Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tavallisen yllättävyys, ihmeiden tyypillisyys

Jani Saxell, 14.1.2012
Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä 256 s., Avain 2011

On nukkumalähiön vaarallinen alkuhämärä, tuntemattomia pihamaita, seinien ihmistä pidempää historiaa ja aikojen rinnakkaisuutta, kaiken jo tapahtuneen läsnäoloa nykyisyydessä.

Anu Silfverbergin (s. 1974) perusnäkemys käy selväksi. He eivät olleet eläimiä –novellikokoelmassa luodataan arkisia, tunnistettavia tilanteita viistosta näkökulmasta. Asetelmat kiepsahtavat ympäri.

Apuna tässä kieputuksessa ovat joko lihaa ja verta olevat, täytetyt tai kuvitteelliset eläinhahmot.

Huikeimmillaan eläintematiikka on novellissa ”Emakkohäkki”. Vastasyntyneet ihmislapset aistivat maailmasta ensiksi hiljaisuuden. Sisäelinten kohina, pulputus ja takominen lakkaavat, keuhkoihin tulee viileää ilmaa.

Entä mikä possua odottaa? Lamppujen kirkas rivistö sikalan katossa, ennalta määrätty häkkielämä, portit, lukot ja kaukalot. Ei puhettakaan Kätilöopiston Haikaranpesästä tai Naistenklinikan perhehuoneista.

Silti porsaatkin unelmoivat: puhtaudesta, juoksentelusta, maan tonkimisesta, tuoreista omenoista. Siitä, että heinikossa tuulee ja kaiken yllä kaartuu lavea taivas.

Kahdeksannella kuulla raskaana oleva Anni näkee lehtikuvan tiineestä emakosta. Hän ei saa rauhaa ajatuksiltaan, vaan samastuu yhä voimakkaammin eläimeen.

Lukijakaan ei saa rauhaa. Silfverberg pääsee mielikuvituksen ja myötäelämisen kyvyn kautta pidemmälle kuin tehotuotantotiloilla kuvanneet aktivistit: kurkistamaan vieraan olennon tajuntaan ja uniin. ”Emakkohäkki” olisi erityisen tarpeellista, siis ruokahalun pilaavaa, luettavaa suomalaisissa joulupöydissä.

Tragediaa lähikuvissa, kaukaa kuvattuna komediaa

Nyt-liitteen kolumnisti, feministisen Tulva-lehden perustajajäsenen ja Animals of the Forest –bändin vokalisti Silfverberg ei kirjoita aktivistiproosaa. Novellit ovat arkisen karheita tarinoita unelmien ja toden ristiriidasta, peloista, takertumisesta ja omistushalusta.

Eläinsymboliikka jää useimmiten taka-alalla. Novellissa ”Hylkeet” biologianopettaja Mirjami seuraa petollista miestään ja tämän uutta rakkautta. Mirjami takertuu muistoihin yhteisistä vuosikymmenistä, hetkiin, jolloin toisen jokainen kylkiluiden ja selkärangan kohouma oli kuin hämmästyttävä koru.

Miehen kuudenkympin villityksessä on ajan rajallisuuden pelkoa. Uuden rakkauden kiihkossaan hän on jättänyt kaiken, jota ilman ei voinut ennen elää, musiikkilaitteista veitsikokoelmaan.

Lopulta Mirjami näkee rivitalon ikkunan läpi miehensä ja tämän uuden naisen lemmenleikit. Ne vertautuvat TV-dokumenttiin hylkeiden parittelusta. Mirjami tajuaa asioiden mittasuhteet ja molempien osapuolten naurettavuuden. ”Kaikki on ihmeellistä, mutta kaikki on tyypillistä.”

Samankaltaisia oivalluksen hetkiä on tarjolla kautta kokoelman. Niihin pätee Charles Chaplinin ajatus: ”Elämä on tragediaa lähikuvassa, mutta kaukaa kuvattuna komediaa.”

Stalkkausta ja primitiivireaktioita

Silfverbergin ote on usein myötäelävä ja surumielinen huumori rivien välissä. Kirjailija pohtii, miten erilaisia, outoja ja ainutkertaisia kukin meistä on. Silti ajaudutaan samanlaisiin primitiivireaktioihin ja ymmärtämättömyyden asetelmiin.

Kuten ”Vaihtokengissä”, toisessa novellissa, jossa aiheena on stalkkaus eli seuraaminen. Pauli on kotimatkalla, humalaisen herkässä tilassa ja muistojensa armoilla. Hän palaa avioeroonsa ja viikonloppuihin kovaa vauhtia itsenäistyvän tyttärensä kanssa. Ne ovat ”(…) kuin yhtä vaivaannuttavaa cocktailtilaisuutta tuntemattomien kesken.” Parikymppinen Mari puolestaan luulee perässään kävelevää keski-ikäistä ahdistelijamieheksi.

Näkökulmatekniikan kautta novellista kasvaa ripeäotteinen tragikomedia ja tutkielma kahdella omalla tahollaan yksinäisestä. Marilla on ristinään nuorten naisten ulkonäköpaineet, itse-epäily ja paljastumisen pelko. Se, että sama ruumis herättää toisissa halun ja toissa halun tuhota.

Silfverbergillä on silmää jokapäiväisiin tilanteisiin sisältyvälle vallankäytölle. Menetyksiä kokeneet pistävät vahingon kiertämään tai projisoivat oman pahan olonsa muihin.

Missäpä tämä näkyisi yhtä selvästi kuin vanhempien ja lasten suhteissa. ”Liimassa” väsyneen äidin ja hänen Duracell-tyttärensä, ”jonkinlaista varastoa keräävän metsäneläimen” koti muuttuu reviiritaiston tantereeksi. Kadonneet sakset, kynät ja liimapurkki saavat äidin tolaltaan. Tytär toistaa opittuja malleja: riepottaa nukkeja, määrää niiden elämästä kuin pieni jumala.

Tyylikkään tummasävyiset novellit henkivät lämpöä ja varovaista optimismia.

Arjen ja analyyttisyyden lomittaminen tuo mieleen toisen tämän syksyn novellikokoelman, Joni Pyysalon Ja muita novelleja. Molemmat 1970-luvulla syntyneet kirjailijat sujahtavat luontevasti keski-ikäisten, elämään pettyneiden hahmojen nahkoihin. Siinä iässä nuoruus näyttäytyy katteettomana ylpeytenä ja pahana tahtona. Edessä on luiden haurastuminen, hiusten kuivuminen, suonien nouseminen ihon pintaan.

Ihmissuhteiden pomminpurkua

Edellä kuvatusta voisi päätellä, että Silfverbergin leipälajina olisi elämän haikeus ja vaikeus, melankolinen läheisyyden ja vierauden mittailu.

Ei ihan niinkään. Tyylikkään tummasävyiset novellit henkivät myös lämpöä ja varovaista optimismia.

”Raija Orava” virittää tunnelmia pesänselvitykseen, jossa revitään kaikki haavat auki. Elämän kovettama Kai ja pikkuveli Otto kohtaavat edesmenneen isänsä kodissa ja ryhtyvät ”purkamaan asunnon historiaa niin kuin pommia”. Ilma on tiheänä ääneen lausumattomista syytöksistä.

Itsensä vaihdokkaaksi tunteva Kai karkasi maailmalle heti kun kykeni. Elokuva-alan pätkätyöläisen myöhemmät ihmissuhteet ovat olleet melkoista silppua. Otto on valinnut norminmukaisen lapsiperhe-elämän.

Inventaarion yhteydessä selviää, että isäukko on etäältä seurannut esikoisensa vaiheita. Yhteydenottoon on ollut liian suuri kynnys.

Lapsuuden täytetty Raija-orava keventää tunnelmaa. Veljekset päätyvät juomaan viskiä pullon suusta, pölyn keskelle tekemään enkelikuvioita ja hankeen huutelemaan. Muutos ja veljesten välinen aito kohtaaminen ovat ainakin hetken mahdollisia.

Elokuvallisuutta ja synnintuntoa

Novelleista tulee jatkuvasti mieleen valkokankaan hahmoja.”Raija Oravan” loppukohtaus henkii samaa kolhuista lämpöä kuin Matti Ijäksen Haaveiden kehän (2002) miehinen törmäily. Ateisti tai agnostikko Silfverberg käsittelee ihmisiä kantamassa maailman surua harteillaan kuin puolalainen uskonnollinen etsijä Krzysztof Kieślowski.

Novellin ”Koppi” Eeli on seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä ja entinen linnakundi. Hänen rutiininsa sotkee nuori poika, joka epäilee aiheuttaneensa vahingossa suuronnettomuuden. Pojan synnintunnustuksen myötä Eeli avaa ”kerrostaloyksiön iltapäivähämärässä” sielunsa oman elämänsä vainajille.

Kieślowskin TV-sarja Kymmenen käskyä (1988) lavastaa samantapaisia syyllisyyden ja sovituksen draamoja sosialismin lopunaikojen varsovalaislähiöön.

Eksyksissä vapauden markkinoilla

Romaanilla Kung Po (2008) debytoinut Silfverberg on kirjoittanut kunnon kokoelman. Henkilöhahmojen ja tunnetilojen kirjo vakuuttaa.

Elävien kuvien ohella on tarjolla pysäytyskuvaa, joskus liikaakin. Päähenkilöidensä mielensisäisyyksiin keskittyvät novellit ”Jos” ja ”Sininen auto” jäävät hivenen hahmottomiksi harhailuiksi.

Silfverberg peilaa eläinhahmojen kautta ihmisten eksyneisyyttä, kuten Sari Mikkonen eläviä ja tuntevia pehmoleluja sisältävässä romaanissaan Ihmisen poikaset (2000).

Novellien urbaani nykykulttuuri pitää sisällään valinnanvapautta, mahdollisuuksia ja kauneutta, mutta myös lokerointia, yksinäisyyttä ja ahdistusta, perhearvojen uutta nousua. Mieleen tulee Kreetta Onkelin Kotirouva (2007).

Kerrostaloyksiöitä ja kellariloukkolaisia löytyy myös suuresta maailmasta. Kaksi viimeistä novellia, ”Balfron Tower” ja ”Kotiin”

sijoittuvat nyky-Lontooseen.

”Balfron Towerissa” itsetietoisen luovan luokan boheemi oleilu ja Lost in Translation –tunnelmat törmäävät purkutalojen, laitapuolen kulkijoiden ja laittomien siirtolaisten todellisuuteen. Tilataiteilijat ottavat haltuunsa teollisen menneisyyden raunioita. Joutomaiden betonihirviöt muuttuvat retroksi.

Suomalaisen, pitkää ylioppilaskesää viettävän Lumin ja kodittoman Ricin epäsuhtaisessa rakkaudessa näkyvät Silfverbergin sosiaalinen omatunto ja viehtymys Hanif Kureishin rosoisiin aikalaiskuvauksiin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto