Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Arkiset havainnot ja absurdi maailma

Johanna Venho, 22.4.2003
Antti Koivumäki: Mukavat kaupunginosat s., Tammi 2003

Pari vuotta sitten asuin Leppävaarassa, samoilla seuduilla, missä kävin aikoinani syntymässä muuttaakseni melkein heti muualle. Odottelin usein aseman kupeessa vaihtobussia samalla pysäkillä Antti Koivumäen kanssa. Muistan hänen kapean, katokseen nojailevan, tupakkaa polttelevan hahmonsa. Puhuttiin jotain runokritiikeistä, Tuli&Savun kolumneista ja Espoossa asumisesta. Olin pitänyt Koivumäen Runo-Kaarina -kilpailussa palkitusta esikoisesta Iltapäivällä tulee mieleen lahoavia puistoja(2000) ja kuullut uusia runoja Turussa Kumina-illassa, jossa luin myös omiani.

Nyt Koivumäen kaksi kokoelmaa ilmestyvät postuumina yhteisniteenä Mukavat kaupunginosat. Leppävaara on siirtynyt runoon: “Tämä pohjoinen Leppävaara täynnä solisteja joista kukaan ei tiedä, / tyrehdyttäviä perhetaustoja, kipua joka repii komponentteja erilleen“, Koivumäki kirjoittaa. Esikoisesta runojen ilmaisu on parantunut: kirkastunut ja terävöitynyt menettämättä silti mitään rehevyydestään. Koivumäen runo on runsasta ja polveilevaa, assosiaation voimalla eteenpäin kulkevaa. Se ikään kuin ajattelee ääneen, jutustelee itsekseen – muttei koskaan latteasti tai tylsästi. Taas kerran tajuan, että kielen varassa runo seisoo tai kaatuu – toisin kuin proosa: romaanissa voi kuivakampikin kieli riittää, kun tarina imaisee mukaansa. Vaikka Koivumäen runot puhuvat maailmasta ja ovat siinä kiinni, niitten loistavuus on juuri kielen ansiota. Ilmaisu on tarkkaa ja rikasta.

Jos joku vielä valittaa, että Suomessa ei kirjoiteta yhteiskunnallista runoutta, lyön hänen käteensä tämän Koivumäen kirjan. Mitä muuta yhteiskunnallinen runo voi tänä päivänä olla kuin tätä? Koivumäen runojen puhuja on perinteinen runoilijahahmo, “maailmaan heitetty“ ulkopuolinen tarkkailija, jolla kuitenkin on jatkuva rauhaton ajatusten virtansa ja sanansa sanottavana vähän joka väliin. Jos joku vain kysyisi. “Minä olen kirjoittanut hiivan kallistumisesta / yleisönosastoon, tupakan noususta aamuisin päähän, / pannut merkille sata laiminlyötyä kuriositeettia/ ja nyt odotan kuvausryhmän tuloa.“ Kenen mielipiteillä, millä sanoilla täällä on painoarvoa? Koivumäki kirjoittaa: “— jonkun Toyotan nimi on / painettu lehteen ja samantien ilmestyy huoltoasemien kasettihyllyihin / nimettömiä nauhoja joilla se laulaa tarinansa“. Ja samassa runossa: “— on täällä / kaikkien suvussa joku ollut telkkarissa, laulanut itsensä syntymättömien / mieliin, on tuska lisääntynyt ja täyttänyt maan, säännöstelytalouden / villasukat.“

Mukavat kaupunginosat kritisoi yhteiskunnassa vallitsevaa helppouden ja mitäänsanomattomuuden kukoistusta paitsi sillä, mitä sanoo, myös sillä, miten sen tekee. Nyky-Suomessa, jossa kaikesta pitäisi puhua kevyesti, Koivumäen runot kieltäytyvät kulkemasta myötävirtaan. Välillä ne uhkaavat hajota omaan melkein unen logiikalla haarautuvaan moninaisuuteensa, assosiaatiot seuraavat toistaan ja lukijalla on täysi työ pysyä perässä. Miksei saisi olla täysi työ? Toki runojen puhuja tunnistaa itsekin olevansa ulkopuolinen tässä ajassa, jonkinlainen friikki tai muinaisjäänne. “Luistimet jalassa tyhjällä hiekkakentällä minä taitan kuolematonta valoa.“ Sen osan hintana on toisaalta ahdistus, toisaalta kaikesta irti olemisen aiheuttama olemattomuuden tunne. “Minkä ylijäämättömän vaihdannan aineellistuma minä olen lähikaupasta / kotiin paperikassissa maitoa, // leipää ja jokapäiväistä ahdinkoa, jota joutessani sanoitan“. Esikoiskokoelmassa puhuja pohdiskelee, miten hassua on, että päivästä toiseen pärjää ilman tuloja ja fyysistä olemusta: “on niin kuin ikkuna ja illan tullen vähän peilaa.“

Koivumäen runot pysyvät kiinni maassa ja paikassa. Metafyysiset mietteet katkaistaan aina konkreettisella havainnolla tai tekemisellä. “Hämärtyy, panen pisteen, paikallispankin mainoskynän pöydälle.“ Käsintartuttavien asioitten ja esineitten antama hetkellinen lohtu taittaa lauseitten alla tykyttävän ahdistuksen. “Lumisten vaununkäytävien ja verestävien kynsivallien rajaamassa maailmassa / on muodostettava oma savipohja, kuten että sitrussukuiset hedelmät eivät / kelpaa asetettavaksi tumman leivän rinnalle. Tästä jatketaan eteenpäin.“ Kaiken puuhan ja tekemisen turhuus saartaa kuitenkin puhujaa: “Savukkeet on hyvä säännöstellä puolen tunnin päähän toisistaan, siten / ne valaisevat ikuisuudessa kuin keuhkojen muotoinen kiitorata, tämä kaiken / muistaminen, toimeliaisuus kuin pitelisi // ilmapalloa narun päässä ja odottaisi bussia.“

Runojen ajattelu on välistä monimutkaista ja sekavaakin mutta ei koskaan itsetarkoituksellisen kikkailevaa tai falskia. Lukiessa tuntuu kuin pääsisi suoraan puhujan pään sisään, ajatusvyyhtien sekaan setvimään reittiä ulos. On kummallista, että illuusiottomuudestaan huolimatta Mukavat kaupunginosat ei tunnu puristavan synkältä. Se johtuu kielen luoman maailman rikkaudesta: meidän pieniä ja merkityksettömiä ajatuksiamme ympäröi tämä vellova, ryöppyävä runsaus, ja siihen me tarraamme kiinni henkemme kaupalla. Vaikka runojen havainnot ovat arkisia, niistä rakentuva maailma on absurdi. Tästä syntyy hyvä, vino valaistus. Yhtä aikaa humoristinen ja kammottava.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto