Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tilinpäätöksiä elämässä

Salla Järnefelt, 21.9.2011
Antti Jaatinen: Lumikuningas ja muita kertomuksia 284 s., Atena 2011

Antti Jaatisen sinivalkoisin kansipaperein varustettu uutukainen sisältää kolme kertomusta rakennusten parissa toimivien suomalaismiesten pakkomielteistä. Aihe on tuttu esikoisromaanista Tupajumi (Atena, 2009). Nyt ei suojella paatoksella vanhaa, vaan rakennetaan kuumeisesti uutta. Samalla tutkaillaan miehen hengenrakennuksen heikkouksia. Asiat vievät mennessään ja naisten kanssa menee kehnosti.

Jaatisen kertomukset eivät ole sivumääriltään laajoja, mutta ajallisesti niiden puitteissa kuluvat kokonaiset vuosikymmenet. Elämänkaarella mitaten ne ulottuvat lapsuudesta keski-ikään tai vanhuuteen. Kuolemakin saapuu tai käy lähellä.

Keski-iässä kertomusten miehet tarttuvat suuriin haasteisiin. ”Lumikuninkaan” arkkitehti Jaakko Vasara sitoutuu erikoiseen rakennushankkeeseen, ja ”Miljoonan” Eino ryhtyy yllättävän isännyytensä siivittämänä suursäästäjäksi. Kumpikin omistautuu tehtävälleen täydellisesti.

”Tuomas Korhosen viimeisen päivän” nimihenkilö ei saa tartutuksi rahaan Vasaran tai Eino-isännän tavoin. Rakennusinsinööri Korhosen talous on hunningolla ja seura epämääräistä. Parannuksen mahdollisuus häämöttää vain katumisen muodossa. Keppos-Korhonen ei halua tai osaa tarttua tilaisuuteen, mutta eipä sitä häneltä odotetakaan.

Henkistä kylmyyttä

Kolmikon kompastuskivi ovat ihmissuhteet. Vasara saa suuren tilaisuutensa lapsuudentuttavansa Sakarias Lieskan kautta. Lieska on rikas eksentrikko ja valmis maksamaan avokätisesti Vasaran työstä ja ajasta luonnonsuojelualueelle erikoisluvalla kohoavan Somiohovin parissa. Vasara on kiintyneempi satumaiseen toimeksiantoonsa kuin toimeksiantajaansa. Kaiken päätyttyä hän etsii uutta mesenaattia uusiakseen huiman hankkeensa Kolumbiassa, toisenlaisen lumen maassa.

Aika kelpo kirja aika kelvottomista miehistä on lähempänä moraliteettia kuin dokumenttia

Rakennushanke ajaa Vasaran avioeroon, mutta Eino ei edisty edes alttarille asti. Vuosikausien hiljaisen jahkailun jälkeen tehty kosioretki Turkuun osoittautuu hukkareissuksi. Muita naisia Eino karttaa heidän silmissään kiiluvan rahanahneuden vuoksi. Ihmissuhteiden kuviteltu tai aito onttous ei Einoa sureta, sillä siihen hän on oppinut jo lapsuudenkodissaan. Kertaillessaan elämäntarinaansa pinteeseen joutunut Eino-vanhus toivoo jonkun kuitenkin muistavan hänenkin jaloistaan hangelle jäävät jäljet.

Sosiaalinen kylmyys huipentuu Korhosessa. Lapsuudesta saakka Korhonen on kiusannut ja jyrännyt muita. Viimeisenä päivänään hän harmittelee oman seuransa matalamielisyyttä, muttei ymmärrä joutuneensa kaltaistensa pariin. Korhosen silmät eivät avaudu kohtalokkaalle asialle, vaikka aamu-unessa häntä käy tervehtimässä itse vanha Vihtahousu. Korhosen loppu on karu, mutta tajunnan hiipuessa se sulautuu hänen unelmaansa mieleisestä kuolemasta. Biskajanlahden sini kutsuu.

Surkuhupaisaa

Jaatisen kertomusten huomattavimmilla sivuhenkilöillä on laulunlahja. Sakarias Lieska hyräilee Straussin suruisaa ”Kehtolaulua” ja Tuomas Korhosen puhumaton dementikko-täti veisaa virsiä. Vanhasta virsirunoudesta kiinnostuneelle lukijalle on teoksen lopussa lähdeluettelo.

Laulut sopivat laulajiensa persooniin, mutta virsien parannukseen kehotteleva sisältö toimii myös vastakohtana henkilöhahmojen kyseenalaisille pyyteille ja tarkoitusperille, joita teoksessa ei muuten suoraan paheksuta. Moralisoivan osoittelun puuttumisesta huolimatta päähenkilöitä kohtaan on vaikea tuntea sympatiaa. Toimintaa ohjaa kaikilla materiaalisen hyödyn tavoittelu. ”Miljoonan” Einokin esittelee saituuttaan kuin hyvettä ikään.

Näkyvimmillään päähenkilön epävarmuus tekojensa oikeutuksesta on ”Lumikuninkaassa”, jossa Jaakko Vasara tarjoaa kertomustaan Sompionhovin noususta ja tuhosta jonkinlaisena selityksenä tai puolustuksena. Kertomuksensa edetessä kertoja vaikuttaakin lähinnä hyvältä hinnoittelijalta ja selittelijältä. Sakarias Lieskan arvoituksellinen persoonakin jää hänen näkemystensä varaan.

Onneksi tämä oikeastaan aika kelpo kirja aika kelvottomista miehistä on lähempänä moraliteettia kuin dokumenttia, ja jatkuvassa sivuluisussa komiikan puolelle. Vai soisiko suomalaisen miehen elävän näin yksinäisenä ja itsekkäänä edes sopimukset taskussa ja panssariketjut kaulassa killuen?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto