Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ryypiskelyä omenankukkien alla

Lauri Oino, 29.5.2004
Arto Lappi: Oravan portaat s., Sammakko 2004

Arto Lapin runot henkivät yksinkertaista iloa ja optimismia silloinkin, kun ne eivät ole varsinaisesti iloisia. Ilon lähde on luonto, joka keimailee sen iloksi, joka osaa katsoa. Ei Lapin tarvitse mennä Lappiin – riittää, kun ymmärtää lopettaa tiskaamisen ja katsoa vaikka ruukkukukkaa.

”Linnut neulovat / pensasaitaa: lentävät / sisään ja ulos.” Arto Lappi näyttää osaavan tuottaa loputtomasti tämänkaltaisia pieniä runohavaintoja. Ensi silmäyksellä ne ovat söpöstelevää lastenkirjakamaa, joka perustuu ja pysähtyy inhimillistetyn ja personifioidun luonnon hassunkurisuuteen tai liikuttavuuteen sen ”jäljitellessä” karikatyyrimäisesti ihmiselämän viattomimpia ja harmittomimpia piirteitä.

Luonto on Lapin idyllisessä fantasiassa pikemmin puutarha kuin ryteikkö, tuttu, ystävällinen, vaivaton ja vaaraton, ja Lapin runominä on puutarhassa kotonaan. Se on sekä sohva, televisio että perhe, suorastaan malliperhe, missä elämä on leppoisaa eivätkä lapset koskaan kasva murrosikään asti. Myös Lapin runot käyttäytyvät säyseästi. Hän ei juurikaan pyri ajatuksellisen tiivistymisen dramatiikkaan vaan tyytyy havainnointiin.

Ovatko Lapin runot siis valheellista ja höperönsentimentaalista puunhalailua? Ei yleensä, koska Lappi tavoittaa sellaisen elegantin keveyden ja leikin sävyn, joka pitää paatoksen loitolla ja saa lukijan – ainakin minut – halukkaaksi allekirjoittamaan tilapäisen sopimuksen.

Arto Lappi onnistuu tässä yhdistelmällä havaintojen monipuolisuutta, kuvien pelkistyneisyyttä ja runominän hiukan turhapuromaista, karnevalisoivaa hahmoa, johon runoissa ajoittain viitataan. Hänen kuvansa muistuttavat usein mykän komediaelokuvan mestareiden naiivin-koomisia idyllivälähdyksiä, halun lakkaamisen ja täyteyden fantasioita keskellä modernin kapitalismin pysyvää takaa-ajokohtausta. Pikemmin viihdyttävää kuin syvällistä, kuitenkin rehellisellä tavalla.

Keinusta varpaillaan

Ajoittain Lappi etenee hiukan pitemmälle. ”Myrskyn ujellus / ikkunanpuitteissa kuin / körttiläisvirsi” on humoristisuudessaankin jo hiukan sävykkäämpiä tuntoja tavoittava vertaus. Joissakin eläinrunoissakin on ulottuvuuksia syvällisempään tematiikkaan tai ainakin monikerroksisempiin mielteisiin: ”Tylppänokkainen / sorsa puhkaisee pilven / ja menee läpi.”

Ihmisten maailma harmaudessaan jää luonnolle toiseksi ja toisarvoiseksi. Se kuitataan ytimekkäästi: ”sukulaisia voi tervehtiä / keinusta varpaillaankin”. Hyvä niin, sillä ihmisasioiden runoilijana Lappi ei ole vahvimmillaan. Kokoelman omia tunteita suoraan kuvaavat runot ja kolmatta osaa hallitsevat rakkausrunot tuppaavat olemaan imeliä tai pateettisia. Joskus huumori pelastaa: ”Ohittaessa / kuulet kuinka kohdalla / alkaa räpistä, / tämä varpusenpesä, / aivan kuin sydämeni.”

Lappi viittaa jälkisanoissaan tiibetiläiseen versioon tutusta elementtikosmologiasta, jossa maata, vettä, tulta ja ilmaa täydentää viidentenä avaruus. Oravan portaat jakaantuukin viiteen sikermään, joista neljä ensimmäistä koostuu vastaaviin elementteihin suoraan tai välillisesti ankkuroituvista konkreettisista luontokuvista. Jaottelu kantaa luontevasti avaruus-sikermään asti; siihen on romukoppamaisesti sysätty kaikenlainen abstraktimpi aines.

Kosmologinen jäsennys ei silti ole runoilua edeltävä taustamatriisi, eikä sikermiä ole edes otsikoitu sen mukaan. Maailmanselityksillä mahtailu olisikin vierasta Lapin runojen konkreettisuudelle ja arkipäiväisyydelle.

Mikäpä siinä

”Tunkea koko / maailma kolmeen riviin. / Mikäpä siinä.” Heh! Useimmat Lapin runot ovat haikuja ja tankoja. Hän on sisäistänyt klassisen japanilaisen runouden hypnotisoivan kuvallisuuden mutta kehittänyt siitä oman, kotoisasti turisevan sovelluksensa. Ehkä joku pitää tätä banalisointina, mutta ainakin vältymme puisevalta japanismihartaudelta. Lappi piirtääkin sielunveljeytensä rajat lystikkäästi: ”Ei ihme että / kirjoittavat pelkästään / kirsikkapuistaan – / ryypiskelen minäkin / omenankukkien alla.”

Vaikka leikkisä kotipolttoisen maku on olennainen osa Lapin suhdetta traditioon, mittojen teknisessä hallinnassa olisi silti parannettavaa. Turhan usein hän oikaisee viiden tai seitsemän tavun maaliin sisällöttömiä täytetavuja pitkin: ”Taivas harmaana – / ja linnutkin mustia / tai valkoisia. / Tänään lennätänkin vain / leijoista värikkäintä”. Viehättävä kuva, mutta miksi mukana on ”ja” ja kahteen kertaan ”-kin”? Myös säkeenrajat tuntuvat usein osuvan enemmän tavukaavan määrääminä kuin ilmaisullisesti motivoituina. Annos semanttista tyhjäkäyntiä tuottaa leppoisaa ilmapiiriä, liika-annos lepsua ilmaisua.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto