Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Murhanhimosta vapautuminen tienä ihmisyyteen

Saara Kesävuori, 2.8.2006
Arvid Järnefelt: Minun Marttani s., SKS 2005

Avara ihmiskuva, psykologinen uteliaisuus, kaunis lauserytmi, arvaamattomuus, herpaantumaton eettinen kyseleminen, ihmisyyden kunnioitus ja monimerkityksinen ympäristönkuvaus. Tarvinneeko mainita lisäsyitä siihen, miksi Arvid Järnefeltin (1861 – 1932) tuotanto on kestänyt ajassa ja aikaa. Vuonna 1927 ilmestyneessä pienoisromaanissa Minun Marttani kerrontaa kannattelevat syvyyspsykologinen problematiikka ja tiivis, nopeatempoinen juoni. Teos on yksi osoitus siitä, että Järnefeltin koko kirjailijantyön läpäisee käsitys ihmisestä tuntemattomaksi jäävänä ja siksi niin kiinnostavana mantereena.

Suuren lukijakunnan suosikiksi ilmestymisaikanaan päätyneen romaanin kertojana toimii Lassi. Hän on saanut perinnöksi suuren kotitalon, eikä hänen laiskanpulskeaa elämäänsä varjosta kuin emännättömyys. Satoja vuosia suvun hallussa oleva tila tarvitsee välttämättä jatkajan. Vihjailujen ja painostuksen ajamana Lassi päättää kosia yhteiskoulusta tuttua luokkatoveriaan Deliaa, joka toimii opettajana Helsingissä. Sattuma, joka Järnefeltin tuotannossa usein merkitsee myös Jumalan asettamaa kohtaloa, tuo kuitenkin kaupungin kadulla kosiomatkalla astelevan Lassin elämään takaisin Martan. Pian paljastuu, että Martta on ollut Lassin hiljaisesti rakastama nainen jo kouluajoista saakka. Rakkauden esteenä oli vain yksi haittatekijä: Anton Tauler, keinoja kaihtamaton viettelijä.

Rakkauden ja kuoleman kirjailija

Minun Marttani on kolmiodraama, jonka tapahtumien taustalla on tositapaus. Tammikuussa 1927 turkulainen nainen ampui häntä seksuaalisesti häpäisseen miehen avustajanaan loukattu rakastettu. Oikeus totesi pariskunnan teon yhteisvoimin suunnitelluksi ja harkituksi.

Järnefelt ei tyydy reportaasinomaiseen juoniromaaniin. Hän keskittyy romaanin kahta keskeistä henkilöä repiviin, ristiriitaisiin tunteisiin enemmän kuin kirjoittamisen alkusysäyksenä toimineisiin reaalisiin tapahtumiin. Minun Marttani -romaanin liitteenä olevassa Uuden Suomen uutisessa todetaan, että Turussa tapahtuneen verityön motiivina oli ”katkera viha”. Romaania lukiessa tuntuukin siltä, että juuri vihan ja raivon tunteiden käsitteleminen olisi kiinnostanut Järnefeltiä.

Elämäkertateoksessa Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa (SKS, 2005) Juhani Niemi toteaa, että pienimuotoisessakin kerronnassa Järnefeltin keskeisiä aihepiirejä olivat rakkaus ja kuolema. ”Toisin kuin romaaneissa pienimuotoisessa kerronnassa rakkaus ei juuri koskaan tavoita kohdettaan tai se kääntyy tragediaksi”, kirjoittaa myös arvosteltavaan teokseen esipuheen kirjoittanut Niemi.

Minun Marttani -pienoisromaanissa tilanne on sekä että: rakkaus on kääntynyt tragediaksi jo, ennen kuin se tavoittaa kohteensa. Romaanin minäkertoja Lassi rakastaa Marttaa, mutta rakkaus ei voi toteutua seksuaalisesti niin kauan kuin Anton Tauler elää. Järnefelt pystyy tällä ratkaisulla toteuttamaan hänelle itselleen merkityksellistä puhtaan rakkauden ajatusta, mutta ratkaisu tekee teoksesta myös psykologisesti jäntevän ja monitasoisen.

Teosofinenkin loppuratkaisu

Merkityksellisellä sijalla teoksessa on yksilön alitajunnassa olevien voimien esilletuominen. Juhani Niemi liittää elämäkertateoksessaan muun muassa Lassin näkemät unet psykoanalyyttiseen kuvastoon. Niemi löytää psykoanalyyttista vaikutusta myös romaanin kerronnallisessa rakenteessa: tapahtumat etenevät ajoittain assosiaation linkkejä pitkin, ja kertoja käyttää takautumia kohdissa, jotka ovat hänelle emotionaalisesti latautuneita.

On totta, että freudilainen ajattelu on erityisesti romaanin loppupuolella näkyvillä hiukan liiankin naiivina teoreettisena kehikkona. Tämän kehikon murtaa kuitenkin Järnefeltin käyttämä kieli, joka on sekoitus minäkertojan tietoiseen hallintaan pyrkivää itsetutkiskelua ja romanttista maalailua. Järnefelt tutkii ihmisen tajunnan kerroksissa myllertäviä voimia tekemällä ei-tietoisesta tietoisen, mutta lopputulos ei ole freudilainen, terve tasapaino egon, idin ja superegon välillä. Mielenhäiriöön päätynyt Lassi vapautuu saadessaan sisimpäänsä varmuuden armon olemassaolosta. Tämä armo ei vie vain nimeltä mainitsemattoman Jumalan vaan myös inhimillisen hyvyyden äärelle.

Tolstoilaiseksi tunnustautunut Järnefelt tuo armon ajatuksen myötä Minun Marttani -teoksen loppuun enemmän teosofisia kuin freudilaisia sävyjä. Pekka Ervast on kirjoittanut teoksessaan Vuorisaarna (Mystica, 1925) teosofisen tulkinnan tästä Raamatun keskeisestä osasta, Jeesuksen puheesta vuorella.

Ervastin tulkinnan mukaan ihmisen ei ainoastaan tule olla tappamatta vaan myös suuttumatta. Hallitsemattoman raivon vallassa oleva ihminen on syyllinen ihmisyyden vastaiseen käytökseen tavalla, josta puhdistautuminen edellyttää syvien sielullisten tuskien läpäisemistä. Lassin raivopäiset unet on siten mahdollista selittää eräänlaiseksi kiirastuleksi, jonka läpikäyminen vapauttaa hänet rakastamaan koko ihmiskuntaa.

Teosofisen käsityksen mukaan ihminen kadottaa kuolemassa omantuntonsa, ellei ole eläessään tehnyt sitä osaksi omaa itseään. Mikäli Lassi tosiasiassa syyllistyisi murhaan, hän ei teosofisen ajattelun mukaan voisi saada vapautusta osakseen ennen kuin seuraavissa jälleensyntymissä. Siksi on loogista, että romaanissa Lassi murhaa vain unissaan. Lassin vastaanottama armo on teosofisessa merkityksessä omantunnon heräämistä, askel kohti ihmisyyden korkeampaa ymmärtämistä. Juuri tähän ihmisyyden korkeampaan ymmärtämiseen Järnefelt mainitsi useasti kirjailijantyössään pyrkineensä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto