Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pimeydestä Valoon – keskeneräisen intialaisen omaelämäkerta

Joel Kuortti, 13.2.2010
Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri s., BTJ 2009 Kääntäjä(t): Tarja Teva

Intiasta on viime vuosien aikana tullut suomalaisille suosittu, muodikaskin niin turismin kuin monenlaisen kulttuurimatkailun kohde. Intialainen elokuva – Bollywood – siinä missä intialainen kirjallisuuskin ovat löytäneet lännestä yleisönsä.

Salman Rushdien Saatanalliset säkeet (1988), Arundhati Royn Joutavuuksien jumala (1996) tai Slummien miljonääri -elokuvaksi käännetty Vikas Swarupin Tyhjentävä vastaus eli kuka voittaa miljardin? (2005) ovat kaikki olleet omalla tavallaan maamerkkejä intialaisen kirjallisuuden nousussa.

Yksi uusimmista suosikkikirjoista on Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2008), joka sai ilmestymisvuonnaan jopa Booker-palkinnon. Biharin osalvaltioon, Delhiin ja Bangaloreen sijoittuva Valkoinen tiikeri on tragikoominen veijaritarina kahdesta Intiasta: Pimeyden ja Valon Intiasta.

Tarinan minäkertoja Balram Halwai kertoo elämäntarinaansa kirjemuodossa. Hän nimittäin kirjoittaa viikon ajan kirjeitä Intiaan valtiovierailulle tulemassa olevalle Kiinan pääministerille Wen Jiabaolle kertoakseen, miten asiat maassa oikeasti makaavat. Balram Halwai epäilee valtaapitävien – jopa Intian muutoin luotettavan yleisradion – yrittävän kaunistella asioita. Protokollan mukainen vierailu ei totuutta paljastaisi.

Balram kuten Wenkään ei osaa englantia, mutta hänen on turvauduttava englanninkieliseen ilmaukseen voidakseen ilmaista mielipiteensä intialaisesta yksityisyrittäjyydestä, Intian demokratiasta ja virallisesta totuudesta: What a fucking joke. Tätä ilmausta ei ole käännetty suomeksi, mikä on tässä kohden oivaltava ja toimiva ratkaisu – jopa toimivampi kuin alkuperäisessä tekstissä. Tuohan se esiin teoksen monikielisen kontekstin ja sen seikan, että Intiassa suinkaan kaikki eivät puhu englantia.

Tällainen englannin kielen problematisointi on yksi teoksen mielenkiintoisista yksityiskohdista, erityisesti siksi, että teos on alun perin englanninkielinen. Balram siis toteaa pääministeri Wenille, ettei osaa englantia – vaikka toisaalla hän ilkikurisesti kertoo sitä salaa oppineensa: ”Kenties jopa enemmän kuin mitä olen antanut tähän mennessä ymmärtää” (s. 53).

Tämä ei häntä haittaa, sillä ”maailman tulevaisuus on keltaisen ja ruskean miehen käsissä” (s. 11), 2000-luku on Intian ja Kiinan vuosisata. Näin siksi, että ”valkoihoinen mies on tuhonnut itsensä irstailulla, matkapuhelimen ja huumeiden käytöllä” (s. 10). Balram itse ei matkapuhelinta käytäkään, koska se on aivoille tuhoisaa.

Valkoisen tiikerin kaksi Intiaa

Tarja Tevan käännös on sujuvaa ja värikästä kieltä. Parissa kohdin tosin on sattunut tekstin merkitystä hämärtävä lapsus. Yksi näistä koskee intialaista elokuvaa. Balram kertoo kirjeessään, että hän ei enää periaatteesta katso intialaisia elokuvia (s. 12); käännöksessä näitä nimitetään hindu-elokuviksi, vaikka kyse on hindi-elokuvista – siis kielestä, ei uskonnosta.

Balramin periaatteen taustalla on näkemys, että elokuvien kuvaamia asioita ”ei tapahdu oikeassa elämässä” (s. 337). Perin kriittinen näkemys, siis.

Toinen pieni käännöskukkanen osuu Balramin kouluaikaan, kun tarkastaja tulee kouluun ja kiinnittää tähän huomiota: ”Kirjoitan Patnalle ja pyydän sinulle stipendiä” (s. 43). Tarkastajahan ei sano kirjoittavansa kenellekään henkilölle vaan tarkoitus on lähestyä Biharin osavaltion pääkaupungin Patnan hallintoviranomaisia Balramin koulutuksen järjestämiseksi.

Asiat näyttävät hyvältä, mutta miten käykään: ”Pimeyden ainoa iänikuinen lainalaisuus on, että hyvät uutiset muuttuvat huonoiksi ja pian sittenkin” (s. 43). Niin käykin, eikä Balram pääse Laxmangarhin kylästä näin helposti.

Balram ei itse asiassa ole Balram. Hänen vanhemmillaan tai sukulaisillaan ei ollut koskaan ollut aikaa antaa hänelle nimeä, joten kotona häntä kutsuttiin vain pojaksi – Munnaksi. Koulussa opettaja antaa hänelle nimen Balram, koska Munna ei ole oikea nimi. Sukunimi Halwai taas on hänen kastinimensä, ”makeistentekijä” (s. 71), vaikka hänen isänsä olikin riksakuski.

Myöhemmin koulutarkastaja nimeää Balramin edelleen Valkoiseksi tiikeriksi, jollainen on ”kaikkien viidakkojen harvinaisin eläin – olento joka ilmestyy vain kerran sukupolvessa” (s. 42). Valkoisena tiikerinä hän sitten pääministeri Wenille esittäytyy.

Kirjassa on monenlaisia teemoja ja pienempiä yksityiskohtia, jotka tekevät siitä mielenkiintoisen, ajankohtaisen ja yllättävän: ulkoistamisyrityksiä, modernin teknologian ihmeitä, palvelijoiden elämää, murhakertomuksia ja niin edelleen. Balram, joka kirjan loppupuolella pakenee Bangaloreen, ryhtyy yksityisyrittäjäksi ja vaihtaa nimensä murhaamansa työnantajansa mukaisesti Ashok Sharmaksi, kuvaa kertomustaan Keskeneräisen intialaisen omaelämäkerraksi (s. 15).

Toisin kuin Kiinalta, hänestä Intian Pimeydessä eläviltä puuttuvat niin muodollinen koulutus kuin ”juomavesi, sähkö, viemäröinti, julkinen liikenne, taju hygieniasta, kurista ja järjestyksestä, kohteliaisuudesta tai täsmällisyydestä” (s. 9).

Hänen työnantajansa mukaan Intian tragedia on taas siinä, että maa on täynnä Balramin kaltaisia keskeneräisiä ihmisiä: ”Hän osaa lukea ja kirjoittaa mutta ei käsitä mitä lukee. … Ja sitten me uskomme upean parlamentaarisen demokratiamme … tällaisille ihmisille” (s. 15). Balram pohtii näitä sanoja eikä suinkaan aio jäädä keskeneräisyyteensä makaamaan.

Tämä nimenomainen ”tällainen ihminen” ryhtyy sitten yksityisyrittäjyyden hengessä ”yhteiskunnalliseksi uudistajaksi” ja ryöstömurhan avulla pääsee kiinni pääomaan ja yrittämisen alkuun (s. 191). Hänen maailmansa on yksinkertainen ja mustavalkoinen, ilman turhia koukeroita. On Pimeyden ja Valon Intia, on isäntien Intia ja palvelijoiden kanahäkki, jossa elää 99,9 % kansasta.

Miehiä on kahta lajia: intialaisen viinan miehiä ja englantilaisen viinan miehiä, siis köyhiä ja rikkaita (s. 82). Kastilaitoskin on mullistunut vanhasta Intiasta, jolloin ”oli tuhat kastia ja tuhat kohtaloa. Tätä nykyä kasteja on enää kaksi: isomahaiset ja pienimahaiset” (s. 73).

Balram murtautuu ulos kanahäkistä, Pimeydestä Valoon ja vaihtaa puolta isomahaisten maailmaan. Vaikka hänellä on epäilyksensä siitä, miten pitkälle tämä puolenvaihto kestää, hän ei lopultakaan kadu sitä: ”oli kaiken sen arvoista tietää, vaikka vain päivän, tunnin, minuutinkin ajan, mitä on olla olematta palvelija” (s. 345).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto