Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tarpeellinen taikausko

Pasi Jääskeläinen, 2.11.2003
Ari Turunen: Hyvän ja pahan merkit eli taikauskoisten tapojen tarina s., Atena 2003

Me nykyaikaiset ihmiset pidämme itseämme järkevinä. Kun pintaa vähän raaputtaa, paljastuu kuitenkin melkein neuroottisen oloisia pieniä rituaaleja. Koputamme pöydän alapintaa, varomme osoittamasta sormella, kammoamme tuntemattomien tuijottelua ja suhtaudumme menestykseemme vaatimattomasti, vaikka todellisuudessa ei olisi syytä. Olemme taikauskoisia.

Ari Turusen Hyvän ja pahan merkit eli taikauskoisten tapojen tarina paljastaa, kuinka ammoiset rituaaliset tavat ja uskomukset ovat yhä osa meitä. Turunen tempaa lukijan mukaansa laajalla tiedollaan, sujuvalla tyylillään ja mielikuvitusta kutkuttavilla esimerkeillään.

Kirjassa kerrotaan syy siihen, miksi välttelemme tikapuiden ali kulkemista. Tapa ei johdu alun perin siitä, että tikkaat kaatuisivat päällemme tai katolta tippuisi päähämme tiili. Tikapuut muodostavat seinän ja maanpinnan kanssa kolmion, joka viittaa isään, poikaan ja pyhään henkeen. Pyhän kolminaisuuden rikkominen kolmion läpi astumalla merkitsi entisaikaan samaa kuin ei tunnustaisi sen pyhyyttä. Tällöin myös paholainen saattoi ilmestyä.

Turusen teos on uudelleen toimitettu ja kuvitettu laitos vuonna 1997 ilmestyneestä Pahan merkit -teoksesta. Kirjan runsas kuvitus ansaitseekin erityishuomion, ainoastaan kuvalähteiden alkuperän johdonmukainen ilmoittaminen ollut paikallaan. Suuresta osasta kuvia lähdetiedot puuttuvat tai ovat suorastaan virheellisiä. Esimerkiksi Goyan grafiikan lehteä väitetään maalaukseksi.

Kirjan rakenne on järkeenkäypä ja lohkoo laajan aiheen sopiviin paketteihin. Luvut käsittelevät niin pimeän pelkoa, hirviöitä, poikkeavia yksilöitä, kateutta kuin tuonpuoleistakin. Teos ei ole pelkkä taikauskoisten tapojen käsikirja, vaan se toimii myös mytologian pikakertauksena. Kirjasta selviää niin paholaisen, haltioiden kuin monien muiden supranormaalien olentojen alkuperä.

Turunen kirjoittaa paljon myös siitä, miten ihmiset ovat aina erilaisilla rituaaleilla ja onnenkaluilla pyrkineet turvaamaan onnen ja välttämään kateutta. Muun muassa korujen käyttäminen ei ole aina liittynyt pelkästään koristautumiseen. Esimerkiksi korvakorujen tarkoitus on alun perin ollut estää pahoja henkiä tunkeutumasta korvien kautta ihmiseen.

Rituaalit rauhoittavat

Teoksen tärkein oivallus sisältyy sen loppulukuun, jossa Turunen kirjoittaa taikauskoisten tapojen tarpeellisuudesta. Erilaisten rituaalien tarkoitus on rauhoittaa ja tehdä muuten kaoottinen maailma ymmärrettävämmäksi. Rituaaleja tarvitaan nykyäänkin ja niiden maallistumisen voi nähdä uhkakuvana. Turunen lainaa ranskalaisen kulttuurintutkijan Rene Girardin käsitystä, jonka mukaan maailman muuttuessa nykyaikana entistä tyhjänpäiväisemmäksi rituaalit menettävät merkityksensä. Rituaalien muuttuessa järjettömäksi riehunnaksi niiden puhdistava ja parantava vaikutus jää toteutumatta.

Turunen kirjoittaa mielellään, kuinka taikauskoisia tapoja on hyödynnetty populaarikulttuurissa kuten elokuvissa ja viihderomaaneissa. Kovin syvällinen Turusen kirja ei ole, ja tekstissä on välillä toistoa varsinkin kielen tasolla. Välillä kaunokirjallisiin teoksiin viitataan puolihuolimattomasti. Esimerkiksi Aiskhyloksen Oresteia-näytelmätrilogiasta annetaan sellainen kuva, kuin se kertoisi Ifigeneian uhrauksesta, vaikka Ifigeneian uhraus on pikemmin taustaa Oresteian tapahtumille.

Turusen teos on puoliksi viihteellinen sukellus kulttuuri- ja tapahistoriaan. Tiedon hengästyttävästä määrästä huolimatta teos popularisoi aihetta kansantajuisesti. Tosin tarkkuudessa on välillä toivomisen varaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto