Tšernobylin kissat

Tšernobylin kissat on jyväskyläläisen AP Kivisen toinen runokokoelma. Tekijä on tullut tunnetuksi myös lavarunoilijana, joka voitti vuonna 2015 poetry slamin Suomen mestaruuden. Sivuliepeessä teosta kuvataan ”elämänmakuiseksi matkaksi parisuhteen vuodenaikojen halki”. Vaikutteita on otettu niin pop- ja rock-musiikista kuin beat-runoudestakin.

Vuodenaikojen kuvaus on yleislyyrinen keino, jolla voidaan verrata minkä tahansa asian kulkua luonnon sykliseen rytmiin. Kivisen kokoelman puhuja kaipaa talvella lämpöön ja yrittää välttää vaipumasta masennukseen. Kesällä tämä yrittää ottaa romantiikasta kaiken irti, jotta energiaa riittäisi talvellekin. Kivinen näyttää vuodenaikojen vaihtumisen etupäässä puhujan ja hänen kumppaninsa elämään kytkeytyvien vuodenaikarituaalien avulla: joulunodotuksen, jätkänkynttilöiden, pääsiäisen ja kesäisen etelänmatkan.

Paletti maneereja

Rockia ja beat-runoutta yhdistää se, että molemmat ovat aikoinaan, noin viisikymmentä vuotta sitten, ilmaisseet kapinaa ja individualismia, jossa irrottaudutaan konservatiivisen, 1950-lukulaisen yhteiskunnan asettamista konformistisista vaatimuksista. Beat-kirjailijoista erityisesti Jack Kerouac, johon Kivinenkin viittaa kokoelman selitysosiossa, ihannoi spontaanisuutta ja energisyyttä.

Rakkaus on elämää ja energiaa, se on keino saada stimulaatiota ja välttää jämähtäminen.

Toinen beat-runoutta ja rockia yhdistävä asia on se, että molemmat ovat olleet jo pitkään kliseytyneitä ja nostalgisia ilmaisumuotoja. Niiden alkuperäinen konventioiden vastaisuus on laimentunut tietynlaiseksi paletiksi maneereja, joilla individualistista, energistä kapinallisuutta on populaarikulttuurin piirissä totuttu jäljittelemään. Runoissa ja rock-sanoituksissa tällaisiin keinoihin kuuluvat esimerkiksi lyhyet, nopearytmiset säkeet, julistavuus ja alatyylisten ilmausten käyttö tyylitellymmän kielen seassa.

Tšernobylin kissojen rakkauskäsitys noudattelee populaariviihteen tasaisiksi kuljettuja polkuja. Rakkaus on elämää ja energiaa, se on keino saada stimulaatiota ja välttää jämähtäminen. Yhtäältä se auttaa selviytymään eteenpäin haastavista olosuhteista (talvi), toisaalta se helpottaa elämästä nauttimista (kesä).

Ensimmäisessä runossa puhuja alkaa käsitellä suhdettaan itseensä ja toiseen: ”etsin ääriviivojani/ ydintalven liekehtivässä yössä/ kevään silmujen räjähtäessä/ aloitan tämän suhteen/ joka aamu alusta” (s.7). Tässä runossa kaksoismerkityksen nokkeluus ei peitä sen viestiä: puhuja rakentaa joka päivä uudestaan suhteensa kumppaniinsa ja omaan itseensä.

Suhdekuvauksen rinnalla teksteissä kulkee erilaisia viittauksia populaarikulttuuriin. Kivinen viittaa niin jääkiekon play-offeihin, Jim Morrisoniin, David Bowieen, Lady Gagaan, Charles Bukowskiin kuin Diego Maradonan kuuluisaan käsimaaliin vuodelta 1986. Pop- ja rockmusiikista poimituilla sitaateilla Kivinen tuo runoihinsa ulkopuolisia ääniä: ”fair play to you –/ killarney’s lakes are so blue” (s.22). Tämä on kelpo lähtökohta.

Valitettavasti viitteet ja sitaatit jäävät kokoelmassa yleensä koristeluksi, irralliseksi ainekseksi. Ne eivät onnistu tuomaan erilaisia ääniä ja puhujia vastakkaisiin tai kontrastoiviin suhteisiin keskenään kuten runoudessa parhaimmillaan. Runot jäävät usein viittailuksi eri suuntiin ja erilaisten assosiaatioiden luetteloinniksi: ”mielessä ei käy burn, burn out/ ying, jung tai young/ herättää lähinnä hilpeyttä/ bob dylan ja moottoripyörä/ bono ja polkupyörä” (s.16). Lukijan olisi ikään kuin samastuttava puhujan kokemaan tunnetilaan, jonka näyttäminen jää häilyvien sana-assosiaatioiden varaan.

Tšernobylin kissat on melko tyypillinen lavarunoilijan painettu runokokoelma.

Myöskään puhujan rakkauden kohdetta ei kuvailla erityisen konkreettisesti. Rakkauden kohde on mukana puhujan arjessa ja tämän halujen kohteena, mutta henkilönä rakkauden kohdetta ei päästetä ääneen. Niinpä parisuhteen kuvaus jää yksipuoliseksi. Havainnot parisuhteesta ja sen tapahtumista tuntuvat päiväkirjamaisilta kirjauksilta, jotka jäävät etäisiksi.

Rakkaus ja ydinonnettomuus

Tekee mieli palata teoksen otsikkoon. Miten Tšernobyl liittyy kokoelman runoihin tai rakkauteen teemana? Itse kissoista ei puhuta kokoelman runoissa mitään, mutta puhuja on ilmeisesti käynyt alueen kaupungissa Pripjatissa: ”kaikki edessä/ prahan, pripjatin, pyhäjoen kevät/ monta vuotta sitten, eilen/ uudelleen/” (s.60). Samassa runossa puhuja tunnustaa: ”sopeudun: pieni pala menneisyyttä/ lämmin läikähdys/ sydämen lähellä, aurinko/ tänään olen suhteessa sinuun/” (s.60). Luonto on sopeutunut Tšernobyliin ottamalla sen haltuun, runon puhuja taas on sopeutunut yhteiskuntaansa muodostamalla parisuhteen. Ero on siinä, että Tšernobylin luonto on sopeutunut ihmisen poissaoloon, runon puhuja taas ihmisen läsnäoloon.

Tšernobylin kissat on melko tyypillinen lavarunoilijan painettu runokokoelma. Kivinen on varma lavaesiintyjä, joka saa esiintyessään teksteistä esiin tasoja, jotka eivät välity paperilta. Tähän liittyykin yksi Tšernobylin kissojen huomattavimmista ongelmakohdista. Tekstit eivät useinkaan seiso omilla jaloillaan, vaan tuntuvat käsikirjoituksilta runoperformanssia varten. Otsikottomista, hajanaisista havainnoista ja ajatelmista koostuvista teksteistä puuttuu monin paikoin sellaista kouriintuntuvaa konkretiaa, joka toisi lukijalle samastumispintaa: ”Kaikki meidän välillä tapahtunut/ runous/ kuuluu unescon/ aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon” (s.61). Ilmeillä, eleillä ja äänenkäytöllä tällaisen runon voi saada kuulostamaan vakuuttavalta, mutta paperilla se näyttää ainoastaan valjulta.

Lopultakaan Kivinen ei sano oikeastaan mitään uutta kokoelman aihesisällöstä eli rakkaudesta, eikä hänen runoilmaisunsakaan ole erityisen tuoretta. Jonkinlaista uutuutta liittyy siihen, kuinka vapautuneesti runojen puhujat esitetään ilmaisemassa niin positiivisia kuin negatiivisia tunteitaan. Kivisen kokoelman runoissa ei kuvailla pelkkää synkistelyä, muttei myöskään pelkkää ekstaattista iloa. On positiivinen merkki, että mies kirjoittaa tunteista, sillä suomalaisessa kulttuurissa se ei edelleenkään ole liian odotuksenmukaista.