Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Oikea kirja osoittaa aina toisaalle ja ulos

Sanna Nyqvist, 9.2.2009
Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys s., Kirjava 2008 Kääntäjä(t): Eero Balk

Mitä on kirja, mitä lukeminen, entä sivistys ja kulttuuri? Mitä on olla ihminen, kokeva ruumis, ajatteleva mieli? Näitä kysymyksiä puntaroi tšekkiläinen Bohumil Hrabal, ja pohdintojen tuloksena syntyi pitkän ajan kuluessa pieni suuri teos, Liian meluisa yksinäisyys (Příliš hlučná samota). Sensuurin uhan takia romaani ilmestyi vasta samettivallankumouksen aikaan 1989. Sen suomennos kaksikymmentä vuotta myöhemmin on kulttuuriteko pieneltä Kirjava-kustantamolta. Yhtä aikaa syvä ja kepeä, rujo ja runollinen teos ylittää aikansa ja tavoittaa jotakin perimmäistä siitä, mitä on olla ajatteleva ja tunteva ihminen mahdottomassa maailmassa.

Pyöveli ja pelastaja

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Haňťa on viettänyt kolmekymmentäviisi vuotta kellarissa paalaten jätepaperia hydraulisella puristimella. Kellariin kertyvät kaikki paperiin perustuvan kulttuurin kerrostumat sanomalehdistä toimistojätteeseen, käärepaperiin ja kirjoihin asti. Jätteen seasta Haňťa poimii talteen teatterilehdet estetiikan professorille, ilmailuhistorialliset teokset paikallisuutisia senttaavalle suntiolle ja klassikot kotikirjastoonsa, joka on vähitellen vallannut hänen pienen asuntonsa. Kulttuurin paino konkretisoituu sängyn ylittävässä kirjahyllyviritelmässä, kirjallisessa baldakiinissa, joka Demokleen miekan tavoin häälyy uhkana nukkuvan Haňťan yllä.

Paalaajana Haňťa on taiteilija: jokainen jätepaperipaali saa sydämekseen sopivan kirjallisuuden klassikon ja kylkeensä taidepainokuvan. Jollakin tapaa Hrabalin romaani muistuttaa tällaista paalia: se on surullisen koominen tiivistys monien poliittisten mahtien möyhentämästä keskieurooppalaisesta kulttuurista. Samaan pakettiin menevät niin filosofia kuin eritteet, sillä romaanissa ei tehdä eroa hengen ja ruumiin, pään ja alapään välille. Kuten Haňťa toteaa: ”ihminen on tiimalasi, mikä on alhaalla, se on myös ylhäällä, ja mikä on ylhäällä, se on myös alhaalla”.

Korostamalla henkisen elämän ja materiaalisuuden yhteyttä Hrabalin romaani paljastaa kulttuurin haavoittuvuuden. Kirjallisuus on olemassa vain materiaalisten objektien, kirjojen kautta. Mikä on eurooppalaisen sivistyksen arvo ja merkitys, kun sotasaaliiksi saadun Preussin kuninkaallisen kirjaston kirja-aarteet kipataan rautatieasemalla avovaunuihin sateen tärveltäviksi? Haňťa katsoo vaunuista tippuvaa ”noen ja painomusteen sekaista kultavettä” ja tuntee itsensä rikolliseksi ihmisyyttä vastaan. Näyssä konkretisoituvat toisen maailmansodan tuhot, joiden varjo tuntuu romaanin yllä. Tätä varjoa vasten Haňťan myöhempi pragmaattinen suhtautuminen kirjojen tuhoamiseen näyttäytyy monitulkintaisena. Hän on sekä kirjojen pelastaja että pyöveli.

Teho ja tuho

Yksi Hrabalin romaanin kantavista teemoista on ironinen kontrasti hitaan käsityöläisen Haňťan ja edistyvän tuhoamisteknologian välillä. Haňťa haaveilee ostavansa rakkaan paalauskoneensa eläkepäivien ratoksi, jotta voisi rauhassa keskittyä luomaan paaleista taidetta. Teknologian kehitys ehtii kuitenkin murskata tämän unelman. Kaupungin laidalle nousseessa jätepaperin käsittelylaitoksessa anonyymi liukuhihna kuljettaa paperia kattilaan ”ilman että yksikään sivu olisi tahrannut ihmissilmiä tai ihmisaivoja tai sydäntä.” Laitoksen henkilökunnan muodostaa reipas nuori prikaati, ja Haňťan kauhistukseksi lounaalla juodaan oluen sijaan maitoa.

Flirttailu filosofian kanssa päättyy: ”paali mikä paali, tein vain sitä työtä, josta minulle maksettiin, ei mitään taidetta eikä luomista eikä kauneudesta synnyttämistä, tein vain työtäni ja samalla aloin ymmärtää, että jos tekisin töitä näin, voisin perustaa itseni kanssa sosialistisen työn prikaatin, sitoutua itselleni nostamaan tuottavuutta viidelläkymmenellä prosentilla ja siitä hyvästä saisin käydä yrityksen kesämökillä ja lisäksi lomalla kauniissa Kreikassa, missä juoksisin pitkissä alushousuissa Olympian stadionin ympäri ja kävisin kumartamassa Aristoteleen syntymäpaikassa Stagirassa.”

Uusi tehokas tuholaitos rinnastuu romaanissa vaiheittaisten siirtymien kautta natsien polttouuneihin, joihin päätyy myös Haňťan kumppani, hiljainen mustalaistyttö. Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan kohta ihmisiä – ja päinvastoin.

Kielen pyörteessä

Hrabal on tunnettu tyylitaituruudestaan. Esimerkiksi monologiromaani Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille (1964, suom. 1966) muodostuu kokonaisuudessaan yhdestä polveilevasta virkkeestä. Liian meluisan yksinäisyyden toistoon ja muunnelmiin perustuva, yksityiskohtia toisensa jälkeen latova mutta kuitenkin joutuisasti etenevä kielenparsi kääntyy Eero Balkin ansiosta nautinnolliseksi suomeksi. Haňťan monologi on salaviisasta kapakkafilosofiaa tavalla, joka synnyttää assosiaatioita tšekkikirjallisuuden historiaan, eritoten Kafkaan ja Hašekiin.

Kielen pyörteisyys ei johdu vain Haňťan kumoamista oluttuopillisista, vaan liittyy kirjan kantavaan teemaan, ajatukseen absurdista toisteisuudesta, jonka alaisina ihmiset kamppailevat: ”Ja niin kaikki, mitä olen tässä maailmassa katsonut, kaikki menee samalla eteenpäin ja kaikki palaa samalla takaisin, niin kuin sepän palkeet, niin kuin vihreiden ja punaisten nappien käskyt minun puristimessani muuttavat kaiken vastakohdakseen, ja vain siten saavutetaan se, että maailmassa ei onnu mikään, ja minä olen paalannut jätepaperia kolmekymmentäviisi vuotta, ja minun työssäni pitäisi olla käytynä yliopisto tai klassillinen kymnaasi ja lisäksi myös pappisseminaari.” Kuten Miloslava Slavíčková jälkisanoissaan toteaa, tämä koitui Hrabalin kohtaloksi: kommunistivalta karkotti yliopistosivistyneen Hrabalin vuosikausiksi paperinpaalauksen pariin. Romaanin absurdius onkin rankemmanlaista realismia, yritys hahmottaa sivistyksen merkitystä aikana, joka uskoo sensuurin mahtiin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto