisuutta kääntävien helmasyntiin eli siihen, että teksti täytetään puhekielellä tai slangisanoilla. Näennäisesti syitä lienee monenlaisia, mutta todellisuudessa valinta on perusteltu hyvin harvoin. Tämä monilla kääntäjillä toistuva maneeri piilottaa tekstin korkeakirjalliset ansiot ja sana- ja lausetasojen lyyrisyyden. Niin käy myös Alexien runon tapauksessa: sen ei ole tarkoitus olla rento, letkeä tai slangintäyteinen, vaan lyyrinen, rytmikäs, uhkaava ja näennäisen humoristinen.

Myöskään esimerkiksi Terrance Hayesin Lighthead’s Guide to the Galaxyn” (suom. Valopään opaskirja Linnunradan matkailijoille) monipuolinen kielellinen kauneus ei pääse käännöksessä oikeuksiinsa. Suomennos Dara Wierin runosta ”Blue oxen” tavoittaa alkuperäisen tekstin sävyn hienosti, vaikka yksittäisten sanojen suomennoksesta voisi olla eri mieltä, ja yksi riviväli kahden säkeistön välillä puuttuu.

Tietystikään suomenkielisten käännösten ei voikaan olettaa soivan englanninkielisten alkutekstien tavoin. Olisin silti toivoinut sitä, että Merenvaahdon palatsin runot säilyttäisivät sen, mikä alkuperäisen tekstin kirjoittajan äänessä ja tyylissä on ainutlaatuista – tai loisivat suomeksi käännettyinä uudenlaisen, hämmästyttävän runollisuuden.

 

Valkoinen runoilija on jälleen keskiössä

Merenvaahdon palatsin tarkoitus ei ole olla kattava hakuteos tai lukijaa opastava auktoriteetti. ”Tämä kirja voisi olla moninkertaisesti tuhdimpi, ja se voisi sisältää yhdysvaltalaisen nykyrunouden erilaisten koulukuntien ja suuntausten esittelyn. Mutta se ei tee kumpaakaan”, Sumari kirjoittaa saatesanoissa. Teoksen tavoite on pikemminkin ”esitellä suomalaisille lukijoille joukon mielenkiintoisimpia yhdysvaltalaisia nykyrunoilijoita ja -runoja”, joita Sumari on löytänyt.

Sumari kertoo yhden valintaperusteensa olleen runojen ”tyrmäävä hyvyys”, minkä seurauksena kahdestakymmenestäviidestä runoilijasta ”muutama” on ei-valkoisia. Kiintiöitä hän ei käyttänyt. Valintaperiaate on täysin oikeutettu. Samalla ei kuitenkaan ole kehun aihe, että yhdysvaltalaisen nykyrunouden antologian runoilijoista vain muutama edustaa vähemmistöjä, etenkään kun Sumari kutsuu ei-valkoisia runoilijoita vanhentuneella, huolimattoman rasistisella ilmaisulla ”värillisiksi”.

Antologia osallistuu – tekijänsä intentiosta riippumatta –  aina kohderunokentän kuvaukseen ja runouden kanonisointiin. Merenvaahdon palatsi siis väittää jotain siitä, mikä yhdysvaltalaisessa runoudessa on tärkeää ja mielenkiintoista taiteellisesti tai yhteiskunnallisesti, halusi Sumari tai ei.

Pelkkään ”tyrmäävään hyvyyteen” vetoaminen tuottaakin kokonaiskuvan, jossa näyttää siltä, että muut kuin valkoiseen valtavirtaväestöön kuuluvat runoilijat eivät yksinkertaisesti ole tyrmäävän hyviä kovinkaan usein. Toki valtaosa lukijoista ymmärtää sanomattakin, ettei näin ole. Silti esimerkiksi Jericho Brown, Claudia Rankine, Hanif Abdurraqib, Morgan Parker, Danez Smith, Tracy K. Smith ja Ocean Vuong olisivat hyvin voineet lunastaa paikkansa antologiassa niin runoutensa taiteellisen ja yhteiskunnallisen merkittävyyden kuin keräämiensä kunnianosoitustensa puolesta.

Huomioideni tarkoitus on kiinnittää teos institutionaalisiin puitteisiin, joihin antologia asettuu ja joissa se rakentaa runouden kaanonia. Syyt, miksi juuri tietyt tekstit on sisällytetty antologiaan, ovat itsessään kiinnostavia ja tutkimisen arvoisia. Sumari ohittaa ne yksinkertaistavalla lausahduksella, vaikka voisi valintatapaa tutkimalla kirjoittaa lisää myös runoista itsestään ja siitä, miksi ne ovat hänen asiantuntemuksensa mukaan tyrmäävän hyviä. Samalla lukijan ymmärrys ja halu perehtyä kokoelmaan kasvaisivat.

Sekä Rantama että Siltanen huomauttavat huolellisemman taustatyön tarpeesta. Myös teoksen ulkoasu kaipaisi vahvistusta. Kannet ovat ohuet, sivut tavallista printteripaperia muistuttavia ja painatus sumeaa. Tämä ei ole kritiikki Sumaria tai kustantamoa, vaan runouden resursointia kohtaan. Suomessa seuratun, lukijoita kiinnostavan yhdysvaltalaisen nykyrunouden kokoelma ansaitsisi puitteet, joilla lopputulos olisi tätä komeampi ja kunnianhimoisempi.

Kahdestakymmenestäviidestä runoilijasta ”muutama” on ei-valkoisia. Kiintiöitä hän ei käyttänyt. Valintaperiaate on täysin oikeutettu. Samalla ei kuitenkaan ole kehun aihe, että yhdysvaltalaisen nykyrunouden antologian runoilijoista vain muutama edustaa vähemmistöjä.

 

Hienon palatsin repsottavat ikkunankarmit

Kokonaisuutena Merenvaahdon palatsi esittelee ehdottomasti tutustumisen arvoisia runoja ja runoilijoita. Se toimii astinlautana lukijalle, jota kiinnostaa Sumarin teokseen valikoimat ja suomentamat tekstit ja tekijät. Tiivis antologia on helposti lähestyttävä ja sisältää hyviä suomennoksia hienoilta tekijöiltä. Silti kokonaisuutena lukukokemusta varjostavat suomennoksiin, subjektiivisen makuun perustuvien valitakriteerien ja teoksen resursointiin liittyvät institutionaaliset seikat. Antologia paikkailee aiempien kokoelmien jättämiä aukkoja, mutta ajoittain melko ohuesti.

Merenvaahdon palatsi näyttää osan siitä, mitä myös suomalaiseen kirjallisuuteen vaikutteita työntävällä kirjallisuuden kentällä tapahtuu. Sumarin tarkoitus ei ole ollut tuottaa tuhtia, auktoriteetiksi asettuvaa antologiaa, mutta tahto koota sellainen olisi voinut olla teoksen toimittamisessa hyödyksi. Nyt lukija tuodaan merenvaahdon palatsille mutta tie sinne on muhkurainen. Palatsin ikkunoista näkee kyllä sisään, mutta pokien maali hilseilee ja murusia tipahtelee silmiin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto