Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Uusi arvostelu

Pekka Toikka, 8.2.2007
Arto Virtanen: Kirjailijan koti s., Tammi 2006

Arto Virtanen kirjoittaa purevasti ja hauskasti moninaisista asioista teoksessaan Kirjailijan koti. Hänen tekstinkäsittelylaitteensa tuottamat konstailemattomat esseet, puheenvuorot, kirja-arviot ja vuodatukset houkuttelevat lukijan hienoon asiaan, olemaan mieltä asioista, punnitsemaan ja pohtimaan, ajattelemaan, on sitten kyse kirjallisuudesta, musiikista, terveysvalistuksen arvoista tai psykoanalyysin tärkeydestä.

Blogosfäärissä meloessa tai painotuotteiden kolumneja lukiessa törmää periaatteessa samaan konseptiin kuin Virtasen esseissä tai esseessä ylipäätäänkin. Parhaimmillaan blogit ja kolumnit kertovat omien tuntemusten kautta jostain yleisestä, ne yhdistävät henkilökohtaisen suoruuden suuriin kysymyksiin. Perusmauksi minulle kuitenkin näistä hampaanharjausvuodatuksista ja kolumnistien seikkailuista on usein jäänyt halpa subjektiivisuus ja liika kärkkäys mielipiteisiin perustellun asiasisällön esittämisen kustannuksella.

Tätä kenen tahansa mielipiteiden ja subjektiivisen sanomisen vuolautta vasten Virtasen perusteltu subjektiivisuus erottuu raikkaana. Virtasen kirja osoittaa välillisesti, miksi vanha kirjallinen muoto, essee, on viime aikoina ollut vähän käytetty kirjoittamisen muoto. Se vaatii sekä tyylitajua, kirjoittamisen taitoa että ajattelukykyä. Toisiin teksteihin linkittämisellä ei pääse peittämään sitä, että oma teksti ei kanna tai että ei ole sanottavaa. Virtasen punnittu ja tietävä sanominen osoittaa, että hänellä on sanottavaa.

Kirjailijan koti edustaa mielestäni juuri sitä keskustelukulttuuria, minkä puutteesta moni kolumnistikin jaksaa valittaa suomalaisen kulttuurielämän kärsivän. Vanhan koulun humanistin terävissä esseissä kohtaavat oma maku ja mieltymykset sekä yleiset perustelut. Lukeneisuuden kautta esiin nousevat historialliset ja merkityksen eri tasot.

Julkista järjenkäyttöä

Paikoin Virtanen kuitenkin kärjistää ääriin asti, ajoittain hän on lähes narsistisen herkkähipiäinen. Hän lausuu reippaasti mielipiteensä, myös silloin, kun tiedot eivät viimeiseen piiruun asti ole kohdallaan. Silti ne yleisesti ovat riittävän kohdallaan niin, ettei kyse ole vain vuodatuksesta. Ajoittain aiheiden käsittely on hieman suunnatonta ja kirjoituksen päämäärää arvailee. Nämä seikat eivät silti suuremmin häiritse, koska jotain kiinnostavaa on koko ajan kehitteillä. Ajattelua näkyvissä!

Mitä se ajattelu oikein tarkoittaa? Minulle se tarkoitti vaikkapa sitä, että tämä vasemmistoa sympatiseeraava, keski-ikäinen humanistimies problematisoi terävästi terveyskäsitysten ideologisia taustoja esseessä ”Kulttuurista terveysbarbariaan”. Mielenterveys, sen hoitaminen ja terapian aiheuttamat haavat ovat tähtäimessä kirjoituksessa ”Kallisarvoiset ennakkoluulot ja analyysipotilaan rammat käpälät”. Ei perustellun yhteiskunnallisen mielipiteen esittäminen tarkoita, että lukijan tarvitsisi olla samaa mieltä kirjoittajan kanssa, päinvastoin! Juuri perustellun, kirjatun mielipiteen voi jakaa, tai olla siitä eri mieltä. Tällaisen julkisen järjenkäytön näkökulmasta kirjallisuus ja yhteiskunta ovat yhtä ja samaa.

Useampaan otteeseen Virtasen tekstin lähtökohtana toimii konkreettinen ristiriita, kauna tai kiista toisen kirjoittajan kanssa. Ei lienekään sattumaa, että hän löytää painikumppaneita melko vaivattomasti. Torsti Lehtisen kanssa painintaa aiheuttaa Virtasen kolumni Demarissa, mitä Lehtinen kommentoi. Tämän seurauksena Virtasen kolumnointi lakkaa, minkä seurauksena hän purkaa asiaa kirjassaan.

Kirjailijan koti -kokoelman painavimpia tekstejä on ”Idealistin käsityksiä kritiikin merkityksestä”. Siinä Virtanen lyttää analyyttisesti ja puolilopullisesti Markku Envallin esseissään esittämät käsitykset kritiikistä. Virtasen mukaan Envall sekoittaa kritiikki-instituution tehtävät yksittäiseen (Envallin kirjaan kohdistuneeseen, negatiiviseen) kritiikkiin, miltä pohjalta Envall pitää kritiikkiä loisena, jonka tehtävä on tuhota kirjailijan työtä. Virtaselle kriitikon rooli on yhteiskunnallinen rooli, hänen tehtävänsä on kirjallisuuden sisällöllinen arviointi. Virtanen kirjoittaa, ettei kriitikon tehtävä ole opettaa kirjailijaa tai lukijaa (mitä Envall pelkää) vaan olla keskusteleva lenkki taideteoksen ja vastaanottajan välillä.

Toinen riemukas kohtaaminen arvokonservatiivi Envallin kanssa on saanut svengaavan nimen, ”Elämä on jazzia”. Virtanen purkaa Envallin kirjaaman, yleisemminkin tunnustetun väitteen, että populaarimusiikki olisi huonompaa kuin klassinen. Populaarimusiikkiin rakkautensa tunnustava, mutta myös klassista ymmärtävä ja harrastava Virtanen ojentaa Envallia populaarin ja huonon musiikin samaistuksesta. Virtanen kääntää reippaasti ylösalaisin asetelman, että klassisen musiikin fani olisi herkkäkorvainen vivahteiden erottelija. Virtaselle tällainen asenne kertoo pikemminkin klassisen genren historiallisten ja esteettisten sovinnaisuuksien kritiikittömästä kunnioittamisesta. Envallin argumentaatiota seuraavien tärkeimmät motiivit ovatkin kirjoittajan mielestä ulkomusiikillisia. Ne perustuvat (oletetusta) parempien ihmisten (oletetusta) paremman maun kategoriasta lähtevään estetiikkaan.

Siinä sivussa Virtanen kirjaa hienosti musiikin pohtimisen vaikeuden, siitä kun tuppaa puheissa ja ajatuksissa tulemaan aina jotain muuta kuin musiikkia. ”Musiikki ei ylipäänsä ole enää musiikkia, jos sitä ei ota vastaan elämyksen kautta, antamatta sille mahdollisuutta puhua omaa kieltään, vaan punnitsemalla sitä ja vertailemalla muihin, jalostuneempiin ja vähemmän jalostuneisiin ilmiöihin, ja aina paremmaksi oletetun ilmiön vakiinnuttamin esteettisin perustein.”

Sukupolvikirjallisuutta

”Ennen ihminen oli ehjempi ja eli kokonaisvaltaisemmassa suhteessa ympäristöönsä ja todellisuuteen. Nyt hän elää tarpeellisuudentunteensa kadottaneena osittuneessa todellisuudessa, joka mittaa ja lokeroi hänet, säännöstelee hänen vapautensa ja devalvoi hänen ihmisyytensä”, kirjoittaa 60-lukulainen ihmisten muuttuneesta ajankäytöstä. Se herättää 80-lukulaisessa epäilyksen sukupolvikokemuksen tulkitsemisesta yleisinhimilliseksi asiaintilaksi.

Virtasen mukaan ’ennen’ – 70-luvulla – vaatimattomat ja rehdit ihmiset elivät suorassa, viattomassa ja vieraantumattomassa suhteessa todellisuuteen. Hänen idealistinen argumentointinsa saattaa varmasti osin olla tottakin, mutta kannattaa ainakin muistaa, että samaa argumenttia ovat käyttäneet jo häntä edeltäneet sukupolvet. Sitäkään ei kannata unohtaa, että useimpien mahdollisuudet myös henkis-ideaalisten tarpeiden tyydytykseen ovat vapaa-ajan lisääntymisen, vaurastumisen, kaupungistumisen ja sähköisen viestinnän kehityksen kautta parantuneet. Vaikka saatoimme 70-luvulla elää puhtoisampaa, idealistisempaa elämää, se oli myös platoninen luola, vaikkapa sitten homoja syrjivä, monokulttuurinen ja eristynyt kekkoslovakia.

Kirjallisuuskritiikkiä ja kirjallisuusinstituutiota Virtanen suomii terävänäköisesti. Taustalla on nähtävissä ei ainoastaan Virtasen kokema tyytymättömyys markkinaohjautuvaa kirjallista julkisuutta ja siihen sopivia kirjallisia muotoja kohtaan. Demarin kriitikkona pitkään toiminut Virtanen arvostelee palkintoihin keskittyvää kirjallista julkisuutta siitä, että lopulta satunnaisista syistä huomio kiinnittyy joka syksy muutamaan, pienimmillään vain yhteen teokseen. Edes ’oikeaan’ osunut Finlandia-valinta tee oikeutta muille kyseisenä vuonna julkaistuille teoksille, jotka katoavat historian hämärään odottamaan löytäjäänsä. Näin vain käy, mutta näin voisi käydä toisenlaisessakin kirjallisessa julkisuudessa. Yhtä lailla suurin huomio kiinnittyy suuremmissakin kirjallisissa kulttuureissa muutamiin harvoihin teoksiin, joita nostetaan ja joita hehkutetaan. Toivon, etten ole ainoa, joka miettii, ovatko ne kaiken tuon arvoisia.

Kritiikin yhteiskunnallinen tehtävä

Kaventavaa julkisuutta vasten Virtanen korostaa kritiikin merkitystä. Kritiikin tehtävä olisi tuoda muunlaista kirjallisuutta esiin ja arvottaa ylipäätään kirjallisuutta muuten kuin kirjallisena paremmuutena: ”erilaisuus elää taiteissa, ei paremmuus ja huonommuus keinotekoisesti hyväksi ja huonoksi julistettuina”. Virtanen väittää, että kritiikki on syrjässä julkisuudesta, koska julkisuus suosii aivan tietynlaista kirjallisuutta – helppoa lukuromaania, josta ja jonka kirjoittajasta on helppo kirjoittaa ihmisläheisesti. Tätä vastoin Virtanen näkee kriitikon myynninedistämisen näkökulmasta myös epämiellyttävänä hahmona, jonka yhteiskunnallinen tehtävä on puolustaa kirjallisuuden sisältöä. Löysä kulttuuripuhe ja kulttuuriuutiseksi kätketty mainos edistävät myyntiä mutta eivät välttämättä kirjallisuutta.

Kirjailijan koti loppuu sanankäytön vapauden ja itsenäisyyden pohdintaan. Taidehallilla hiljattain nähtävänä ollut Ville Rannan Muhammed-sarjakuva keskustelutti talvella 2006 heti tanskalaisten pilakuvien jälkeen. Parnasson nettisivuilla keskusteluun osallistunut Virtanen korostaa sitä, että kunkin on kannettava vastuu teoistaan, myös sananvapauden nimissä tehdyistä. Moni keskusteluun osallistunut piti sananvapautta absoluuttisena arvona, jota on puolustettava hinnalla millä hyvänsä, eikä katsonut sen sisältävän mitään vastuun elementtiä. Virtanen toteaa tällaisten samaistavan sananvapauden sanalliseen mielivaltaan. Asian toinen puoli on Rannan hauskassa ja oivaltavassa sarjakuvassaan esittämä kritiikki hampaatonta poliittista eliittiämme kohtaan. Puhuiko hän kermapersesananvapaudesta?

Kirjailijan koti tarjoaa monipuolisen ja riemukkaan kulttuurimatkan, jonka eri puolia yllä on vain sivuttu. Päällimmäiseksi nousee reipas sanominen, rohkeuden puutteesta ei terävää kynänkäyttäjää Arto Virtasta voi ainakaan moittia. Moittia häntä voi hieman puutteellisesta Italia-tietämyksestä. Tiedoksi hänelle, ettei maan valtiollinen julkisen palvelun yleisradioyhtiö RAI ole missään vaiheessa ollut Silvio Berlusconin omistama. Berlusconi omistaa Mediaset-nimisen yhtiön, jonka omistuksessa on kolme valtakunnallista kaupallista tv-kanavaa. Samoin italian kielen kirjoitusasut olisi kannattanut tarkistuttaa muutaman pienen mutta kiusallisen lipsahduksen välttämiseksi.

Pikkufiboista huolimatta Virtasen kirjallisille klassikoille osoittama lohkaisu kääntyy tämän arvostelijan pirrassa kiitokseksi vanhan humanismin eetosta ja vanhan kirjallisen muodon mahdollisuuksia mainiosti toteuttaneelle Virtaselle: ”Tällaiset kirjat ovat menneiden vuosisatojen lahja meille, jotka emme osaa odottaa raikkaiden tuulien puhaltavan sieltä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto