Aale Tynnin valikoima Tuhat laulujen vuotta sisältää ”länsimaista lyriikkaa, alkuperäisiä runoja suomennoksineen, noin tuhannen vuoden ajalta”, kuten Tynni ilmoitti esipuheessaan vuoden 1974 laitokseen. Runot edustavat Länsi-Eurooppaa, Yhdysvaltoja, Latinalaista Amerikkaakin, niiden moninaisia runotyylejä. WSOY on tehnyt palveluksen kaikille lyriikan harrastajille julkaisemalla tämän teoksen uutena painoksena 30 vuoden jälkeen. Teos on ollut minulle hyvä klassikko seuraksi kesän 2004 alkukuukausina, mutta se on myös entuudestaan vanha tuttu vuosikymmenten takaa.

Tynnin toimittama runosuomennosten valikoima ilmestyi ensi kerran 1957. Se on sittemmin julkaistu toisena, uudistettuna laitoksena 1974 ja nyt 2004 kolmantena painoksena.

Valikoiman ojensi minulle lainaksi yli 40 vuotta sitten läheinen ystäväni Juho Mannermaa, kirjakauppiaan poika, luokkatoverini Oulun Lyseosta ja sitten opiskelukumppani Helsingin yliopistossa. Viime vuosikymmeninä tämä mittava runosuomennosten valikoima on ollut jatkuvasti keskeisenä hakuteoksena lyriikan hyllyssäni.

Olin tuolloin hiukan yli kahdenkymmenen, ja tutustuin silloin ensi kertaa laajalti Euroopan lyriikkaan. Tynnin suomennosvalikoimassa oli 372 runoa runsaasti yli kahdensadan lyyrikon tuotannosta. Se avasi minulle uuden maailman.

Aale Tynni esitteli vuonna 1958 helmikuun 23. päivänä suomennosvalikoimaansa Tuhat laulujen vuotta Ruotsalaisessa kauppakorkeakoulussa. Esitelmä on säilynyt 12 liuskaa laajana käsikirjoituksena Suomen Lausujain Liiton arkistossa. Sieltä sen on hankkinut WSOY:ssä työskentelevä kustannustoimittaja Piritta Maavuori. Hän on ystävällisesti lähettänyt sen nähtäväkseni. Se on selkeä ja täsmällinen kertomus siitä, miten teos on syntynyt ja millaisia kääntäjän periaatteet ovat olleet.

Provencen trubaduureista 1900-luvun modernisteihin

Tynni selitti teoksen titteliä: ”Teoksen nimestä käy selville, miten pitkältä ajanjaksolta runot ovat, tuhannelta laulujen vuodelta. Antologia alkaa länsimaisen lyriikan perustajista, Provencen trubaduureista; sen viimeisillä sivuilla näyttäytyvät 1900-luvun johtavat modernistit.” Alkurunona teoksessa on islantilaisen Egil Skallagrímssonin runo ”Pojanmenetys” noin vuosilta 890—981. Vielä senkin edellä, eräänlaisena mottona ja viittauksena taustoihin, on kreikasta suomennettu ote Hesiodoksen runosta 7. vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua.

En tullut hankkineeksi teoksen toista laitosta, joka ilmestyi 1974 uusittuna ja täydennettynä, enkä ole sitä myöhemminkään lukenut. Kolmannen painoksen toimittaja Piritta Maavuori on kertonut minulle, että runot ovat uusimmassa painoksessa samat kuin 1974 julkaistussa täydennetyssä laitoksessa. Kansikuva on sama kuin vuoden 1957 laitoksessa. Paperi on nyt vuoden 2004 painoksessa paksumpaa kuin ensipainoksessa, jossa se oli hienoa raamattupaperia, ja myös sivukokoa on hiukan laajennettu. Sen takia uusin laitos tuntuu käteen paljon tukevammalta ja näyttääkin selvästi suuremmalta kuin ensimmäinen laitos. Siinä on paljon enemmän sivuja ja runoilijoitakin.

Kun nyt luin uusinta laitosta, huomasin, että Tynni on tehnyt siihen lukuisia muutoksia. Ensimmäistä vuoden 1957 painosta saattaisi nimittää kääntäjien antologiaksi, niin paljon siinä oli muiden suomentajien runotulkintoja.

Esitelmässään 1958 Tynni kertoi, että kymmenen vuotta aikaisemmin silloinen WSOY:n apulaisjohtaja Yrjö Jäntti ja silloinen yhtiön kirjallinen johtaja Martti Haavio ehdottivat linja-autossa paluumatkalla matineasta, että hän ottaisi toimittaakseen ”jonkinlaisen lyriikan kultaisen kirjan, jota ajateltiin voitavan koota saman kustantajan julkaisemien Maailmankirjallisuuden Kultaisten Kirjojen pohjalta.” Tynni kertoi kustantajan toimeksiannosta: ”Aukot vain minun olisi itseni täytettävä. Samalla kustantaja toivoi, että saattaisin kielellisesti ja tyylillisesti vanhentuneet käännökset ajanmukaiseen asuun sekä tarkistaisin alkutekstin avulla kaikki suomennokset, ettei niihin jäisi uudelleen julkaistaessa suoranaisia käännösvirheitä. Kustantaja oli jo havainnut että käännöksissä oli todella tarkistamisen aihetta.”

WSOY oli julkaissut jo ennen toista maailmansotaa tukevia niteitä sarjan, joka oli sisältänyt näytteitä Euroopan kirjallisuuden eri kielialueiden kirjallisuudesta, niin proosasta kuin lyriikastakin. Kultaisesta Kirjasta ei kuitenkaan koitunut niin paljon apua kuin oli odotettu. Kun Tuhat laulujen vuotta valmistui, Tynni totesi, että hän oli joutunut kääntämään suurimman osan itse. ”Omien käännösteni lisäksi olen sisällyttänyt kirjaan noin 80 vanhempaa suomennosta”, hän kertoi esitelmässään.

Tynnin valikoimaan ei tullut yhtään runoa edustamaan sitä Maailmankirjallisuuden Kultaista kirjan osaa, joka kattoi slaavilaiset kirjallisuudet. Sen vuoksi hänen Euroopan ja Yhdysvaltain lyriikkaa sekä vähän Latinalaista Amerikkaakin muuten aika hyvin kattavasta valikoimastaan puuttuvat esimerkiksi kaikki venäläiset runoilijat, mm. Ivan Krylov ja Aleksander Puškin, samoin tietenkin kaikki muutkin slaavilaiset kuten tšekit ja serbit. Itämainen kirjallisuuskin jää kokonaan tämän valikoiman ulkopuolelle.

Kääntämisen periaatteet

Muistan, että 60-luvun alussa kirjallisissa piireissä keskusteltiin Tynnin kääntäjän periaatteista. Hän teki muutoksia sellaisten tunnettujen hyvien runoilijoiden kuin Kailaan ja Sarkian suomentamiin runoihin. Katsottiin erikoiseksi, että toinen kääntäjä oli mennyt muuttamaan kirjailijoiden tulkintoja, jotka sinällään olivat jo saavuttaneet vakiintuneen aseman.

Itsekin Tynni kirjoitti kesällä 1957 ensipainoksen esipuheeseen, että hän on hyvin epäröiden lähtenyt korjailemaan toisten käsialoja: ”Voidaan tietenkin olla eri mieltä siitä, onko tällainen toisen runoilijan työn mukailu käännöksille joka suhteessa eduksi; ja olenkin siihen ryhtynyt vain epäröiden.”

Valikoiman toisesta laitoksesta vuonna 1974 Tynni jätti pois kaikki varhaisemmat kääntäjät lukuun ottamatta Otto Mannista, jolta hän kelpuutti mukaan 11 runoa, yhden kuitenkin muutettuna eli käännettynä ”Otto Mannisen mukaan”. Jos ensimmäistä painosta voisi nimittää kääntäjien antologiaksi, koska siinä oli monia suomentajia, toinen laitos on ennen muuta Tynnin oma käännösvalikoima.

Ulos valikoimasta joutuivat nimekkäät runonsuomentajat Tuomas Anhava, Saima Harmaja, Yrjö Jylhä, Anna Kaari, Yrjö Kaijärvi, Uuno Kailas, Aino Kallas, Kirsi Kunnas, Aila Meriluoto, P. Mustapää, Kaarlo Sarkia, Juhani Siljo, O. J. Tuulio, Tyyne Tuulio, Elina Vaara ja Lauri Viljanen. Siksi noin 70 merkittävää runosuomennosta on nyt luettavissa enää vain ensipainoksen sivuilta. Lohdutukseksi voidaan sanoa, etteivät ne olleet enää ensimmäisessä painoksessakaan aivan alkuperäisiä käännöksiä, koska Tynni oli tehnyt niihin muutoksia.

Koska Tuhat laulujen vuotta ei uudessa asussaan enää ole kääntäjien antologia, sitä voi pitää osittain menetyksenä. Tynni on lisännyt toiseen painokseen paljon uusia runosuomennoksiaan. Ne korvaavat runsaasti pois jätetyn aineiston. Alue on laajentunut ajallisesti ja maantieteellisesti. Esimerkiksi Skallagrímssonin ”Pojan menetyksen” edellä on uusissa painoksissa muinaisislantilaisen Eddan runo ”Näkijättären ennustus” aloittamassa valikoimaa. Uusia runoilijoita, joita ensipainoksessa ei ollut, on tullut 41 lisää, sellaisia suuria nimiä kuin Paul Claudel, Max Jacob ja Jorges Seferis.

Aivan uusia tekijöitä ovat uusissa laitoksissa muiden muassa tunnetut Ranskan varhaiset runoilijat Bertran de Born (1140—1215),.Rutebeuf 1200-luvulta, Christine de Pisan (1364—1430) ja tuntematon englantilainen 1400-luvulta, kukin edustettuna yhdellä runolla. François Villonilta Tynni on kääntänyt uuteen laitokseen kaksi runoa lisää. Kaikkiaan keskiajan osaan hän on lisännyt vain puoli tusinaa uutta runoa. Luin ne ensi kertaa vasta keväällä ja kesällä 2004, vaikka ne olivat olleet mukana jo 30 vuotta aikaisemmin toisessa painoksessa. Runoilija Tynnin sanoma oli viipynyt matkalla luokseni kymmeniä vuosia. Näiden mainittujen lyyrikoiden runot olivat viipyneet tiellä vielä kauemmin, vuosisatoja.

William Shakespearen (1564—1616) tuotannosta Tynni on suomentanut lisää. Samaan tapaan Tynni on laajentanut uusilla käännöksillä myös Johan Wolfgang von Goethen (1749—1832) osuutta. Goethen runon ”Vanitas! vanitatum vanitas!” Tynni hyväksyi korjaustensa jälkeen Otto Mannisen suomennoksena ensimmäiseen laitokseen, mutta sitten hän poisti senkin kokonaan.

Tähän tapaan Tynni aika on muuntanut kauttaaltaan teosta aika radikaalisti. Minusta näyttää siltä, ettei hän ole kovin paljon lisännyt keskiajan ja uuden ajan alun osuutta. Pikemminkin lisäykset ovat teoksen loppupuolella, lähellä 1900-lukua. Teoksen keskivaiheilla ovat uusimmassa laitoksessa Stephen Mallarmé ja Paul Verlaine, jotka syntyivät 1840-luvulla.

Runosivuja on uudessa laitoksessa kaikkiaan 1107. Ensipainoksessa on viimeinen runosivu 863, ja teoksen keskivaiheilla on päästy vasta 1808 syntyneeseen Henrik Arnold Wergelandiin (sivuilla 427—435).

Kun Neruda oli vielä 1957 nuorin runoilijoista, uusissa painoksissa on mukana 14 häntä nuorempaa tekijää, kaikki 1900-luvulla syntyneitä, joukossa sellaisia tunnettuja tekijöitä kuin unkarilainen Attila József ja itävaltalainen Paul Celan. Latinalaista Amerikkaa valikoimassa edustavat nyt César Vallejo (Peru 1895-1938), Pablo Neruda (Chile 1904-1973) ja Octavio Paz (Meksiko 1914-1984).

Alkuteksti on aurinko

Kun Tynni 1958 Ruotsalaisessa kauppakorkeakoulussa esitteli teostaan, hän korosti, että hänen antologiansa tyyppi oli meillä uusi: ”Siihen on käännösten rinnalle painettu alkutekstit. Tällä näennäisesti yksinkertaisella seikalla on ratkaiseva merkitys. /–/ Alkutekstit ovat kirjassani pääasia. Ne kulkevat läpi kirjan vasemmalla puolella suomenkielisen tekstin rinnalla. Kun Rousseaun aikana sanottiin: Palatkaamme luontoon, tahtoo antologiani sanoa: Palatkaamme alkutekstiin. Vieressä oleva käännös vain pyrkii auttamaan alkutekstin ymmärtämistä. Käännösrunous ei nimittäin suinkaan ole mitään itsenäistä runoutta, vaan käännös on ikäänkuin kiertotähti, joka saa kaiken valonsa auringostaan, alkutekstistä käsin, mikäli sillä jotakin valoa on.” Jos noudattaa tätä näkemystä ja pitää sitä Tynnin lukuohjeena, niin valikoiman parissa voi käyttää paljon aikaa, syventyä erikielisiin alkuteksteihin ja samalla testata ja kehittää kielitaitoaan.

Esitelmässään Tynni korosti, ettei kääntäjä saa olla petturi eikä vääntäjä. ”Tämä on runon kääntäjän moraali”, hän sanoi. Hänen on pyrittävä tavoittamaan ja jäljittelemään ajatus- ja kuvasisällys. Hän joutuu kirjoittamaan usealla tyylillä. Hän joutuu sovittamaan suomenkielisen tekstinsä alkutekstin runomittaan.

Esitelmänsä lopulla Tynni lausui: ”Uskollisuus alkutekstiä kohtaan on kaikkein tärkein. Mutta jokainen kääntäjä joutuu havaitsemaan, että tässä kohden kolme uskollisuuden eri puolta: uskollisuus sisällystä kohtaan, uskollisuus tyylimuotoa kohtaan ja uskollisuus runomittaa kohtaan ovat alituisesti ristiriidassa ja ylen vaikeasti yhteen sovitettavissa. Käännöksen Runotar on oikullinen muusa, joka juoksee runonkääntäjän edellä aina pakoon. // Alkuteksti on saavuttamaton, niinkuin korkeat ihanteet, niinkuin täydellisyys; mutta se tulee aina houkuttelemaan uusia tavoittelijoita.”

”— preussilaiset sotilassaappaat eivät sovellu”

Esitelmässään Tynni otti laajalti ja perusteellisesti kantaa myös runomittakysymykseen. Hän oli samaa mieltä kuin Lönnrot ja eräät muut, että antiikin mittoja suomeksi käännettäessä perusteeksi tuli ottaa perusteeksi tavujen laajuus mutta sanankorkoa ei kuitenkaan saanut polkea. Hän hyväksyi jo Ahlqvistin aikanaan esittämän ajatuksen, että ajan oloon sanakorko tulisi voittamaan.

Tynni totesi: ”Jo sadan vuoden ajan on suomalainen Runotar opetettu liikehtimään germaaniseen tahtiin.” Korvamme on tottunut erottamaan ja oppinut kuulemaan runoudessa askelet, ja nimitämme niitä runojaloiksi.
Tynni lausui: ”Eurooppalaisessa runoudessa on kuitenkin kaiken aikaa, vuosituhantemme alusta lähtien esiintynyt runottaria, jotka liikehtivät aivan toisin, hyvin sulokkaita runottaria, joille preussilaiset sotilassaappaat eivät sovellu. Puhun romaanisten maiden runoudesta. Espanjan, Italian ja Ranskan runomitat eivät rakennu runojaloille, vaan runosäkeen muodostaa määräluku tavuja, joissa on määräluku tavuja, joissa on määrätyt nousukohdat, iskut. Runojalat sensijaan jos niitä haemme, voivat suurestikin vaihdella.”

Esitelmässään Tynni havainnollisti asiaansa lukuisin runonäyttein, erityyppisiä runosäkeiden kuten italialaisen endekasyllabon muotoja esitellen. Toivon, että Tynnin teksti saataisiin arkistojen kätköistä jossakin muodossa kaikkien helpommin tavoitettavaksi.

Riimien käytöstä tein monta kertaa sen havainnon, että Tynni saattoi jättää puolet riimeistä pois, joistakin runoista kokonaan. Kokoriimin hän saattaa monesti korvata puoliriimillä. Hän siis ottaa mitan suhteen hiukan vapauksia. Hän kirjoittaa yleensä ottaen hiukan vähemmän riimitellen kuin alkutekstin tekijä. Tämän huomaa vasta tutkiessaan alkutekstin riimejä ja verratessaan niitä käännökseen. Sitä ei voi pitää mielestäni virheenä. Tynni sentään hallitsi suvereenisti useita mittoja; hän vain uskalsi tehdä kompromisseja ehkä enemmän, kuin mihin on totuttu.

Kokonaisuudessaan Tuhat laulujen vuotta sisältää erinomaisen valikoiman länsimaalaista lyriikkaa. Se kattaa suurin piirtein ne maat, jotka nyt ovat Euroopan unionissa. Lisäksi mukana on näytteitä Yhdysvalloista ja muutama Latinalaisen Amerikan kieliä edustava lyyrikko, Vallejo, Neruda ja Paz.

Tynnin käännökset antavat käsityksen siitä, mitä lyriikassa on länsimainen perinne. Olen käyttänyt tätä kirjaa Oriveden opistossa, kun minut yllättäen kerran pyydettiin pitämään luentoja maailmankirjallisuudesta. Sirkka Heiskanen-Mäkelä on käyttänyt teoksessaan nykyajan eurooppalaisesta kirjallisuudesta monissa kohdissaan esimerkkeinä nimen omaan niitä runoja, joita myös Tynni on esitellyt. Niitä lukemalla saattoi havainnollistaa kuvaa eurooppalaisesta perinteestä. Tuhat laulujen vuotta muodostaa hyvän lähteen niille, jotka haluavat suhteellisen nopeasti perehtyä erityisesti Länsi-Euroopan lyriikkaan.

Aale Tynni oli viimeisiä perinteisen rytmin hyvin taitavia runoilijoitamme. Sen takia hän oli oikea henkilö välittämään suomen kielelle perinteisiä runomuotoja.

Tätä parempaa yleiskatsauksellista käännösvalikoimaa Euroopan lyriikasta ei ole suomen kielellä saatavissa. Olisi hyvä, jos joku saisi valmistetuksi kommentaariteoksen tästä kirjasta.

Tänä vuonna on ilmestynyt Teivas Oksalan suomennosvalikoima Goethen lyriikasta. Kääntäjä on liittänyt siihen laajat selitykset, jotka kertovat käytetyistä runomitoista ja muista seikoista, jotka lukijan on hyvä tietää.

Tuhat laulujen vuotta sisältää ainoastaan minimaaliset tiedot tekijöistä, synnyin- ja kuolinvuoden sekä tiedon kansallisuudesta, ei mitään kuvausta esim. käytetyistä mitoista. Ymmärrettävää kyllä on, että Tynni jätti pois tällaiset selitykset ja kääntäjän huomautukset. Hän oli enemmän runoilija kuin tutkija. Teos on jo tällaisenaan järeä opus. Se esittelee useita sellaisiakin kirjailijoita, jotka eivät vielä olleet sisältyneet Maailmankirjallisuuden Kultaiseen kirjaan. Se ylitti kustantajan antaman tehtävän reippaasti. Tuhat laulujen vuotta on kaikessa perinteen kunnioituksessaan edelläkävijä, kärkijoukkoa, avantgardea.

Jaa artikkeli: