Flora

Flora on moniääninen siirtolaisuusromaani, joka esittää siirtolaisena olemisen uudella tapaa. Sen päähenkilöä voi tulkita kodin käsitteen ilmentäjäksi. 

Lois Armasin  esikoisromaani Flora on kirjoitettu alun perin englanniksi. Teos on julkaistu Maria Lyytisen suomennoksena englanninkielisen käsikirjoituksen pohjalta, samankaltaisella tavalla kuin esimerkiksi Hassan Blasimin teokset ovat ilmestyneet Sampsa Peltosen arabiankielisistä käsikirjoituksista tekeminä käännöksinä. Armasin romaania luonnehtii kielellisten rekistereiden ja kertojien yksilöllisten puhetapojen moninaisuus. Teoksessa esiintyy myös kääntämättömiä espanjankielisiä ilmaisuja, jotka kertojat yleensä selittävät tai joiden merkitys selviää jollakin tavalla kontekstista. 

Floraa voi lukea epätyypillisenä tai omanlaisenaan siirtolaisuusromaanina muun muassa kerronnan näkökulmasta. Sen kertojana ei ole teoksen nimihenkilö, joka on muuttanut suomalaisen poikaystävänsä luokse Helsinkiin joltakin nimettömäksi jäävältä Karibian saarelta, vaan kertojina on Floran kanssa erilaisissa suhteissa olevia henkilöitä. Minäkertojina toimivat Floran poikaystävä, jonka nimeä ei kerrota, poikaystävän äiti Ulla, poikaystävän entinen tyttöystävä ja nykyinen hyvä ystävä Katja, josta on tullut Florankin ystävä, Floran isä, Floran työkaveri Jesse sekä kalliolaisen kahvilan eli Floran työpaikan vakiasiakas Vuokko. 

 ”Esinäytöksen” ja ”Jälkinäytöksen” välissä romaani jakautuu kolmeen osaan, joiden johdantolukujen kertojana on kolmannen persoonan kertoja. Hän esittää tapahtumia ulkopuolelta ja vaikuttaa näkevän myös henkilöhahmojen mieliin, muttei kuitenkaan hyödynnä paljon tätä kykyään vaan selostaa tapahtumat kuin faktoina, lähes ilman omia kommentteja. Monien lukujen otsikko on muotoiltu kolmanteen persoonaan, kuten esimerkiksi ”Ulla pitää uimisesta” tai ”Huono enne vainosi Jesseä maanantaina”, vaikka itse luvuissa puhuu minäkertoja. Tämän kaltaisia kerrontaratkaisuja en ole löytänyt muista lukemistani suomenkielisistä siirtolaisuutta käsittelevistä nykyromaaneista, joihin olen tutkijana erikoistunut. Olenkin kaivannut niihin tätä näkökulmatekniikkaa, ja pidän sitä tervetulleena vaihteluna. Näen kerrontakeinojen kytkeytyvän myös Armasin perinpohjaisesti käsittelemään vierauden teemaan. 

Siirtolaisuusromaania määrittelen temaattisin perustein. Tarkoitan sillä romaania, jonka yhtenä keskeisenä aiheena on siirtolaisena oleminen ja joka esittää teoksen muita tärkeitä aiheita siirtolaisuuteen nivoutuvina. Flora täyttää jälkimmäiset kriteerit, vaikka siirtolaisuutta sinänsä ei voi sanoa sen ainoaksi merkittäväksi aiheeksi. Teos käsittelee muun muassa ihmisten välistä, jossain mielessä välttämätöntäkin vierautta ja pohtii kodin rakentamista ja kodin käsitettä. Siirtolaisena oleminen näyttäytyy siinä kuitenkin vierauden yhtenä huomionarvoisena, tarinan tasolla konkretisoituvana muotona. En ehdota teoksen lokeroimista yksinomaan siirtolaisuusromaaniksi, mutta itse tulkitsen sen tässä arvostelussa ensisijaisesti sellaiseksi. 

Useiden lukemieni siirtolaisuusromaanien yhtenä muodollisena piirteenä on siirtolaisten tai siirtolaistaustaisten minäkertojien käyttö, mikä mahdollistaa sen, että siirtolaishenkilöhahmot tai siirtolaistaustaiset henkilöhahmot kertovat kokemuksistaan omalla äänellään ja omasta näkökulmastaan. Heidän kerrontansa on yleensä osin takautuvaa. He kertovat elämästään (entisessä) kotimaassaan, muutostaan toiseen maahan – suomenkielisissä teoksissa useimmiten Suomeen – ja sen syistä sekä elämästään uudessa koti- tai asuinmaassaan. Samalla he vertailevat yhteisöjä, yhteiskuntia ja kulttuureja. Tämän kaltainen kerrontatekniikka esiintyy esimerkiksi seuraavissa siirtolaisuusromaaneinakin luettavissa teoksissa: Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (2014) ja Tiranan sydän (2016), Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat (2017) sekä Kashmeera Lokugen ja Hyppe Salmen Ilmatilaa (2021). Myös Koko Hubaran Bechissä (2021) on minäkertoja, mutta kertojana toimiva nimihenkilö ei ole siirtolainen eikä ole asunut Israelissa – toisin kuin hänen äitinsä – tai Jemenissä, josta äidin vanhemmat ovat kotoisin. Samasta syystä myöskään Riikka Pulkkisen Vieraan (2102) ja Fiona ’Elōnen Tulit luokseni kutsumatta -romaanin (2022) Suomessa kasvaneet minäkertojat eivät voi vertailla elämäänsä toisessa maassa ja Suomessa, mutta näissäkin teoksissa on siirtolaistaustaisia minäkertojia. Tarkemmin ruskeita naisminäkertojia, kuten myös Lokugen ja Salmen Ilmatilaa-teoksessa. 

Vaikka voisi ajatella, että Florassa siirtolaishahmon, ruskean naisen esittäminen ja tulkitseminen muiden henkilöhahmojen silmin tuottavat hänestä jossakin määrin passivoivan esityksen, näkökulmatekniikan tarkoituksena on rakentaa Florasta vieraan tai muukalaisen henkilöhahmotyyppiin kuuluva hahmo, joka sopii hyvin teoksen käsittelemään vierauden teemaan. POC-lukupiirin verkkosivuilla romaania esitellyt Téri Zambrano kritisoi sen näkökulmatekniikkaa nähdäkseni edellä mainitusta, nimihenkilön passivoimiseen liittyvästä syystä. Hän kirjoittaa yllättyneensä huomattuaan, että Flora on jäänyt kerronnallisten ratkaisujen myötä sivuosaan omassa tarinassaan. Myös Kirjaluotsi-blogin kirjoittaja ilmaisee yllättyneisyyttään siitä, että Flora on jäänyt teoksessa sivuosaan, ja kirjoittaa odottaneensa, että romaani kertoo nimihenkilön Suomeen muuton aiheuttamista haasteista. Sen sijaan teos kertoo, ”miten ylipäätään toisiamme kohtaamme ja kohtelemme, ja mistä koti kullekin muodostuu”. Jälkimmäinen huomio pitää siinä mielessä paikkansa, että teos käsittelee ihmisten keskinäistä vierautta, joka johtuu siitä, ettei kenelläkään ole pääsyä toisen ihmisen mieleen. Lisäksi se tarkastelee erityyppisiä ihmissuhteita läheisyyden ja etäisyyden akselilla, ja kertojat pohtivat toistuvasti suoraan välejään kumppaniinsa, vanhempiinsa, lapsiinsa tai ystäviinsä.  

Flora ei ole läheskään ainoa kertojien havaintojen kohde, vaan he kertovat paljon myös omasta elämästään ja menneisyydestään – ja Katja, Ulla ja Floran isä myös ylisukupolvisista perhetraumoistaan. En silti ole samaa mieltä siitä, että Flora olisi joutunut teoksessa sivurooliin. On totta, ettei teos keskity päähenkilön kokemuksiin siirtolaisena tai hänen siirtolaisuuteensa ylipäätään siinä määrin kuin monet muut siirtolaisuusromaanit, mutta Floran maahanmuuttaneisuus Suomessa on esillä läpi teoksen ja nivoutuu yleisemmän vierauden teemaan. Tuo vieraus ei kuitenkaan ilmene vain niin, että teoksessa vertailtaisiin keskenään päähenkilön vanhaa ja uutta elämää tai etnisiin ryhmiin kytkettyjä kulttuurisia tapoja tai kerrottaisiin omalla äänellä siirtolaisena koetuista vaikeuksista ja siirtolaisuuden herättämistä tunteista ja ajatuksista. Armas on tehnyt toisenlaiset kerronnalliset valinnat, ja hänen teoksensa esittää siirtolaisena olemisen hieman eri tavoin ja toisenlaisessa kehyksessä kuin useat aiemmin julkaistut siirtolaisuusromaanit. 

Siirtolaisuusromaanien alalajissa onkin ehkä meneillään muutoksia, jotka kytkeytyvät yhtäältä yhteiskunnallisen keskustelun muutoksiin ja toisaalta kaunokirjallisten lajien historialliseen muuttumiseen. Yhteiskunnallisen keskustelun muutoksilla tarkoitan noussutta tietoisuutta kulttuuriin, etnisyyteen, ”rotuun”, rodullistamiseen, rasismiin liittyvistä kysymyksistä. Nämä muutokset vaikuttavat myös siihen, miten kaunokirjallisuudessa esitetään mainittuja teemoja ja käsitellään niitä. Kirjailijat pyrkivät välttämään stereotyyppisiä esityksiä (edes kriittiseen valoon asetettuna) ja ehkä myös ryhmäkeskeisiä asetelmia, jotka ovat olleet tähän asti siirtolaisuuskirjallisuudessa yleisiä ja perustuneet erilaisten etnisten ryhmien ja niihin liitettyjen ”kulttuurien” erottamiseen ja vertailemiseen. Ainakin tämä pätee Floraan ja esimerkiksi 2020-luvulla ilmestyneisiin Tulit luokseni kutsumatta -romaaniin ja Bechiin, vaikka jälkimmäinen hyödyntää suomalaisiin liitettyjä etnisiä stereotypioita (itse)ironisesti ja kriittisesti. Myös Lokugen ja Salmen Ilmatilaa-romaani välttää yleensä stereotypisointia, mutta se sisältää vertailuja elämästä tarinamaailman Sri Lankassa ja Suomessa. 

Stereotypioiden välttäminen ja kulttuurinen avoimuus 

Helsingin Sanomien arvostelussa Jukka Koskelainen lähestyy kysymystä stereotypioiden luomisesta Florassa sen kautta, että kirjailijan venezuelalaissyntyisyyden takia moni voi odottaa, että romaani on värikäs ja siinä on ”tunteen hehkua”. Mutta ”stereotyyppiset odotukset täyttyvät vasta ylenpalttisessa kiitos-osuudessa”.  Hänen mukaansa teoksessa on hienovaraisia ihmiskuvauksia, ja se kysyy, missä määrin toinen tunnetaan. Koskelainen kiinnittää huomiota siihen, ettei Floran vanhempien kuvaus ole perinteisten odotusten mukaista vaan isä on kokki, joka laittaa ruokaa myös kotona ja kaipaa tytärtään, kun taas äiti ”puuhaa omiaan”.  

Näin onkin, että teos välttää stereotyyppisiä kuvauksia myös sukupuolirooleista ja kuvaa venezuelalaista pariskuntaa yksilöllistetysti. Floran isä kertoo vaimonsa lähteneen kahdeksi vuodeksi Floridaan opiskelemaan keramiikkaa, kun Flora oli 9-vuotias, koska hän ei viihtynyt toimistotyössään. Sillä aikaa isä oli jäänyt kotiin kasvattamaan Floraa yksin. Muistellessaan tuota elämänjaksoa hän kertoo silloisista peloistaan ja vaikeuksistaan. Hän kertoo myös oman isänsä ja saaren yhteisön paheksuneen opiskelemaan lähtenyttä naista. Tämän kohdan voi nähdä stereotypioita vahvistavana, sillä ei-suomalaiset yhteisöt esitetään siirtolaisuuskirjallisuudessa usein konservatiivisempina kuin suomalaiset. 

Floran isä saa avattua ravintolan tai ”oman ruokapaikkansa” tyttären poismuuton jälkeen ja on siitä innoissaan. Hän kertoo ammatistaan ja ikävästään Floraa kohtaan näin: ”Silmänikin ovat hitusen kostuneet, ehkä siksi, etten ole pian kahteen vuoteen päässyt halaamaan tytärtäni. Haluaisin, että hän tulisi käymään täällä, hän ei ole vielä nähnyt omaa ruokapaikkaani, jota olen rakentanut niin suurella vaivalla ja ilolla. On hän toki nähnyt sen ruudulla, nähnyt, miten mielissäni siitä olen, mutta haluan istuttaa hänet ravintolani pöytään ja tarjota hänelle kuninkaallista kohtelua. […] Teen sitä, mistä eniten pidän: laitan ruokaa omin käsin, ruokin muita.” (s. 230−231.) Sunnuntaisissa videopuheluissa äitikin esittää Floralle huolestuneita kysymyksiä työnhausta Floran pari-kolme kuukautta kestävän työttömyyden aikana. Lisäksi äiti kyselee siitä, onko Flora onnellinen poikaystävänsä kanssa ja Suomessa. Zambrano ja Kirjaluotsi-blogin kirjoittaja pitävät vanhempien henkilöiden näkökulman mukaan ottamisesta teokseen, mikä tuo siihen monipuolisuutta minunkin mielestäni. Itse pidän myös nimenomaan Floran isän kertojaksi nostamisesta, koska kotimaahan jääneiden sukulaisten näkökulmaa on esitetty siirtolaisuusromaaneissa harvoin, vaikka sekin voisi olla yksi kiinnostava kerronnallinen keino siirtolaisuuden esittämiseen. 

Florassakin esitetään jossakin määrin kulttuurieroja ja hyödynnetään suomalaisuudesta ja Suomesta muodostettuja stereotypioita, vaikka ne eivät ole teoksen keskipisteessä siinä määrin kuin useissa muissa siirtolaisuusromaaneissa. Ne esiintyvät pikemminkin maininnan tasolla, ilmoitusmaisesti, millä teos osoittaa olevansa tietoinen niiden yleisestä käytöstä, mutta tekijä itse luo teokseensa toisenlaisia painopisteitä. Kulttuurierojen kuvaajana toimii esimerkiksi se, etteivät Flora ja hänen poikaystävänsä pidä toistensa keittämästä kahvista. Poikaystävä kertoo tästä pienestä, arkisesta ongelmasta näin: ” ’Voitko laittaa kahvia?’ kuulen sen [Floran] huutavan. / Laitan kahvinkeittimen päälle, sekin kuuluu mun tehtäviin. Flora keittää kamalaa kahvia, vaikka onkin töissä siellä missä on. Sen keittämä kahvi maistuu siltä kuin pavut olis vasta poimittu maasta. Liian väkevältä, liian multaiselta. / Sen sijaan, että mä olisin huomauttanut siitä, mä ryhdyin keittämään meidän kahvit itse.” (s. 14.) Myöhemmin poikaystävä kertoo Florakin kritisoineen hänen keittämäänsä kahvia.  

Flora suhtautuu kuitenkin avoimesti suomalaiseen kulttuuriin ja haluaa sulautua joukkoon, tulla osaksi yhteiskuntaa, rakentaa itselleen ja poikaystävälleen kodin, saada ystäviä ja elää tavallista, arkista elämää. Hän opiskelee ahkerasti suomea ja edistyy siinä hyvin, mihin kaikki kertojat kiinnittävät toistuvasti huomiota Floran kaukana asuvaa isää lukuun ottamatta. Sopeutumisen ja suomalaisessa yhteiskunnassa pärjäämisen pyrkimyksen lisäksi Floran kiinnostuksen suomen kieltä kohtaan voi selittää myös sillä, että hän on opiskellut kielitiedettä. Teoksessa näitä kahta asiaa ei liitetä suoraan yhteen, mutta sitä lähellä oleva ajatus tulee esiin Jessen kerronnassa:  

”Flora on viime kuukaudet käyny taas jotain uutta suomen kurssia, mä en tiedä, mihin se oikein tähtää, kielitieteilijäksi tai jotain” (s. 234). Floran poikaystävä ja Katja ovat kääntäjiä, muttei kerrota, mistä kielestä tai kielistä he kääntävät. Flora ei yritä hakea oman alansa työtä Karibialta tai Helsingistäkään, vaan työskentelee saarella ravintolassa ja Helsingissä kahvilassa. Jälkimmäisen taustalla on myös suomalaisilla työmarkkinoilla häneen kohdistuva rasismi. Hän on jonkin aikaa työttömänä muutettuaan Helsinkiin, eivätkä sinnikkäät yritykset hakea töitä näytä tuottavan tulosta. Lopulta hän saa töitä kahvilasta, jonka omistaja on yhdysvaltalainen mies. Floran lisäksi mies palkkaa Jessen – nuoren mustan, Suomessa kasvaneen miehen, joka on toiseutetun asemassa suomalaisessa yhteiskunnassa myös homoseksuaalisuutensa takia. Keskustellessaan Jessen kanssa Flora luonnehtiikin suomalaista yhteiskuntaa heteronormatiiviseksi. 

Vaikka Floralla on pari ”te suomalaiset” -ilmaisua sisältävää kommenttia, joista toinen on kielteinen ja pohjaa stereotypiaan suomalaisten yksinäisyydestä ja eristäytyneisyydestä, hän näyttää suhtautuvan Suomeen yleensä positiivisesti ja viihtyvän Helsingissä. Muutkin henkilöhahmot esitetään avoimina ja hyväksyvinä toisia kulttuureja ja muualta tulleita ihmisiä kohtaan. Floran isä kertoo perheensä matkustelleen paljon ulkomailla, kun Flora oli pieni. Ulla mainitsee ohimennen miehensä Sveitsin matkasta kerronnan nykyhetkessä ja kertoo hänen reissaavan vuosittain myös Suomen sisällä pohjoiseen sisarustensa luokse.  

Floran isä kuvailee kotisaarensa vilkasta turismia, josta suurin osa sen asukkaista elää. Myös Flora tapaa poikaystävänsä tämän ollessa saarella turistina. Floran isä kertoo työskennelleensä muutaman vuoden syyrialaisessa leipomossa ja muistelee tuota aikaa nostalgisesti kerronnan nykyhetkessä laittaessaan yaprakia, syyrialaista liharuokaa, jonka ohjeet hän on oppinut leipomon omistajilta. Myös Ullan avoimuutta Floran kulttuuria kohtaan ilmaisee ruokaan liittyvä ele: Flora laittaa Ullalle jotakin tälle tuntematonta ruokaa, ja Ulla ottaa lisää, kun huomaa, kuinka suolaista ruoka on. Ulla kertoo myös Floraa kohtaan tuntemastaan uteliaisuudesta: ”Hän on poikamme ensimmäinen tyttöystävä, jota kohtaan tunnen uteliaisuutta. En haluaisi ajatella sen johtuvan siitä, että hän on muualta kotoisin, mutta ehkä minä olen juuri niin yksinkertainen.” (s. 111.) Kutsumalla itseään yksinkertaiseksi Ulla ilmaisee tietoisuuttaan mahdollisen ksenofiliansa ongelmallisuudesta. 

Myös ”Jälkinäytöksen” muodostavan viimeisen luvun kertojana toimiva Vuokko on kulttuurisesti avoin henkilöhahmo: hän on asunut vuosikymmeniä jossakin määrittelemättömäksi jäävässä Etelä-Amerikan maassa, jossa hän omistaa hotellin. Vaikka Vuokko on kasvanut Helsingin Kalliossa ja muuttanut sinne takaisin muutama vuosi sitten, hän myy asuntonsa ja palaa paikkaan, jossa hänen hotellinsa on. Hän selittää päätöksensä sillä, että haluaa kuolla itselleen rakkaassa paikassa, jonka tuntee kodikseen. 

Koti ja vieraus 

Kodin teema saa romaanissa ison osan, ja sitä korostaa myös teoksen rakenne. Romaani koostuu kolmesta Helsingin kaupunginosan mukaan nimetystä osasta, jotka määrittyvät sen mukaan, missä Flora ja hänen poikaystävänsä asuvat kerrottujen jaksojen aikana. Valmistautuessaan Floran Suomeen muuttoon poikaystävä muuttaa Vallillaan, ja samaan asuntoon muuttaa Florakin. Vallilasta he muuttavat Katajanokalle, koska Flora valittaa koti-ikäväänsä ja sanoo, ettei viihdy heidän silloisessa asunnossaan. Pian he joutuvat taas muuttamaan, tällä kertaa Merihakaan, sillä Katajanokan asunnon omistaja on äitinsä kuoltua myymässä sen. Merihaassa on heidän viimeinen yhteinen kotinsa. Sieltä poikaystävä juoksee kirjaimellisesti pois vietettyään siellä yhä vähemmän aikaa ja petettyään säännöllisesti Floraa vuoden ajan; lopulta eräänä iltana hän lähtee juoksulenkille, jolta ei palaa.  

Kulttuuritoimituksen Anna Hollingsworth aloittaa arvostelunsa ”Koti on siellä, missä sydän on” -sanonnalla, jota Armasin romaani hänen mukaansa tuulettaa virkistävästi. Loppujen lopuksi teos tarjoaa kodin käsitteestä sanonnan mukaisen tulkinnan minunkin mielestäni. Henkilöhahmojen käsitys kodista kuitenkin häilyy kerronnan aikana kahden käsityksen välillä. Toinen käsitys sitoo kodin paikkaan, varsinkin syntymäpaikkaan tai syntymämaahan ja lapsuudenkotiin, kun taas toisen mukaan koti on siellä, missä ihminen viihtyy, mihin on rakentanut elämänsä ja viettää arkeaan ja mihin hän tuntee kuuluvansa. Jälkimmäisessä mielessä Floralla on kaksi kotia: toinen on vaihtuva koti Helsingissä ja toinen vanhempien luona, sillä hänellä on hyvät välit heihin. Floran isä, poikaystävä ja Ulla pohtivat useampaan otteeseen, missä Floran koti on, tunteeko hän olevansa kotona Helsingissä, ja onko hänellä siellä koti-ikävä. Teoksen alkupuolella Floran isä ajattelee, että tyttären koti on hänen ja hänen vaimonsa talossa, mutta myöhemmin isä kertoo oppineensa, että Suomikin on Floran koti. He haluavat osoittaa tämän vaimonsa kanssa Floralle ja hyväksyvät kutsun Suomeen. 

Myös Floran poikaystävän käsitys siitä, missä on Floran koti, häilyy kerronnan aikana. Vuokon kertoma viimeinen luku antaa jonkinlaisen vastauksen siihen, miten teos hahmottaa kodin: se on tosiaan siellä, missä on sydän, eikä välttämättä siellä, minne on syntynyt. Flora on kertonut Vuokolle asuvansa yksin. Hän on siis jäänyt Helsinkiin eron jälkeen, vaikka on alun perin muuttanut sinne poikaystävänsä takia. Tämä viittaa siihen, että Flora tuntee olevansa kotonaan Helsingissä. 

Floran poikaystävän on vaikea käsittää sitä, että Flora ikävöi myös toiseen kotiinsa, kaipaa vanhempiaan ja saarelle jääneitä ystäviään. Hän tuntee, ettei riitä Floralle, ja on ahdistunut tästä riittämättömyyden tunteestaan ja Floran mielialanvaihteluista. Hän kokee heidän kotinsa ilmapiirin kireäksi jo yhteiselon alkuvaiheessa, kun Flora on huolestunut ja hermostunut siitä, ettei saa töitä. Lopulta suhteen päättymisen keskeisimpänä syynä näyttäytyy kuitenkin vieraantuneisuus, joka ei liity vain Floran vierauteen siirtolaisena vaan teoksen laajempaan vierauden teemaan. Kun parisuhteen ongelmat alkavat muuttua vakavammiksi, poikaystävä toistelee Floralle, ettei tunne saavansa kunnon yhteyttä tähän. Ongelma ei ilmene ainoastaan heidän parisuhteessaan, vaan tunne toisen ihmisen tai yleisemmin ihmistenvälisestä jonkinasteisesta, usein melkoisestakin vieraudesta toistuu kaikkien kertojien selostuksissa ja mietiskelyissä.  

Esimerkiksi Floran poikaystävä ja hänen äitinsä tuntevat jonkinlaista vierautta heidän vanhempi–lapsi-suhteessaan, vaikka paradoksaalisesti suhde on samalla hyvä ja läheinen. Heillä on vuorovaikutusongelmia, eivätkä he pysty keskustelemaan vaikeista aiheista. Ulla ei pysty ilmaisemaan rakkauttaan poikaansa kohtaan kuten haluaisi. Molemmat pohtivat sitä, etteivät tunne toisiaan hyvin, ja heillä on samankaltainen, Julia Kristevan ”muukalaisia itsellemme” -ajatusta muistuttava näkemys siitä, etteivät he tunne edes itseään. Kun Floran poikaystävä miettii, miltä näyttää tyttöystävänsä vieressä, hän kuvailee itseään näin: ”Entä miltä mä sitten näytän? Mä näytän itseltäni, eli siis joltain tuntemattomalta, jopa itselleni.” (s. 38.)  

Samoin Ulla kuvailee itseään arvoitukseksi itselleenkin luetellessaan erilaisia sosiaalisia roolejaan: ”Veden alla kaikki minussa on vaivatta yhtä. Olen poikani äiti. Opettaja. Koiralleni kaikki kaikessa. Mieheni vaimo. Äitini tytär. Katjalle ikävä muisto. Tuntematon tälle Flora-nimiselle nuorelle naiselle. Itselleni arvoitus.” (s. 45.) Katja tuntee, että hänen traumaattiset lapsuudenmuistonsa erottavat hänet ihmisistä, joilla oli toisenlainen lapsuus – jopa hänen sisarestaan, joka suhtautuu heidän lapsuuteensa ja äitiinsä eri tavalla: ”Tuntemus eristää muista: kukaan muu ei tunne samoin kuin minä, kenelläkään muulla ei ole ollut sellaista lapsuutta kuin mulla. Muilla mun tuntemilla ihmisillä on tavallisia äitejä, keskivertoäitejä, ihania äitejä. Mun kaltaisilla ihmisillä, jopa mun siskolla, on ollut vähintään riittävän hyvä lapsuus.” (s. 216.)  

Jessen ajatukset pyörivät pitkälti hänen yksinäisyytensä ja vieraantuneisuutensa ympärillä: ”Tää on hyvin alkukantainen tunne, joka väijyy mua aina syksyn lähestyessä, se etten pysty turvautumaan itseeni. Että olen vieraantunut muista ihmisistä. Se on ihan omanlaistaan harmauden tunnetta.” (s. 75.) Jessen tuntemukset liittyvät hänen vanhojen ystävyyssuhteidensa heikentymiseen ja siihen, ettei hän löydä seurustelukumppania, jota hän yhtäältä kaipaa, mutta toisaalta haluaa olla yksin, omissa oloissaan.  

Teos tarjoaa vastauksen vierauden ja läheisyyden ongelmaan ja myös kodin käsitteeseen Vuokon kerronnassa. Hänen mielestään läheisyys ei edellytä toisen täydellistä tuntemusta: ”Kyllähän minä tiedän, etten tunne Floraa, mutta eihän toista tarvitsekaan tuntea täydellisesti, jokaista yksityiskohtaa myöten, voidakseen silti tuntea hänet läheiseksi” (s. 266). Toisen täydellinen tunteminen olisikin teoksen ihmiskuvan mukaan mahdotonta. Floran ja poikaystävän eräs riita saa alkunsa, kun Flora vastaa myöntävästi poikaystävän kysymykseen, onko hänellä koti-ikävä. Tällöin Flora sanoo, ettei poikaystävä voi ymmärtää häntä, koska ei asu hänen päänsä sisällä. Esimerkiksi tässä kohdassa Floran siirtolaisuudesta johtuva vieraus ja kaikki ihmisten välinen vieraus punoutuvat yhteen, mikä ohjaa tulkintaan, että Floran vieraus Suomessa on teoksessa vain vierauden yksi muoto ja kuuluu sen yleisemmän teeman alle. 

Teos rakentaa Florasta muukalaisen hahmon esittämällä hänet toisten, kertojina toimivien henkilöhahmojen näkökulmasta. Hänen vierauttaan tai muukalaisuuttaan korostaa siirtolaisuus, mutta se kumpuaa myös teoksessa ihmisen olemukseen sisältyvästä vieraudesta. Teos käsittelee teemaa monipuolisesti ja pohtii sen rinnakkaisparina kotia. Vieraus ja kodin rakentaminen eivät sulje pois toisiaan, vaan ne yhdistyvät Floran henkilöhahmossa, jota voi tulkita sekä vierauden että kodin metaforisena ilmentymänä. Poikaystävä etsii Florasta kotia ja rakastuu ensin kotiin ja arkeen, jota tämä merkitsee hänelle: ”Joka aamu niiden kolmen kuukauden ajan, kun mä olin siellä, Flora tiskasi meidän mukit ja lautaset aamiaisen jälkeen, rituaalinomaisesti. / Me herättiin, mä laitoin aamiaista, ja kun me oltiin syöty, mä menin Floran minikokoiseen suihkuun, josta ei ikinä tullut lämmintä vettä. […] / Floran huonekasvit kukoisti vihreinä ja ikkunalasi oli likainen. […] Mä tiesin jo silloin, että olin rakastumassa, en aluksi niinkään Floraan, vaan siihen elämään, jota se mun silmien edessä eli, esitteli mulle, joka aamu: aamiaistiskit pesty, rehevä huonekasviviidakko, likainen ikkuna, radio aina päällä. Kaikki niin kutsuvaa, kodikasta ja mukavaa, vailla mitään vaatimuksia täydellisyydestä.” (s. 99.)

Poikaystävän esityksissä Florasta tämä kytkeytyy tiiviisti heidän yhteiseen kotiinsa kerronnan muissakin kohdissa. Lainatussa katkelmassa poikaystävä mainitsee Floran huonekasvit, joiden olemassaoloa ja Floran huolenpitoa niistä hän ja muutkin kertojat korostavat useampaan otteeseen kuvatessaan Floran ja poikaystävän yhteisiä koteja. Floran ehdotuksesta he käyvät puutarhanhoitokurssilla, joka voidaan rinnastaa pariterapiaan. Se on tulkittavissa Floran yritykseksi hoitaa heidän suhdettaan. 

Floran nimi merkitsee kasvistoa ja kukkaa; roomalaisessa mytologiassa Flora on kukkien ja kevään jumalatar. Kirjan kukallinen kansikuva viittaa Floran nimen merkitykseen.  Päähenkilön nimeä voi siis tulkita symbolisesti ja itse päähenkilöä kuvaannolliseksi hahmoksi, kodin käsitteen ilmentäjäksi. Kasvit ovat korostetusti läsnä Floran ja hänen poikaystävänsä yhteisissä kodeissa, ja poikaystävälle Flora merkitsee ensisijaisesti kotia. Flora jää silti poikaystävälleen vieraaksi, mitä taas voi ajatella tukevan tulkintaa Florasta kuvaannollisena, jossakin määrin epäyksilöllistettynä henkilöhahmona. Tämä epäyksilöllistäminen ei kuitenkaan liity hänen ulkomaalaisuuteensa vaan hänen yleisempään vierauteensa, tuntemattomuuteensa ja etäisyyteensä. Romaanin moniäänisen kerronnan pitää koossa vierauden ja kodin teemojen perinpohjainen, koko teoksen läpäisevä käsittely ja näiden välinen jännite.