Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pieni elämäntarina, vuosisadan mittainen

Päivi Koivisto, 8.3.2008
Arne Nevanlinna: Marie s., WSOY 2008

Elää kuin viimeistä päivää – mitä se tarkoittaisi konkreettisesti? Arne Nevanlinnan romaanissa satavuotias Marie kokee elämänsä uudelleen, muistoissaan. Mielessä saavat uudelleen äänen äiti, isä, isovanhemmatkin, kaikki Marien läheiset. Tajunnanvirrasta voi rakentaa eurooppalaista kulttuurien kohtaamattomuuden tarinaa tai kertomuksen porvaristytön tunteista, toiveista ja pettymyksistä. Romaania ei kannata ohittaa siksi, ettei ole kiinnostunut vanhojen rouvien elämäntarinoista. Marie, joka elää täsmälleen 1900-luvun, irtoaa yksilöllisyydestään.

Romaani on yhdenpäivänromaani, jonka kehystarinassa kuvataan Marien päivää hoitokodissaan. Aamulla Marie on vielä suhteellisen pirteä, illalla ei edes kääntyminen sängyssä tahdo onnistua. Heikentymisen myötä Marie vajoaa yhä syvemmälle menneeseen. Elämän tapahtumat kulkevat Marien mielen läpi kuin hetkeä ennen kuolemaa, kuten rajatilakokemuksesta todistaneet ovat kertoneet.

Nevanlinna tuntee elämäkerrallisen kirjoittamisen. Hän on kirjoittanut aikaisemmin muistelmateoksia, ja blogissaan Nevanlinna esittää elämänsä pieninä yksittäisinä sattumuksina, biografeemeina, kuin kirjallisuudentutkija Roland Barthesin kutsuun vastaten. Ranskan kieli kaikuu Marien muistelmissa, vaikka hän ei tunne Proustia, jonka kunniaksi Marien ystävä vie hänet syömään madeleineleivosta. Marien elämä on kuitenkin ruumiillisempaa kuin Proustin. Lehmuksenkukkateen tuoksun sijasta Marie haistaa likaisen ihmisen hajun, virtsan, kalman tuoksun. Joskus sentään tuoreen oikean kahvinkin.

Marie oli onnellinen lapsi, tavallinen tyttö, vaikka olikin neljäsosajuutalainen ja saksalaisten miehittämässä Strasbourgissa salaa ranskalainen. Hän kuunteli isoisänsä kaipausta vanhaan hyvään aikaan ennen saksalaisia ja ihmetteli isänsä opportunismia, kun tämä oli tarvittaessa ranskalainen, toisessa tilaisuudessa saksalainen. Juutalaisuus pidettiin visuimmin salassa. Kirjan vihjailuista voisi jopa päätellä, että kyseessä on kuvitelma tosiasian sijaan. Meissä jokaisessahan voi olla se pisara juutalaista verta, jota sukututkimus ei koskaan muista mainita.

Eurooppalainen monikulttuurisuus

Arne Nevanlinna on nostanut kirjan teemoista esille juuri eurooppalaisen monikulttuurisuuden. Voisin lukea kirjasta piilotettua kritiikkiä sitä kaunista ajatusta kohtaan, että olisi olemassa yhteinen eurooppalainen identiteetti. Mariehan on syntynyt kaikista kaupungeista juuri Strasbourgissa, joka on rajakiistojen kohteesta muuttunut eurooppalaisten yhteistyöelimien toimipaikaksi, ennen muuta Euroopan unionin pääkaupungiksi.

Marie on muukalainen koko ikänsä. Aikuistunut Marie muuttaa Suomeen suomenruotsalaisen perheen pojan vaimoksi. Vieraine korostuksineen hän on kaikille outo ja epäilyttävä – varmaan venäläinen, ei kai sentään juutalainen? Oma lukunsa on luokkaero, jossa jokainen mielellään näkisi itsensä paremmalla puolella.

Sivistynyt sarkasmi kuorruttaa Marien kokemukset, kerrontaa keventää lempeä huumori. Nevanlinnan romaani ei kuitenkaan ole kevyt. Marien elämäkerta on pessimistinen kehitysromaani. Marie kehittyy ja juuri siihen suuntaan kuin hänet on kasvatettu: yhä varovaisemmaksi tekojensa suhteen, yhä pelokkaammaksi ulkomaailmaa kohtaan, yhä avuttomammaksi. Sivistyneistöön kuuluvan naisen pitää aina miettiä, mitä muut ajattelevat. Silti sivistyneen ihmisen pitää tuntea oma arvonsa. Suomalaiset katsovat Marieta karsaasti, niin hän ainakin itse ajattelee. Se ja oma ylpeys pitävät Marien eristäytyneenä kaikista muista. Lopuksi hän soisi tapaavansa vain läheisiään, mutta jäljellä on vain poika, jota äiti ei enää saa koskettaa.

Marien ajatusmaailmaa voisi pitää tyypillisenä porvarilliselle naiselle. Hän elää tunteella, elämän kohokohtia ovat rakastumiset, eroottiset kohtaamiset tai tosiystävän läheisyys. Hänen elämäänsä kuuluu suuria suruja, mutta hän keskittää voimansa pienten nolostumisten vatvomiseen. Kauneus antaa hänelle itsevarmuutta, mutta silti hän pelkää alati toisten tuomiota. Hän itsekin miettii, onko hänen elämänsä mennyt hukkaan. Niin käy muidenkin elämälle, miettii varttunut Marie, joka lapsena ei ymmärtänyt ”kuinka turhia he olivat, kuinka turhia ihmiset ovat, kuinka turhia…”.

Nevanlinnan suvusta on artikkeli Wikipediassa. Se on paljastavaa luettavaa: yhtään ainoaa naista ei suvusta mainita. Kuin vastineeksi tälle Nevanlinna kirjoittaa kirjan erään suvun vaiheista naisen silmin nähtynä. Tälle naiselle suku on tärkeä: elämäntarinan tärkeimmät ihmiset ovat omaa sukua. Naisten ongelma on ollut se, että heidät naidaan aina uuteen sukuun. Marien suku kuolee hänen kuollessaan: poika ei siitä perillisiä. Romaanin toisessa tarinalinjassa yksinäiset äidit kolmessa polvessa pitävät yhtä. Pieni tyttö on kasvamassa suvun jatkajaksi. Miten sitten käy, kun sukuun saadaan mies.

Marie-romaanin sivut ovat niin tiiviitä päähenkilönsä hyppelehtivistä ajatuksista, että välttämättä käy kuin Barthesin kuvaamalle ranskalaisen klassikon lukijalle: on pakko jättää jotakin lukematta, ajattelematta, muuten ei koskaan pääse kirjaa loppuun. Siksi klassikoita luetaan aina uudestaan. Niin kannattaa lukea Marietakin, joka on hieno romaani. Sen loppuratkaisusta en kuitenkaan pitänyt. Ehkä hyväksyn sen neljännellä lukukerralla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto