Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Moniääninen mykkäkoulu

Jani Saxell, 14.7.2008
Armas Alvari: Vuodeaikoja s., Tammi 2008

Armas Alvarin (s. 1975) Varmat tapaukset (2006) viitoitti tekijälleen uraa suomalaisuuden psykopatologina. Samalla temaattisella kattauksella jatketaan: Vuodeaikojen sänkyjen natina ja jääkaapin hörähdykset kaikuvat itärajan pirtupitäjistä Helsingin itäisiin osiin.

Esikoiskokoelman tekstit eivät malttaneet pysyä realismin lenkkarinjäljissä vaan puskivat umpimetsään nimeltä ihmismieli. Vuodeajoissa ollaan entistä syvemmällä tekstuaalisissa hetteiköissä. Kylmäpäisen kokeellinen ote, kielen ja maailmojen rajoilla leikittely nyrjäyttävät Alvarin proosaa Jaakko Yli-Juonikkaan, Jouko Sirolan, Juhani Branderin ja Rosa Liksomin suuntaan.

Varmojen tapausten novelleja sitovat löyhästi yhteen tapahtumapaikka, suomalainen pikkukaupunki, ja yhteiset henkilöt. Vuodeajoissa ollaan vapaassa pudotuksessa. Jo avausnovelli ”Et sinä nuku” rinnastaa Toyotan, elämän ja avioliiton hallinnan. Kalevi ei ole varma, ajoiko autolla lapsen päälle vai oliko kaikki unta. Johanna ei lämpene keskusteluyrityksille. Paniikinomainen epäily kasvaa toiseen potenssiin: onko vaimo rouskinut yliannostuksen unilääkkeitä? Asunnon siisteys ja järjestelmällisyys ovat kääntäen verrannollisia Alvarin hahmojen päänsisäiseen kaaokseen.

Kirjailijalla tuntuu olevan tapana puikottaa hahmonsa sellaisiin umpikujiin, että enää pako, sekoaminen tai epätoivoinen väkivallanteko ovat mahdollisia. Vaikka omat palikkansa saisi päänsä sisällä järjestykseen, maailma vetää taatusti vastapalloon.

”Päivä päivältä parempi ihminen” –novellin linnakundi Pertun ensimmäinen päivä vapaudessa on niin ennalta määrätty murhenäytelmä kuin olla ja voi. Silti sillä on kaunis, monimielinen loppu.

Miehen kriisi, aviolliset kommunikaatio-ongelmat, pikkurikollisuus ja pettäminen eivät sinänsä ole uusia aiheita nykykirjallisuudessamme. Alvarilla moraali on suhdanneherkkää, himo ja pelko vievät ihmistä. Mutta myötäelämisen ja häikäilemättömyyden, mustan huumorin ja outojen lyyristen välähdysten liitto lumoaa.

Yllättävät kielikuvat ja rinnastukset nivovat lähiön Shell-katutason ja taivaallisen yhteen kuin Tomi Kontion runoissa. ”Katulamput ja simpukka valaisivat taivaalta putoavia suuria lumihiutaleita. Näytti siltä kuin pilvien kynsiä leikattaisiin.”

”Hiutaleet tekivät ruuhkan laskeutumisjärjestyksestään, tuisku syntyi oikeastaan vasta likellä maan pintaa. Sade tarvitsisi lennonjohdon.”

Ääneen ajattelevia psykopaatteja

Ettei totuus unohtuisi, Alvari on kotonaan myös hyvän maun rajapinnoilla, poikkeuksellisen häijyssä ja banaalissa ilmaisussa.

”Laura, Laura, Sonja, Sonja” -novellissa pikkutyttö ratsastaa sairaskohtauksen saaneen äitinsä ruumiilla ja mellastaa tyhjässä kerrostaloasunnossa. Käyttäytymisopasparodia ”Älä – 23 ohjetta puolisoaan pettävälle miehelle, joka ei halua jäädä kiinni” kertoo seikkaperäisesti, miten eritteiden hajusta päästään ja vilkas tekstiviestiliikenne saadaan näyttämään normaalilta.

Tabuja rikotaan tehokkaasti, joskus myös niellään. Paikoin mukana on shokkiarvoilla revittelyn sivumakua ja tekorajun turruttavaa latteustehtailua.

Novellissa ”73 minuuttia ennen juomisen aloittamista” kaksi tietoliikenneasiantuntijaa pyrkii rähinäviinan ääreen hinnalla millä hyvänsä. Yhtiön toimitalon ja pitkäripaisen välisen odysseian mittaan kouritaan harjoittelijaa ja katsotaan aulavahtimestaria sillä silmällä.

Onko novelleissa kyse äijämenosta, seksismistä vai pikemminkin niiden parodiasta, hyisestä naurusta menestyksennälkäisen maailmanaikamme esineellistävälle ja yltiömaterialistiselle arvomaailmalle? Kallistun jälkimmäiseen tulkintaan. Kuten Juha Seppälä Super Marketissaan (1991), Alvari vetää groteskin roiskeen ja raadollisen ihmiskuvan äärimmäisyyksiin asti. Pandoran lippaan pohjalta löytyy hauras ihmisyys.

Voin olla väärässäkin. Alvarin kielen kaartelevuus ja kiertelevyys sekä äkillinen suoraan töksäyttäminen mahdollistavat monta lukutapaa. Novellin ”Ääneen ajatteleva mies” päähenkilö, puolustusministeriön monistuskoneenhoitaja ”puski ajatuksia alvariinsa”. Kirjailija Alvarin kerronnallinen kummitusjuna tuntuu ajavan tahallaan päin vähän kaikkea liikkuvaa.

Teenjuonnista tortillakesteihin

Hyvä esimerkki ilmaisun moniäänisyyden ja suomalaiskansallisen mykkäkoulumentaliteetin törmäyttämisestä on novelli ”Mistä lätyt tuodaan”. Sen intertekstejä ovat Anton Tšehovin Kirsikkapuisto, Eric Schlosserin Pikaruokakansa, Don DeLillon Valkoinen kohina ja Suomen mielenterveysseuran jäsenlehti!

Alvari korvaa tšehovilaisen teenjuonnin ja rivien väliset jännitteet mässäilyllä ja äänten kakofonialla. Tortilloja syödessä raadellaan samalla kipeät sukulaissuhteet auki. Siltikään ei saada sanottua sitä, mitä pitäisi.

Kyräily ja kerrostalokyttääminen voivat hyvin. Ovisilmän läpi tarkasteltuna maailmaan ei mahdu ymmärrystä tai anteeksiantoa.

Ei riitä, että ystävät, puolisot ja rakastajat pettävät. Alvarin teksteissä todellisuuskin luhistuu toisiaan vastaan pauhaaviksi ääniksi ja erilaisiksi pseudodokumenteiksi, lehtiartikkeleiksi ja takakansiteksteiksi. Unen, houreen, elämän ja kuoleman rajaa kolkutellaan.

Parhaimmillaan kokeilujen tuloksena syntyy postmodernia paranoiaa, hämmennystä ja epätoivoa maailman selittämättömyyden edessä. Pahimmillaan taas puujalkavitsien tasolle jäävää nokkelointia: pettämisoppaan kustantaa B. Onni Eri, sen kirjoittaja Timo Harjula vääntää kustannustoimittajiensa kanssa käsikirjoituksen marginaaleissa sanamuodoista ja itsepaljastuksen asteesta.

Alvarin kiitetty esikoinen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vuodeaikoja on ehtinyt saada varautuneemman vastaanoton. Minusta osa uutuusnovelleista menee vimmaisessa viripäisyydessään jopa Varmojen tapausten ohi. Mutta kokonaisuus on hajanaisempi ja epätasaisempi.

Novellissa ”Kuulustelu Erkkilän tapauksesta 25.3.1995” Teppo Tulva yrittää poliisikuulusteluissa puhua itsensä vapaaksi murhaepäilyistä. Samaa lämpimikseen puhumisen ja itsetarkoituksellisen hämäröinnin makua kokoelmassa on.

Jään odottamaan Alvarin kolmatta innolla. Varmojen tapausten jälkeen olisi ollut helppo juuttua veijaritarinoimaan Arto Salmisen, Veijo Meren ja Jari Tervon hengessä. Vuodeaikoja on osoitus selvästä uusiutumishalusta – ja haluttomuudesta päästää lukija helpolla.

On mukana toki Mertakin, kuten päätösnovellin veikeä intertekstuaalinen viittaus Manillaköyteen (1957). Meren ensimmäinen ja paras romaani tulee Vuodeaikoja sikälikin lähelle, että aristoteelisten draaman kaarien sijaan nojaudutaan suulliseen kansanperinteeseen. En ilkeä sanoa ”oraalitraditio”, sillä Alvari leikittelee fraaseilla ja monimielisyyksillä jatkuvasti.

Suomen yhteiskuntaruumis on kevyessä kesäpuvussaankin sen verran tönkkö, että Alvarin kaltaisella, riuskaotteisella psykopatologilla riittää hommia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto