Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Päivä silmät auki nukkujan elämässä

Hannele Puhtimäki, 9.4.2011
Antti Leikas: Melominen 190 s., Siltala 2011

Antti Leikas toteuttaa Erno Paasilinnan sanoja siitä, että on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Ainakin materiaalia kirjoittamiseen kirjan kansiliepeen tekstin perusteella on ollut tilaisuus kerätä monipuolisesti erilaisissa tehtävissä.

Esikoisteoksen keskushahmo Jaakkola on yhteyspäällikkö toimistossa, jossa jokainen muukin on jonkinlainen päällikkö. Toimistossa päivä koostuu palavereista, puhelinkeskusteluista, sähköpostien lähettelystä, kopioinnista, tietokoneen uudelleenkäynnistyksistä, kahvi- ja tupakkatauoista ja vähän kaupanteostakin.

Johtolankoina ovat myrkkysammakko, rikkinäinen kännykkä ja Asikainen.

Vähitellen Jaakkolan elämäntilanne ja mielenkiintoinen ihmissuhteiden verkko paljastuu; hän on suurperheen isä, jonka pomo sattuu olemaan myös hänen nuoruudenaikainen henkiystävänsä ja hänen vaimonsa entinen mies. Perheeseen kuuluvat myös lapset vaimon edellisestä liitosta. Jaakkolan työpanos toimistossa jää melko vaatimattomaksi, sillä hän kärsii kroonisesta unenpuutteesta ja siitä syystä torkkuu osan työajasta, osan on suurin piirtein syyntakeettomassa tilassa. Hän on kehitellyt itselleen myös oivallisen keinon:

”Senkin voi opetella miten pystyy nukkumaan silmät auki vaikka seminaarissa tai erityisen tylsässä palaverissa, se vaatii lihasharjoittelua ja hengitystekniikkaa ja oikeita mielikuvia. Mutta valmisteluihin liittyen täytyy olla hiljainen mies alusta alkaen, muuten pikaunet kavaltaa se että puhe taukoaa, ja häpeä seuraa seitsemänteen polveen.”

Ajan spiraali

Teos on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa alkaa kello 9.30 ja tapahtumat kulkevat eteenpäin 10 minuutin välein, lyhyt toinen osa taas alkaa kello 20.20 ja päättyy 9.20. Osat poikkeavat toisistaan kovastikin: ensimmäisessä osassa kursiivilla muusta tekstistä erotettu Jaakkolan pään sisäinen ajatusten virta loiskii vuolaana, toinen osa on lähestulkoon kokonaan rakennettu kuin ulkopuolisen tarkkailijan yksityiskohtaisina huomioina kaikesta siitä, mitä hän näkee. Katsoja seuraa tutkijan tarkkuudella Jaakkolan viisilapsisen perheen elämää illan ja yön aikana ja kirjaa kaiken ylös.

”Kylpyhuoneen ovi on edelleen raollaan. Lattialla ei loju enää jalkoja, mutta muuta tavaraa on reilunlaisesti. Samat lelut kuin aiemmin, lisäksi muutama sarjakuvalehti ja vessapaperirulla. Paperitavara on tukkinut lattiakaivon. Vesihanasta valuva noro on ohut, mutta veden pinta lattialla on ehtinyt nousta hyvinkin kymmenkunta senttiä. Kylpytilan eteishuone on osittain veden vallassa. Lattialla lojuvat myttyiset pyyhkeet muodostavat eräänlaisen tulvapadon, joka on toistaiseksi pitänyt pesukoneen lähes kuivana. Juuri nyt pato näyttäisi kuitenkin olevan pettämässä. Pieni muoviankka purjehtii nokka koholla padon edustan aallokossa. Llega la tormenta…”

Vaikuttaa siltä, että itse asiassa tarina ja Jaakkolan vuorokausi alkaakin toisesta osasta ja jatkuu sitten kirjan lopusta sen alkuun ja läpi ensimmäisen osan. Johtolankoina ovat ainakin myrkkysammakko, rikkinäinen kännykkä ja Asikainen.

Järjestys, jossa osat kirjassa ovat, korostaa kaiken toistuvuutta päivästä toiseen Päiväni murmelina -elokuvan tapaan. Se kuvaa hyvin tilannetta Jaakkolan kannalta, kun yöt ja päivät sulautuvat yhdeksi samaksi tuntien kehäksi, jossa ei ole alkua eikä loppua.

Mies kuin nainen, nainen kuin mies

Leikaksen teoksen sukupuolirooleissa on piristävän epäperinteisiä piirteitä. Toimiston miehet koskettelevat toisiaan tavan takaa, rutistelevat tai taputtelevat rohkaisevasti ja kannustavasti olalle. Jaakkola ei tokkurassaan pahemmin kannustuksiin kykene, sen sijaan työtovereiden väliset reviirirajat hän ylittää selvitellessään asioita naiskollegansa Kukkoahon kanssa:

”Melkein samaan hengenvetoon Jaakkola kertoo, että kone jää joskus lukitsematta, kun hän on ollut viime aikoina hivenen väsynyt, mutta tässä asiassa hän lupaa nyt pysyä tarkkana. Sitten Jaakkola painaa otsansa Kukkoahon olkapäälle ja kertoo että korppi osaa laskea seitsemään, se on enemmän kuin mihin hän itse juuri nyt pystyy.”

Miesvaltaisessa toimistossa Kukkoaho pitää reippaasti puolensa ja kostaa oitis kollegalle, jonka otaksuu lähettäneen hänelle pornoviestejä. Kukkoaho on myös ainoa, joka lähtee työpäivän jälkeen oluelle. Miehet jäävät hänen kutsustaan huolimatta vielä jatkamaan töitään tai menevät hakemaan lapsia päivähoidosta ja hoitamaan ruokaostoksia.

Korppi pystyy laskemaan seitsemään asti, joutsen vain yhteen.

Perinteinen ei ole Jaakkolankaan rooli perheenisänä; hän ei väisty taka-alalle, vaan ottaa roolinsa todella vakavasti ja yrittää hoitaa tehtävänsä kaikin voimin. Hän vastaa perheen kuljetuksista ja ruokahuollosta ja valvoo yöt vähäunisen nuorimmaisen kanssa. Yöstä toiseen hän suojelee vaimon ja muun perheen unta, vaeltelee ympäri taloa itkevän vauvan kanssa ja on lopulta väsymyksestä sekaisin.

Elämä pään sisällä

Päivän aikana Jaakkolan pään sisällä tapahtuu paljon. Ajatukset kulkevat aivan omia reittejään ympäristön tapahtumista riippumatta ja polveilevat ruoansulatuksen saloista filosofisiin pohdintoihin. Jaakkola tuumii muun muassa suomen kielen kirosanojen ylivertaisuutta. Hänen mielestään niille vetää vertoja vain Vaahteramäen Eemelin isä huudollaan: ”Förrrrbannade unge!” Hän miettii, juokseeko Eemeli isäänsä pakoon huudon vai lyöntien pelossa ja päätyy siihen, että loppujen lopuksi Vaahteramäen Eemeli on surullinen ja pelottava tarina, perheväkivallan kuvaus.

Jaakkola risteilee väsymyksensä takia unen ja valveen rajamailla eikä välillä itsekään tiedä, mikä on totta, mikä unta tai hänen ajatustensa lentoa. Hän asettuu mieluiten viistoon asentoon suhteessa maailmaan, sillä jostain syystä se huojentaa hänen mieltään. Ehkä olo on turvallisempi, kun on jo osittain lähempänä maanpintaa, käsi ottamassa vastaan kaatumista ennakoiden?

Jaakkolaa kiehtovat erilaiset luonnon ja eläinmaailman ilmiöt. Hän muistelee eri lintujen laskutaitoa kartoittavia tutkimuksia, joiden mukaan korppi pystyy laskemaan seitsemään asti, kun taas joutsen vain yhteen. Etelänmatkalta hänen mieleensä on jäänyt muurahaisjoukko, joka kuljettaa aivan liian suurta lehteä:

”Ne viisi kiskoivat ja raahasivat lehteä porukalla ylös pystysuoraa seinää, ja minä ehdin miettiä että miten ne kertovat toisilleen mihin suuntaan pitää mennä ja että jätkät hei, huilataan vähän, mulla puutuu käsivarret. Silloin yhtäkkiä neljä niistä murkuista päästi irti ja jokainen säntäsi eri suuntaan! Karkuun kesken urakan! Ja yksi jäi kiskomaan sitä lehteä, ja kun oli jo viidelle liian painava niin eihän tämä yksi projektipäällikkö sitä mitenkään saanut seinällä ylöspäin, vaan tipahti lehtineen alas. Mitä niiden karkuun lähteneiden aivoissa tapahtui, tai mikä se hermorakenne niiden päänupissa onkaan? Miksi ne päättivät yhtäkkiä hylätä kaverinsa, ja toisaalta miksi se yksi jäi yrittämään vaikka varmasti tiesi ettei tästä mitään tule? Oliko se sankari, vai kusipää jota ne toiset vihasivat?”

Kun Jaakkolan luontoa koskevat pohdiskelut sijoittuvat koko ajan vuorottain arkielämän tapahtumien kanssa, eläin- ja ihmisyhteisöjen elämän yhtäläisyydet tulevat ovelasti itsestään esiin.

Leikas kuljettaa läpi teoksen mielenkiintoisia pikku motiiveja, jotka jäävät vaivaamaan mieltä. Tällaisia ovat muun muassa sinitiainen, jonka kohtalo kytkeytyy Jaakkolaan aina siitä lähtien kun se aamulla tuijottaa ”Jaakkolan menoa tuska silmissään” ja törmäilyjen jälkeen päätyy lentämään viimeisen lentonsa tässä maailmassa nokka edellä Jaakkolan otsaan.

On nautinnollista lukea tekstiä, joka on kirjoitettu ja toimitettu niin, että lukeminen ei töksähtele kielen kömpelyyksiin, vaan pysähdykset johtuvat vain tekstin ja ajatusten maistelemisesta tai naurunpurskahduksista. Kaiken hauskuuden lomasta, kuin sulkujen sisältä, tihkuu myös elämän kipeys ja rankkuus. Jaakkolan väsyneet pohdinnat ovat kaikessa sekavuudessaan joskus selväjärkisyyttä ja viisautta täynnä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto