Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

”Minulla on niin vahva halu rakentaa”

Ville Hänninen, 1.12.2014
Boel Westin, Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta 492 s., Schildts & Söderströms 2014 Kääntäjä(t): Jaana Nikula, Tuula Kojo

Kirjeenvaihdosta innostuminen edellyttää melkoista esiymmärrystä. Tunnetusti tieto lisää tuskaa, mutta myös nautintoa. Muu Tove Jansson-kirjallisuus toimiikin hyvänä ja minusta jopa välttämättömänä pohjana Boel Westinin ja Helen Svenssonin toimittamalle kirjalle.

Westinin elämäkerta Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä (2007; suomeksi Schildt, 2008) on yleisteoksista perusteellisin ja näkökulmiltaan punnituin. Tuula Karjalaisen viimevuotinen Tee työtä ja rakasta (Tammi) korostaa Janssonia kuvataiteilijana, henkilökohtaista elämääkään kavahtamatta. Erinomaisia erityisnäkökulmia monipuolisen taiteilijan tuotantoon antavat esimerkiksi Erik Kruskopfin Skämttecknaren Tove Jansson (Schildt, 1995) ja Juhani Tolvasen Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson: Muumipeikko-sarjakuvan tarina (WSOY, 2000).

Janssonin (1914–2001) kirjeet läheisilleen eivät kerro juuri mitään suoranaisesti uutta, mutta niistä voi päätellä taiteilijan tunnetiloja ja hänen linjanvetojaan uransa eri vaiheissa. Kirjeistä kuvastuu Janssonin tapa kirjoittaa tuttavilleen eri lailla. Hän ajatteli vastaanottajaa. Niin ovat tehneet myös kirjallisuudentutkija Westin ja Janssonin pitkäaikainen kustannustoimittaja Svensson. Kirjeiden jaottelu ja taustoitus on tehty tarkasti.

Viktor Jansson oli konservatiivi eikä oikein sietänyt Toven tuttavapiiriä.

Jokainen lukee jokaisen kirjan tavallaan. Itse en löytänyt Janssonin kirjeistä perheelleen mitään erityistä, mutta jollekulle se saattaa olla kirjan herkintä antia. Arkisten asioiden ja matkojen lisäksi niissä korostuu nuoren taiteilijan taidekäsityksen haku ja taidekenttään kiinnittyminen. Taiteilijaäiti Signe Hammarsten-Jansson ymmärsi tytärtään, suhde isään Viktoriin (”Faffan”) oli mutkikkaampi. Viktor Jansson oli konservatiivi eikä oikein sietänyt Toven tuttavapiiriä.

Sinne ja ehkä takaisin


Tove Janssonin kirjeet heijastavat sotavuosia kiinnostavasti. Osa hänen ystävistään päätyi jatkosodan aikana vankilaan, osa soti oman tahtonsa vastaisesti. Naisten roolina oli silloinkin odottaa ja kärsiä. Menettämisen pelko oli alituinen.

Kotirintamalla pidettiin yllä osittain keinotekoista selviytymistaistelun ilmapiiriä. Kannustettiin, epäkohdista ei juuri julkisesti puhuttu. Suorapuheiselle Janssonille tämä ei sopinut, mikä näkyy esimerkiksi hänen Garm-lehdelle tekemistään pilapiirroksista.

Jansson seurusteli talvi- ja jatkosodan aikana Tapio Tapiovaaran kanssa. Kirjeitä Tove Janssonilta -teokseen ei sisälly heidän välistään kirjeenvaihtoa. ”Tapsa” kuitenkin mainitaan moneen otteeseen.

Tove Jansson kirjoitti Yhdysvaltoihin muuttaneelle nuoruudenystävälleen Eva Konikoffille (25.7.1941): ”Toissa päivänä soitti Tapsa, joka oli juuri nousemassa bussiin muiden kanssa ja menossa ’sinne jonnekin’. Hän oli hirveän masentunut, pystyi tuskin puhumaan puhelimessa.”

Käteni joita nyt käytetään tuhoamiseen saavat varmasti pian taas tehdä sitä mitä haluavatkin – luoda ja rakentaa.

Konikoff-kirjeenvaihtoa on lainattu runsaasti jo aiemmassa Jansson-kirjallisuudessa. Se johtuu kirjeiden painokkuudesta. Varsinkin sotavuosien pohdinnoissa on latausta. Janssonin kirjeissä ei näkynyt naiivia toivoa asioiden kääntymisestä paremmaksi, mutta jonkinlaista tulevaisuussuuntautuneisuutta sentään: ”Kylässä on joka päivä kirje Tapsalta. Ne ovat lämpimiä, rohkaisevia, kovin kauniita ja helliä kirjeitä. Vain yhden kerran hän kirjoitti epätoivoissaan, lamaantuneena kaikesta hirveydestä mitä oli nähnyt ja kokenut. Se oli silloin kun heidät oli lähetetty linjojen taakse lepäämään, silloin kun jännitys ei enää estänyt häntä ajattelemasta ja kaikki sodan kauhut ja tarkoituksettomuus kaatuivat yhdellä kertaa hänen päälleen ja saivat hänet kammoamaan palaamista. Hän mainitsi myös saaneensa mitalin. Mutta jo seuraavana päivänä hän oli tyyni ja hilpeä, uskoi tulevaisuuteen ja ihmisiin ja että ’käteni joita nyt käytetään tuhoamiseen saavat varmasti pian taas tehdä sitä mitä haluavatkin – luoda ja rakentaa.’” (Kirje Konikoffille 23.8. 1941)

Kirjesensuurin vuoksi kirpeimmät ajatukset ja kielletyt tuttavuudet jäivät rivien väliin: ”Jos hän tulee takaisin, niin sitten minun (meidän kaikkien kotona) on oltava rohkea ja iloinen ja yritettävä saada hänet unohtamaan ’se mitä ihmisen ei pitäisi nähdä’. En halua enää taistella ystävistäni ja pestä heitä jatkuvasti puhtaiksi syytöksistä.” (Kirje Konikoffille 4.8. 1941)

Tapiovaara oli vasemmistolaisen Kiila-ryhmän taiteilija ja sotien jälkeisen kansandemokraattisen liikkeen hovitaiteilija. Kiilalaisista vankilaan joutuivat jatkosodan aikana esimerkiksi Mauri Ryömä, Arvo Turtiainen, Raoul Palmgren ja Elvi Sinervo. Vaikka Tove Jansson piti etäisyyttä politiikkaan, ystävät eivät ole voineet olla vaikuttamatta ajatteluun. Se näkyy myös kirjeenvaihdossa poikaystävän Atos Wirtasen, SKDL:n kansanedustajan (”eduskunnan enfant terrible”) ja Nuuskamuikkusen esikuvan kanssa.

Katto korkealla kuin kirkossa

Mitä on työn teko kaiken kauheuden keskellä? Arkista puurtamista kuvitusten ja maalausten parissa, mutta joskus aika hohdokastakin: ”Teen parhaillaan Folket i bild -lehden joulunumeroa, se on tilaustyö Tukholmasta, moniväripainatus. Storm-Petersen Tanskasta, Blix Norjasta ja Högfeldt Tanskasta osallistuvat siihen minun ohellani pohjoismaisena nelikkönä, jokainen yhdellä humoristisella kuvalla. Taidekauppias Stenman on mennyt sanomaan niille, että minä olen Suomen paras humoristinen piirtäjä ja nyt olen tehnyt töitä hermostuneena ja peläten että hänen lausuntonsa joutuu aivan häpeään.” (Kirje Konikoffille 28.9.1941)

Stenman on mennyt sanomaan niille, että minä olen Suomen paras humoristinen piirtäjä.

Kirjan loppupuoliskon läpikäyvä teema on Toven rakkauselämä, laajasti ajateltuna sekä rakkaus taiteen tekemiseen että ihmisiin. Ihmissuhteet miesten (Tapiovaara, Wirtanen) ja naisten (Vivica Bandler, Tuulikki Pietilä) kanssa saavat muotoa kirjeenvaihdon kautta. Myös ura alkaa rullata, menestystä tulee muumeille kaikissa muodoissaan, kirjankuvituksille ja muumittomalle proosallekin.

Raskaiden sotien jälkeen Jansson pyrki kohti rauhaa: ”Sodan jälkeen olen ummistanut silmäni kaikelta, yrittänyt vain olla onnellinen, saada työrauhan, täyttää ympäristöni kauniilla esineillä, sydämeni haaveilla tulevasta. Ei koskaan takaisin – tuskin edes näen sitä kurjuutta joka yhä vallitsee kaikkialla – eikä uhkaa, sitä mustaa minkä Faffan aina maalaa seinille. Ehkä ihmisellä ei ole oikeutta eristäytyä yksityisonneensa? Mutta oi Eva, minulla on niin vahva halu rakentaa.” (Kirje Konikoffille 19.8.1946)

Jansson sai syksyllä 1944 käyttöönsä ateljeen, joka oli aiemmin kuulunut Hjalmar Hagelstamille ja tämän rintamalla menehtymisen jälkeen Olga Nordströmille. Siitä tuli tukikohta vuosikymmeniksi eteenpäin. Tove iloitsee Konikoffille: ”Täällä on suurenmoista, eikö olekin? Tornihuone, katto korkealla kuin kirkossa, liki kahdeksan metriä kanttiinsa, kuusi kaari-ikkunaa ja niiden yläpuolella suorakulmaiset ikkunat kuin kulmakarvat katon rajassa. Siellä täällä on muurilaastikasoja ja halkeamia, koska tätä ei ole pommitusten jälkeen vielä korjattu kunnolla ja kaiken rojun keskellä maalausteline. Suunnaton koristeltu jugendtyylinen kamiina ja koominen vanha ovi jossa on vihreitä ja punaisia lasi-ikkunoita.” (7.10.1944)

Rakentamisen ja ilonpidon halu yhdistyi sodanjälkeiseen ahdistukseen tyylikkäällä tavalla. Tove Jansson piirsi muumeja ensin Garm-lehden kuvitusten taustalle. Vuonna 1945 ilmestyi Söderströmiltä Småtrollen och den stora översvämningen (suomeksi Muumit ja suuri tuhotulva, WSOY 1991). Teos heijasti sotavuosien pelkoja ja ahdistuksia, mutta rakensi myös kokonaan uuden maailman. Muumeista tuli Tove Janssonin lempilapsi ja tulonlähde vuosikymmeniksi eteenpäin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto