Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun viisitoista vuotta vaan...

Jorma Etto, 6.10.2004
Bengt Pohjanen: Saksan tuli polttaa. Kertomus Lapin sodasta s., Barents 2004 Kääntäjä(t): Kirsti Johansson

Bengt Pohjasen nyt suomeksi ilmestynyt Saksan tuli polttaa kertoo nuoren Erikin sotaseikkailuista Suomen sodassa Saksaa vastaan tasan 60 vuotta sitten Tornionlaakson itärannalla. Suomalaisista valtaosa oli siirtynyt Ruotsin puolelle. Runebergiläinen sankaruus suurimpana sytykkeenä isänsä jälkiä seuraava Erik käy samaan taistoon Pilven Veikkona. Hän oppii tappamaan ihmisen kuin metson, kokee hirveitä ja pääsee kotiin Ruotsiin aivan onnellisesti.

Tällaisen kehystarinan myötä Pohjanen on, kuten nuorten kirjaan kuuluu, myös opettavainen. Talvisodassa jo vapaaehtoisena ollut Kaspo on Erkin esikuvan, isän ohella. Kun Kaspo ilmestyy Ruotsiin hakemaan nuorta ystäväänsä uusiin vaarallisiin tehtäviin, Kaspossa alkaa ilmetä piirteitä, jotka arveluttavat. Kaspo taitaakin olla hillitysti homo, vaikka suoraan sitä ei sanotakaan. Isä taas on sankari siinä, että salakuljettaa aseita Suomesta Ruotsin puolelle siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittää Suomen. Asekätkentään liittyy myös Erikin tehtävä, hän kun tuntee joen toisen puolen yhtä hyvin kuin toisenkin.

Henkilökuvat ovat aika yksivärisiä. Maire, joka odottaa lasta saksalaiselle Heinzille, saa kuulla kunniansa: hän on patja, jopa natsi (!). Maire itse puolustelee tilannetta sanomalla, että ”saksalaiset ovat maailman komeimpia sotilaita”. Taistelut Unholan talon vaiheilla saksalaisia vastaan on kuvattu jännittävästi. Erikillä on ”pyhä tehtävä”. Ensi kosketus Suomi-konepistooliin on havahduttava: ”se on kylmä kuin kuolema, ja se murskaa pahuuden”. Hän maistelee ”sodan sanoja”. Sodin, olin tulitaistelussa, ne ovat suuria, merkityksellisiä sanoja. Mutta suurin kaikista on SANKARI., suomen kielellä paljon enemmän kuin ruotsiksi tai saksaksi.

Kaspon kautta ns. käpykaartilaiset saavat kuulla kunniansa: he eivät ole valinneet pakoaan ideologisista syistä, vaan koska ovat ”akkoja ja pelkureita”. ”Saatanat siat”, toteaa heistä Kaspo. Murrosikäinen Erik oppii taistelemaan kuin mies. Ensin hän ampuu koiran, sitten jo saksalaisen: hän valitsi tähtäimeen lähinnä vastapäätä olevan nuoren sotilaan, kuten oli opetettu. Kun tuli komento Valse triste (!), ”hän näki, että muutamassa sekunnissa henki lähti sotilaista, tulien vieressä makaavat vain nytkähtivät kuin vasikat teurastettaessa”. Ihmisen ampuminen käy jo kuin ”metsoja ammuskelisi”: ”saksalaiset lysähtivät kasaan. Erik ei tuntenut yhtikäs mitään”.

Realismia Erikiin on sitä ennen tuonut suomalaisten haavoittuneiden ja kaatuneitten näkeminen. Kaatuneen Taiston silmät olivat auki täynnä ”hämmästystä ja yli ymmärryksen menevää rauhaa”. Pohjanen siis tahtoo opettaa uudenlaista sankaruutta Erikin kehityksen tuloksena. Kun kirja ilmestymisvuonnaan 1992 oli Ruotsissa August-palkintoehdokkaana, sitä kuvailtiin nuorten ”Tuntemattomaksi sotilaaksi”. Mikä ettei! Jos on Linnan teos runebergiläinen, on sitä toki Pohjasenkin. Muitakin yhtäläisyyksiä voi löytää.

Maire saa saksalaisen Heinzin, ”petturin”, sanoo toinen saksalainen Hermann, Kaspon lähiystävä. Kaspo jää eloon. Erikin isä pelastuu, ja aseiden salakuljetus rajan miesten ammattitaidolla saa jatkua. Edessä on jälleenrakennus. ”Hän käveli isänsä vierellä polkua pitkin taloa kohti. Eivät he puhuneet paljon. Ei ollut paljon puhuttavaa.”

Aika velikultia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto